Hyvällä tavalla pää sekaisin

Olen joskus aikaisemminkin ollut tilanteessa, ettei tunteille tahdo löytyä sanoja, mutta nyt on tilanne niin vaikea, ettei oikein edes tiedä, mitä ajatella. Jos joku sanoo, että on kuin "ällikällä lyöty", niin kun siihen lisätään kaikkien aistien kautta koetut äänet, tuoksut, värit, tunteet ja maut, niin sanojen löytäminen on hyvin työlästä.
Olin suunnitellut pitäväni päiväkirjaa mummolakuukaudesta, mutta jo ensimmäisenä iltana totesin, että se on täysin mahdotonta. Jokainen minuutti olisi ollut kirjaamisen arvoinen.

Eilen illansuussa tulimme kotiin. Tänä aamuna Ruoholahden kodissa herätessä piti hetki miettiä, mikä paikka tämä on. Mieskin sanoi herätessään pohtineensa, mihin suuntaan pitäisi suunnistaa, jotta tämännäköisestä talosta löytyy vessa.

Asuimme mummolan talossa suurimman osan aikaa keskenämme. Äitini oli muutaman päivän neuvomassa "talotekniikkaa".

Tuoretta kalaa syötiin usean kerran viikossa ahkerien kalamiesten ansiosta. Kun alkukuukauden kalastusvälinehävikki oli luokkaa "pilkki per kala", päästiin loppukuusta jo tilanteeseen "uistin per kalareissu".
Mutta ei ollut kiinni kalamiehen iästä se aito innostus, minkä pyydykseen kiinnikäynyt hauki sai aikaan.

Yksi asia, mikä edelleen on pakahduttaa sydämeni, oli ne lukuisat sukulaiset, ystävät, naapurit ja entiset tutut, joita kuukauden aikana tapasin. Kauppareissut kahdesti viikossa oli antoisia ja sydämen päälle käyviä. Oli monenlaisia tunteita herättävää tavata entisiä koulutovereita ja ystäviä. Oli tuttavia, joita en ollut tavannut 30 vuoteen. Ei siis ollut mikään ihme, että tulin saaneeksi halauksen usealtakin iäkkäältä naapurilta, joita olin nähnyt viimeksi koulutyttönä.

Ehkä vähitellen selviämme tästä kulttuurisokista, minkä kaupunkiintulo aiheutti. Olo ei tunnu oikein todelliselta. Kauppareissulla kaupunkituttujen kanssa juttelu oli kankeanoloista, kun savon kieli ei oikein istunutkaan tilanteeseen. Lapsetkin tuntuvat olevan hiukan hämillään kaiken sen olemisen, liikkumisen ja äänien päästämisen vapauden jälkeen. Mieli kapinoi eilen illalla, kun piti kymmenen jälkeen käskeä lasten puhua hiljempaa, ettei naapurit häiriinny. Koko kuukausi on puhuttu, juostu, laulettu, soitettu ja hakattu halkoja ilman mitään rajoituksia.

Nyt näyttää aika todennäköiseltä, että kun seuraavan kerran menemme perheenä käymään Lautakankaalla, ei talo olekaan enää "mummola" vaan se onkin meidän koti. Emme kokonaan pääse muuttamaan varmaankaan yhtään suunniteltua aikaisemmin, mutta talosta tulee meidän talo. Tuokin on sen suuruusluokan asia, että pääni on pyörällä entistäkin enemmän kaiken muun hyvän lisäksi.
. . .

Kun aamulla "tulimme tajuihimme" miehen kanssa, kävimme seuraavanlaisen vuoropuhelun:
- On ihanaa olla sun kanssa Ruoholahdessa.
- On ihanaa olla sun kanssa Lautakankaalla.
- On ihanaa hakata sun kanssa halkoja.
- On ihanaa ripustaa sun kanssa pyykkiä.
- On ihanaa syödä sun kanssa ahvenia.
- On ihanaa syödä sun kanssa ruisleipää.

Kunhan nämä kaupunkilaiselämän kuviot taas asettuvat paikoilleen ja saan ajatukseni pois linnunlaulusta ja puhtaan metsän tuoksusta, alkaa ehkä kirjoituskin taas sujua.

Ajatelkaa vaan, miltä tuntuu, kun kuulee käen kukunnan 28 vuoden jälkeen. Siitä ei palaudu edes kuukaudessa.