Oma maa mansikkaa ja mustikkaa

Petäinen ja Puula ovat vaihtuneet kalamies-Miikalla Ruoholahden kanavaan. Hyttyset eivät Helsingin kalamiestä kiusaa, mutta inisijätkin kestää, jos vain saa saalista. Kotiintulon jälkeen on Miikan ollut tyytyminen yhteen ahveneen per onkireissu, mutta sitkeästi poika nakkoo virveliään ja pujottaa matojen puutteessa maissia koukkuun.
Kangasniemen reissulla kalastus oli Miikalle kaikki kaikessa. Kalaanpääsyä odotellessa hän ampui pihassa jousipyssyllä tai ajeli Risto-papan vanhalla polkupyörällä ladon ympäri ja siitä hurjaa vauhtia pihatietä alas aina metsätielle asti.
Kun tulimme kotiin, Miika parahti surkealla äänellä kotipihan portin avattuaan:
- Kattokaa, miten tylsää täällä on!!
Maallemuuttajista näyttää tämä 10-vuotias luonnon ystävä olevan yksi innokkaimmista.

Kaisa, jonka kanssa pohdiskelemme tulevan koiramme rotua, piti kyllä maalaiskuukaudesta, mutta hyttysiin ja paarmoihin täytyy vielä saada tuntumaa. Ihan maalaislapsi tuo Kaisakin periaatteessa on, mutta seuraavalla reissulla täytyy ottaa enemmän omia leluja mukaan.
Kun Kuopion Veljeni järjesti meille yhtenä päivänä matkan Kuopioon ja Syväniemelle ratsastamaan, Kaisa oli hyvin onnellinen. Siinä missä Miika on intohimoinen luontomies, on Kaisa eläinten ystävä, ainakin niiden hyttystä ja paarmaa suurempien. Eräänä iltana halkoja hakatessani Kaisa ja Saara hauskuuttivat itseään pitkän aikaa pyydystämällä sisiliskoa.
Viime yönä Kaisa oli nähnyt unta, että hänellä oli ikävä mummolaan.

Kuinka sitten neljännen polven helsinkiläinen, rakas mieheni, sopeutui maalaisen elämään?
Hänellä ei näyttänyt olevan mitään ennakkoasenteita eikä epärealistisia maalaisromanttisia kuvitelmia makoilusta ojanpientareella heinä suussa taivaalla seilaavia pilviä katsellen. Toki monessa hommassa hänen täytyi muistaa fyysiset rajoituksensa, koska lonkkien keinonivelien kanssa on metsäryteiköissä kuljettava varttuin ja kiputuntemuksia kuunneltava ja uskottava.
Halkojen hakkuusta tuli luontevasti niin mieheni kuin minunkin lempipuuhaa. Helteisinä päivinä hakkasimme aamusta yhden rupeaman ja iltavilpeillä toisen. Puidentekopaikan läheisyydessä olevalla suurella laakealla kivellä istuimme tauoilla kotikaljaa maistellen. Yhdessä totesimme monet kerrat, että tätä tulemme vielä ikävöimään.
Mieheni nautti silminnähden maalaiselämästä. Tarjolla oli kaikkea sitä, mitä ei täältä voi saada.
Kumpikin meistä olisi ollut valmis jäämään Lautakankaalle, jos se vain olisi ollut mahdollista.

Muutamat ovat asettaneet maalaiselämässä kyseenalaiseksi talven ihanuuden. Lumityöt, pakkaset, pimeys, pyryt ja tuiskut, iankaikkinen polttopuiden rahtaus ja lämmitys.
Me olemme nyt eläneet 18 talvea kostean, hyisen meren kupeessa. Useimmat talvet ovat olleet likaista lumisohjoa ja hyytävää tuulta.
Uskon vahvasti, että tulemme nauttimaan pitkistä, lumisista ja kylmistäkin talvista, jolloin saa kuskata uunipuita ja sytyttää tulta lämpimikseen.

Elämän rikkaus on aika moniväristä tällä hetkellä. Kun kaikkea hyvää ja kaunista on käden ulottuvilla, on tärkeää muistaa keskittyä kuhunkin hetkeen täydellä sydämellä ja nähdä tarkasti jokainen lähellä oleva ihminen.