Sivunkääntöä

Perheessämme on siis 14 jäsentä. Heistä viisi on täysi-ikäisiä. Mieheni, perheen isä, on perheen pää. Hänellä on asioihin ylin päätäntävalta, viimeinen sana. Käytännön tilanteissa asioista useimmiten päätän minä. Jos jostakin päätöksestä olen epävarma, mitä mieltä mieheni siitä mahtaa olla, varmistan asian häneltä. Useimmiten tiedän, kuinka mieheni haluaa asioista päätettävän ja olemme niistä yksimielisiä. Yhteiset päämäärät ja samanlainen tapa ajatella asioista helpottaa arkemme sujumista ja tekee myös avioliitosta vahvemman. Kovin helposti emme enää takerru pikkuasioihin, jotka ovat vähäpätöisiä koko elämän kannalta.
Koska mieheni tekee kokopäivätyötä, joka sijoittuu kuitenkin enimmäkseen yöaikaan, on arjen vastuu pääasiassa minulla. Mieheni tukee minua päätöksissä, jotka joudun tekemään yksin ja minä annan kaiken tukeni miehen työlle. Miehen kaikinpuolinen hyvinvointi työssä on perheemme toimeentulolle ensiarvoisen tärkeää. Jos mieheni ei syystä tai toisesta pystyisi tekemään työtään, minun olisi siirryttävä heti kokopäivätyöhön kodin ulkopuolelle. Siinä tilanteessa keskittymiseni koko perheen ja kodin asioiden hoitamiseen jäisi hyvin vähäiseksi. Vastuu kotitöistä siirtyisi lapsille, perheen nykyinen "dynamiikka", tasapaino, muuttuisi ratkaisevasti.

Kuusi ja puoli vuotta olen käynyt auttamassa yhteisestä sopimuksesta iäkästä naapuria, hyvää ystävääni. Alussa kävin hänen luonaan päivittäin, viime ajat useamman kerran päivässä. Sovittelin kotityöni ja menoni noiden käyntien lomaan. Useimmiten käyntini oli vain pistäytyminen; tarkistin, että kaikki on kunnossa. Naapurin luona käyminen oli minulle aina pieni hengähdystauko ja iloinen juttutuokio virkeän, ajatusmaailmaltaan hoksaavaisen vanhuksen luona. Hän on hyvä ihmistuntija. Hän aisti helposti, oliko minulla kaikki kunnossa, olinko hyvällä mielellä. Hän on mukanaeläjä.
Nyt tämä ystäväni on ollut reilun kuukauden sairaalahoidossa. Edelleen hänen kotiinpääsynsä on epävarmaa. Yritän käydä mahdollisimman usein hänen luonaan, mutta lyhytkin pistäytyminen matkoineen nielaisee vähintään kaksi tuntia.

Olen ollut uudessa tilanteessa. Kun aikaisemmin menin kello 12 lämmittämään naapurille ruokaa, nyt teen, mitä  parhaaksi katson kello 12.

Koulun siivoustyön otin vastaan sen takia, että lähtemiseni ei ole enää riippuvainen niin monesta muuttujasta kuin aikaisemmin. Nyt riittää, että varmistan pikkuisten turvallisuuden ja hoidon ja katson, että kotoa löytyy edes jotakin syötävää poissaollessani.
Mieskin on selvinnyt eväineen töihin, vaikka en ole ollut eväsreppua pakkaamassa.

Kuluneena viikkona olen joutunut katsomaan hyvin monia asioita ikäänkuin ulkopuolisen silmin. Olen ottanut etäisyyttä itsestäänselvyyksiin ja toimintarutiineihini omassa elämässäni. Olen monessa asiassa joutunut kääntämään uutta lehteä. Monessa asiassa, joita olen pitänyt itselleni itsestäänselvyytenä, olenkin joutunut huomaamaan, että minun täytyy tehdä ihan toisin, muuttaa ajatteluani. On asioita, joita olen rutiininomaisesti "tehnyt aina näin", joutunutkin  muuttamaan.

Jos asuisin yksin, olisi tekemiseni vain itseäni koskevia. Nyt tässä elämäntilanteessa tekemiseni koskettaa jossakin määrin ainakin meitä neljäätoista, tahdoin sitä tai en.
Kuluneella viikolla olen ollut niin monessa asiassa uusissa haasteissa, että ajatusten pukeminen sanoiksi tuntui ihan ylivoimaiselta. Lämpimien kommenttienne ja ajatusten kannustamana tartuin asiaan.
Jos tekstini tuntuu ihan salatieteeltä, voi todeta yhdellä lauseella, että olen uusien haasteiden edessä.

Viikon  huippu-uutinen oli ehdottomasti, että Duggarin perheeseen Arkansasissa syntyy huhtikuussa kahdeskymmenes lapsi. Sellaiset(kin) uutiset antaa minulle hurjasti intoa ja voimaa.

Muistakaa kaulaliina!