Kirkkopäivän aamua

Minulla pyhäinpäivä sai merkityksen vasta tänä vuonna. Aikaisemmin juhlapäivä ei ole koskettanut minua juuri millään lailla. Toivottavasti äiti sai järjestymään kyydin kirkkoon eilen illalla, kun tilaisuudessa luettiin kaikkien vuoden aikana kuolleiden nimet ja heidän muistokseen sytytettiin kynttilä. Minullakin oli niin palava halu päästä eilen Kangasniemen kirkkoon tuohon tilaisuuteen, että jos minulla olisi ollut auto, olisin lähtenyt iltapäivällä ajamaan kohti kotia.

Ensi sunnuntain isänpäiväkin tuntuu taatusti erilaiselta. Oikeastaan se muuttuu minulla isänpäivän muistopäiväksi.

Meillä "kirkko" tarkoittaa minkä hyvänsä seurakunnan rukoushuonetta, ei siis välttämättä luterilaista kirkkoa. Tirtetta pohtii täällä taas perinteisesti, millä asulla äiti päästää kirkkoon. Pinkillä prinsessamekolla ei pääse, ei myöskään valkoisella kirjotulla satiinimekolla. Violetti samettimekko on kuulema "liian vanha".

Punainen pieni tarra on poskessa, koska "jotkut voivat luulla sitä kauneuspilkuksi". Sopivan vaatetuksen lisäksi kirkkoaamujen haaste on Tirtetan kohdalla riittävä syöminen. Minua kyllästyttää, jos kirkonpenkkiin päästyämme lapsi alkaa inistä, että "on ihan kamala nälkä".

Taidan taktikoida ja lyöttäytyä lähtöön kuuliaisten ja ripeiden poikien kanssa ja jätän Tirtetan isin kanssa säätämään vaateasioita.

Ja kaiken varalta laitan laukkuun mukaan muutaman leivänpalan. Kun se nälkä kuitenkin aina tulee.