Surullinen tapaus

En enää ole kovin vihainen, ainoastaan surullinen ja olo on jotenkin pettynyt.
Olen tänään ollut vihainen, surullinen ja pettynyt siitä, kuinka Helsinki hoitaa vanhuksiaan, kuinka heidän ihmisoikeutensa on otettu pois lupaa kysymättä, kuinka häikäilemättömästi heitä kohdellaan.

Helsingissä ei osoiteta riittävästi varoja perusterveydenhuollon hoitamiseen. Minulla ei ole kokemusta eri vammaisryhmien kohtelusta, mutta vanhusten terveyden- ja sairaanhoitoa lyödään laimin räikeästi.

Jos tämänpäiväinen tapaus olisi harvinainen laatuaan, voisi puhua harmittavasta sattumasta. Nyt kun tiedän, että tätä tapahtuu jatkuvasti, olen vihainen.

Kahdelta iltapäivällä naapurin yksinasuva pappa, ikää 86 vuotta, soittaa minulle ja pyytää tulemaan luokseen vara-avaimella. Sanoi kaatuneensa kotona, eikä päässyt ylös.
Onneksi jo ulko-ovelle kuuluu papan lempeä ääni, muuten olisin pelästynyt hiukan enemmän.
- "Voi kultanuppunen, kun minä olen kaatunut ja en pääse ylös...vähän on tullut vertakin jostain."
Pappa makaa olohuoneen lattialla kirjaimellisesti verilammikossa.
Kun selvitän, mitä on tapahtunut ja kuinka ja mihin pappaa on sattunut, soitan oikopäätä ambulanssin.

Pappaa oli huipannut päästä, oli kaatunut ja todennäköisesti lyönyt päänsä pöydänreunaan. Takaraivolla oli monen sentin mittainen haava. Onneksi hän oli löytänyt lattialle taskusta pudonneen puhelimensa ja pystyi soittamaan minulle.

Koska pappa oli tajuissaan eikä valitellut kipuja, hänen hoitoonpääsyään ei katsottu kiireelliseksi.
Helsingissä asiat hoidetaan niin, että kolmen tunnin ambulanssinodottelu katsotaan kohtuulliseksi ajaksi. Soitin neljästi hätäkeskukseen tuon kolmen tunnin aikana ja minulle sanottiin, ettei "yhtään autoa ole vapaana", että "papan luo tullaan seuraavaksi", "ettei Helsingin pelastuslaitoksella ole tarpeeksi autoja".

Minä ajattelin tänään, että mistä niitä autoja olisi tänään saatu lisää, jos olisi tapahtunut jokin todella suuri onnettomuus, jolloin välittömän hoidon tarpeessa olisi ollut vaikkapa kymmeniä. Entä jos pappa olisi kaatunut ulkona humalapäissään ja maannut samanlaisessa verilammikossa vaikka metroaseman kulmilla, olisiko hän silloinkin saanut odottaa seuraavaa vapautuvaa autoa kolme tuntia? Entä jos joku meidän lapsista olisi kaatunut, lyönyt päänsä ja tarvinnut ambulanssia vastaavanlaisessa tilanteessa (ollut tajuissaan, kivuton, vuoto lakannut), olisiko hänkin odottanut seuraavaa vapautuvaa autoa kolme tuntia?
Emme paikalle tulleen omaisen kanssa käyneet siirtelemään pappaa, koska hänen vammojensa laadusta ei ollut mitään varmuutta. Todellisuudessa niskatuen kanssa turhia veivaamatta ensihoitajatkin häntä käsittelivät.

Tiedän, että puolustelijat vastaavat syytöksiin, että kyseisen potilaan tila ei vaatinut välittömiä toimia.
Mitä siitä. Jos haluamme kunnioittaa iäkkään ihmisen ihmisarvoa, ei hänen kuulu maata lattialla apua odottamassa.
Sanokaa, jos olen väärässä.

Tulipa päivän mittaan mieleeni sellainenkin asia, että jos tällaista tapahtuisi kotikunnassani Kangasniemellä, tapaus puitaisiin seuraavassa kunnanvaltuuston kokouksessa pohjamutia myöten.
Sanon "kotikunnassani", koska tänään minua hävettää olla helsinkiläinen.