Älköön kukaan tätä lukeva hoitoalan ammattilainen ottako pohdintojani itseensä, toisin sanoen loukkaantuko. Asiasta voi toki mielihyvin esittää oman näkemyksensä, ottaa kantaa ja kommentoida ja mielellään myös oikoa virheellisiä käsityksiäni. Kaiken lisäksi otanta, johon tämän juttuni perustan, on aika niukka. Toisaalta olisin suonut mielelläni, että noin viiteentoista käyntiin, jotka kohdistuvat kahteen eri pääkaupungin sairaalaan, olisi joukkoon mahtunut edes yksi toivorikkautta antava osastokäynti.
Olen itse suorittanut apuhoitajan tutkinnon liki 25 vuotta sitten. Seuraavana vuonna valmistuvat olivat jo nimeltään perushoitajia, tänään saman tutkinnon suorittaneita kutsutaan Suomessa lähihoitajiksi.
Virat, joita vastavalmistuneena hoidin, olivatkin jo perushoitajan virkoja ja niinpä nostalgisessa keltaisessa nimineulassani, jonka yhtenä päivänä lasten ihmeteltäväksi löysin, lukee "Perushoitaja Sirkku ..nen".
Kun liikun jossakin sairaalassa tai hoitolaitoksessa, minulla on aika kodikas olo, koska aina kuvittelen, millaista kyseisessä paikassa mahtaisi olla töissä.
Tänään kävin katsomassa iäkästä ystävääni sairaalassa. Soitin sinne aamulla ja pyysin "erikoislupaa" tulla käymään ennen varsinaista vierastuntia, joka alkoi kello 14, koska iltapäivä oli minulla kiireinen ja edellisestä käynnistäni oli jo viikko vierähtänyt. Puhelimeen vastannut hoitaja kävi kysymässä toiselta, voinko tulla. Ystäväni on omassa huoneessaan, joten käyntini vierasajan ulkopuolella tuotti häiriötä ja ylimääräistä vaivaa ainoastaan hoitajille.
Lupa kuitenkin heltisi.
Osastolle tultuani minut saateltiin potilaan huoneeseen kylmän viileästi. Yritän olla lojaali kiireistä hoitotyötä tekeviä kohtaan, enkä mielestäni takerru pikkuseikkoihin tai pyydä tarpeettomia palveluksia hoitajilta. Yritän myös välttää heidän työnsä tuijottamista suurennuslasilla. Kiinnnostukselle hoitajien työtä kohtaan en mahda mitään, koska olen itsekin hoitaja ja voisin kuvitella itse olevani työssä osastolla, jossa hoidetaan vanhoja ihmisiä.
Kuuntelin ystäväni kuulumisia viikon varrelta. Kuulumiset olivat kertausta useamman edellisen viikon tapahtumista ja ne saivat mieleni matalaksi. Kuulumisissa kertautui jälleen ne tapaukset, joita oli lähes päivittäin, että ystäväni sai odottaa pyytämäänsä kipulääkettä toista tuntia, tai kolmena päivänä hänen pyytämänsä maitohappobakteerikapseli oli vielä neljäntenäkin saamatta. Kolme eri hoitajaa oli luvannut hakea sen "heti".
Ei minulla ollut mitään lohdullista sanottavaa siihenkään, kun hän kertoi, että useana aamuna hän saa altaan pois edellisenä iltana kello 18 laitetun yövaipan vasta kello 11 seuraavana aamuna. Käsi ylös, lukijat, kuka suostuu nykyisissä voimissaan/järjessään/lojaalisuudessaan hoitajia kohtaan moiseen? Oletko valmis pissimään sängyssäsi maaten kyvyttömänä itse nousta ylös, 17 tuntia samaan vaippaan?
. . . .
Surullisinta tässä kuitenkin on se, että ystäväni on vastoin haluaan joutunut toisten armeliaisuuden alle. Hän tekisi ja nousisi ja menisi itse, jos vain pystyisi. Hän olisi mielummin kotonakin toisten avun turvin, jos vain kunto antaisi myöten.
Pohdin, että tuon lainen osasto olisi varmaan antoisa paikka olla töissä sen takia, että voisi edes hitusen osoittaa lämpöä ja huolenpitoa niille, jotka ovat sinne monien vaivojensa takia joutuneet.
Kun ystäväni kertoi, että suurin osa hoitajista on töykeitä, tunteettomia ja mitäänpuhumattomia, tulin toisiin ajatuksiin. Voisi olla raskasta poiketa valtavirrasta.
Lähtiessäni poikkesin sen verran hoitajien toimistoon, että pyysin suoraa numeroa ystäväni huoneen puhelimeen. Kolmen toimistossa istuvan hoitajan ilme oli rehellisesti sanottuna sellainen, kuin he olisivat epäilleet minun tulleen juottamaan heille myrkkyä. Yksi heistä varmuuden vuoksi älähtikin, että "pysy vain siellä käytävän puolella! Täällä on potilaspapereita pöydillä!"
Kyllä minä toki salassapitovelvollisuuden ja potilaan yksityisyyden turvaan liittyvät asiat ymmärrän ja huoneen hoitajille olin hetkeä aikaisemmin maininnut, että joskus hamassa tulevaisuudessa voi minullakin olla osastotyö vielä edessä.
Numeron lapulle saatuani ei kukaan hoitajista ollut ollenkaan kiinnostunut keskustelemaan ystäväni tilanteesta ja hoitosuunnitelmaan liittyvistä asioista. Hänen potilaspapereissaan olen kuitenkin lähiomaisten rinnalla merkitty hänen läheisekseen.
Intoni lopahti keskustelemaan yhtään mitään.
Päästäkseni osaston ovesta ulos, jouduin vielä vaivaamaan yhtä henkilökuntaan kuuluvaa, joka näkyi ulko-oven lähellä kärryineen. Syvään huokaisten, teatraalisen hitaasti ja vaivalloisesti hän kaivoi avainnipun taskunsa pohjalta ja hitaasti laahustaen tuli oven minulle aukaisemaan.
- "Anteeksi, että jouduin vaivaamaan" totesin hänelle.
Kiireinen, rutiininomainen, robottimainen, tyly, tunteeton, kovakourainen, välinpitämätön tai vaitonainen saisi sairaan vanhuksen hoito olla vain vahingossa, joskus hyvin harvoin ajattelemattomuuttaan työhönsä väsyneen hoitajan lipsahdus. SIITÄ EI SAISI TULLA JATKUVA KÄYTÄNTÖ.
Surullista luettavaa. Se, että on (en usko, että aina edes on)kiire, ei anna oikeutta olla tyly eikä epäkohtelias. Niin kiirettä tuskin on, että vaippaa ei ehditä vaihtamaan 17 tuntiin. EIkä kipulääkettä tuomaan nopeammin.
VastaaPoistaSe,että oven avaaminen, numeron antaminen ja peffalta nouseminen on noin vaikeaa, pistää miettimään, että mitähän heidän työhönsä ihan oikeasti kuuluu. Kun perusjututkin jäävät tekemättä. Kiireeseen on aina hyvä vedota...,mutta inhimillistä käytöstä ja hymyä se ei mielestäni estä.
Hyvä, että ehdit kaiken kiireen keskellä käydä ystävääsi katsomassa. Tuli paha olo hänen puolestaan.
Sitähän se valitettavasti on tuo vanhusten hoito nykyään..
VastaaPoistaVanhat ihmiset kyllä ansaitsisi paremman kohtelun. Heidän ansiostaan tässä eletään vapaassa Suomessa.
Surulliseksi ja vihaiseksikin olen monta kertaa tullut vieraillessani jotain tuttua vanhusta tapaamassa laitoksessa.
Hoitajia ei vaan ole laitoksissa tarpeeksi, ehkä sekin saa nämä jäljellä olevat kyynisiksi ja epäystävällisiksi työssään. Yhteiskunnan ja meidän kaikkien syytä siis...pitäisi uskaltaa ja viitsiä ruveta vaatimaan parempaa vanhushuoltoa.
t. Eija
Missä ne osaston kaikki hoitajat oikein luuraavat, kun ei yhden yhtäkään yleensä ole näkösällä ainakaan silloin kun esimerkiksi me olemme käyneet äitini luona? Epäilen, että kyse ei niinkään ole hoitajapulasta kuin välinpitämättömyydestä, kylmyydestä, ehkä joskus jopa ilkeydestä. Ja on sekin väärin, jos vain ne saavat hyvää hoitoa tai edes hoitoa, joiden omaiset uskaltavat tai kehtaavat kovimmin huutaa ja vaatia.
VastaaPoistaSysteri kertoi lähiaikojen surullisesta kokemuksesta. Äiti oli sillä kertaa istunut oleskelutilassa pyörätuolissa ja oli heti sanonut haluavansa jo sänkyyn. Sisko meni etsimään hoitajaa (kaikki pitivät ilmeisesti yhtaikaa kahvituntia) ja kertoi toiveen. Ainakaan sen kokonaisen tunnin aikana, kun systeri oli paikalla, ei kukaan tullut viemään äitiä petiin. Toisen tapauksen taisi kertoa käly. Puurolautanen oli tuotu yöpöydälle, mutta kukaan ei ollut auttanut äitiä pystyasentoon, saati alkanut syöttää. Itse hän ei pysty käyttämään kaukosäädintä. Vasta kun käly rupesi syöttämään, sai äiti ruokaa. Voi vain arvuutella, miltä kylmä puuro maistui. Surullista, surullista.
Tutun kuuloista. Äitini työskentelee lähihoitajana vanhusosastolla, jossa suurin osa makaa sängyssä. Kuulumiset ovat surullista kuultavaa, työntekijöitä vähennetään jatkuvasti ja ne muutamat välittävät tulevat vapaapäivinäänkin töihin, jotta mummot saadaan istuma-asentoon ja ihastelemaan partiolaisten soihtukulkuetta itsenäisyyspäivänä. Itse tein tet-harjoitteluni vanhainkodissa, jossa vanhukset olivat vielä hyväkuntoisia. Tuntui hullulle, että yhden mummon päivänkohokohta oli hiusten harjaaminen. Toinen taas pyysi hidastelemaan siivouksen kanssa, että hänellä olisi seuraa Tunteiden ja Tuoksujen ajan.
VastaaPoistaOmia vanhempiani olen kehoittanut avaamaan ajoissa säästötilin, johon meille lapsille tulisi käyttöoikeus. Siltä tililtä voisimme maksaa vanhemmilleni hyvän hoitopaikan, jossa olisi mukava viettää loppuelämä. Vanhempani ovat vasta 50-vuotiaita mutta ainakin äitiäni hirvittää, että joutuisi sellaiselle hoivaosastolle kuin jossa nyt työskentelee.
Olen sairaanhoitaja pitkäaikaisosastolta. Sirkku, kehoittaisin sinua ottamaan kirjallisesti yhteyttä sairaalaan johtoon tai suoraan vielä ylemmälle taholle. Tuo on a l a - a r v o i s t a jos ihan oikeasti pitää paikkansa, että tuollaisia laiminlyöntejä ( lääkkeen odottaminen, perushoidon huono taso ) ilmenee!
VastaaPoistaOsastolla jossa työskentelen, on reilut 40 potilasta. Muutama sairaanhoitaja ja loput perustason työntekijöitä.
Potilaiden kohteluun vaikuttaa koulutustaso. Ja työmotivaatio. Kumpaankin kiinnitetään nykyisissä koulutuksissa paljon huomiota, mutta ei näköjään tarpeeksi paljon tai työpaikoilla ei ole mahdollisuutta uudelleen/lisäkoulutuksiin.
Jos ajattelisimme asioita asiakaslähtöisesti tai edes " kultaista sääntöä" noudattaen, kenenkään vierailijan ei tarvitsisi kertoa päivityksesi tyylisiä terveisiä pitkäaikaisosastoilta!
Olen todella surullinen kun luin päivityksesi. Hävettää olla hoitaja. Ja kurjaa, että tälläinen on totta tässä maassa!
Meidän osastolla on onneksi asiat paremmin. Omaiset kertovat hyviä terveisiä ja me hoitajat pyritään olemaan paikalla potilaita varten, eikä vaan järjestelmää paijaten ;)
vierailija Savosta
Hyvä kirjoitus. Äärimmäisen hyvä kirjoitus.
VastaaPoistaOnneksi minulla on vähän toinen kokemus. Mummini piristyi sairaalassa. Ilmeisesti sen vuoksi, että sai ruokaa eteensä ja sai syötyä. Vanhainkodissa kukaan ei varmistanut sitä, saapuiko mummi ruokailuun ja mummi unohti syödä säännöllisesti. Asiasta kyllä puhuttiin vanhainkodin henkilökunnalle ja yritimme ajoittaa vieraluja ruoka-aikoihin asian varmistamiseksi.
Luulen, että hoidon taso vaihtelee aika suuresti.
Kirjoitit täyttä asiaa, tuon saman olen itsekkin todennut, pahenee vain tilanne koko ajan eikä kukaan saa muutosta asiaan!!!
VastaaPoistaItsekin olen hoitaja, mutta en laitoksessa töissä. Voin kertoa siitä, mitä huomasin, kun äiti 64 v. kuolemansairas ihminen oli laitoksessa hoidossa. Järki hänellä pelasi loppuun asti, oli vanhusten keskellä ja kohdeltiin kuin vanhusta. Vaikka hän sanoi hoitajille, että pitäisi vaippa vaihtaa, sitä ei vaihdettu ajoissa. Vasta sitten, kun lakanakin oli märkä ja yöpuku kainaloita myöten. Olisivat päässeet helpommalla, kun olisivat ajoissa vaihtaneet. Hoitajat olivat töykeitä äidille ja meille. Miekin jouduin kerran pyytämään äidille särkylääkettä, kun ääneen valitti kipua. Sitä kipulääkettä piti kahdelta hoitajalta pyytää ja pitkään meni, ennenkuin sai. Silloin äiti ei elänytkään enää kuin päivän, pari ja samana iltana joutui keskussairaalaan.
VastaaPoistaKeskussairaalassa hoitajat ovat lämpimiä, ystävällisiä, työlleen omistautuneita, omaiset huomioonottavia ja täysin oikealla alalla. Verrattuna tuohon toiseen, johon äiti välillä heitettiin, kun ei kotona pystynyt olemaan.
En tiedä, mitä tuossa toisessa sairaalassa on tapahtunut kymmenessä vuodessa (10 vuotta sitten olin itse siellä töissä), silloin siellä oli aivan toisenlaista.
Kyllä miun mielestä kuolevaa, suht nuorta ihmistä ja hänen läheisiään pitäisi toisella tavalla kohdella. Kuten myös vanhuksia. Vanhuksetkin ovat ihmisiä. Heidän laitoshoidostaan en kyllä osaa sanoa mitään, kun omaa läheistä vanhusta ei ole laitoksessa hoidettu. Ja kuten sanoin, 10 vuotta sitten oli erilaista. Tai ehkä vanhuksia kohdellaan sitten samalla tavalla kuin äitiäni.
Kiitos hyvästä kirjoituksesta!Entäs yöt sitten...minun ystäväni teki vanhainkodissa pelkkää yövuoroa.Hänellä oli vahdittavana viisi kerrosta vanhuksia. Pärjäsi rautaisen ammattitaidon takia jotenkin eikä valittanut. Ainoastaan sanoi, että aamuyöt ovat vaikeita, kun uni loppuu ja pillereiden vaikutus loppuu, niin harhailevia vanhuksia on käytävillä. Mutta hänen tehtyään sitä kahdeksan vuotta, ylempi taho päätti säästää yövuoroissa ja tilalle palkattiin nuori lähihoitaja ilman ikälisiä ja näin tietenkin lisätkin pienemmät. Ystäväni siirrettiin päivään. Hänen elimistö kun oli yötyöhön tottunut niin vaikeata oli. Näin ammattitaidolla ei ollut mitään merkitystä.
VastaaPoistaMukavaa päivän jatkoa:)
Edelliseen kirjoitukseeni lisäisin vielä, että huonoja kokemuksia oli vain yhdeltä osastolta tuolla toisessa sairaalassa. Voihan ne muut olla toisenlaisiakin.
VastaaPoistaKarmeaa luettavaa, tuollaista käytöstä ei oikeuta mikään! Ei edes kiire, se ei voi olla syynä siihen että kanssakäymisessä ei ole inhimillistä lämpöä, lääkettä luvataan mutta ei haeta jne perusasioita jotka muussakin normaalissa toiminnassa ja ihmissuhteissa otetaan huomioon.
VastaaPoistaTämä on valitettavaa, mutta totta hyvin monessa paikkaa. Itse olen lyhyitä pätkiä työskennellyt vanhainkodeissa ja sairaalan osastoilla joissa on vanhuksia. Ei sitä kauaa jaksa, liian vähän henkilökuntaa työn määrään ja kuormittavuuteen nähden. Jos laskee, että iltavuorossa on lähihoitaja ja sairaanhoitaja pari ja vuodepotilaita tai huonosti liikkuvia on n. 16 (jossain paikoissa paljon enemmänkin). Yritä siinä samaan aikaan antaa kuolevalle hyvää hoitoa, vierihoitoa ja sopivaa kivunhoitoa kun vieressä oleva potilas on rauhaton ja sotkee omalla ulosteella sänkyä, seiniä ja itseään. Asioiden ei vain tarvitsisi olla näin.
VastaaPoistaOnneksi ystävälläni on pätevä omainen, joka on tehnyt tarvittavat (myös pakolliset) toimenpiteet räikeistä hoidon laiminlyönneistä ja sopimattomasta käytöksestä.
VastaaPoistaOnneksi ystävälläni on myös järki ja hoksottimet tallella, jotta pystyy vielä kertomaan kokemuksensa.
Sekin on huomioitava, että samassa sairaalassa tilanne toisella osastolla voi olla aivan toinen.
Sekin on huomioitava, että pahan mielen aiheuttavia hoitajia on työpaikoilta löytynyt aina ja niin kauan kuin muistan, on puhuttu vanhusten inhimillisen hoidon puolesta.
Pohdin, onko pienten paikkakuntien hoitopaikoissa kohtelu lämpimämpää, kun siellä kuitenkin koko kylän väki tuntee toisensa ja hoitajatkin hoitavat entisiä naapureitaan tai ainakin tuttavan tuttavia.
Esimerkkinä kiitettävästä hoitotyöstä voin mainita Kangasniemen kotihoidon. Äitiäni ja minua liikuttaa vieläkin, kun muistelemme heidän huolenpitoaan ja sydämellistä välittämistään: 10 minuuttia ennen isäni kuolemaa hoitaja vielä soittaa ja kysyy, tarvitsisimmeko isälle moottoroitua sairaalasänkyä. He olisivat lähteneet sitä heti tuomaan.
Valtavirrasta ja yleisestä työpaikan käytännöstä poikkeaville on suurena vaarana käydä niinkuin minulle: masennus iskee. Kun ei vain voi toimia niinkuin muut, koska oma moraali estää, ja seurauksena on muiden vihan kohteeksi joutuminen. Mutta sittenkin, oman sielun mukaan on toimittava. Ainakin minun.
VastaaPoistaOlet oikeassa, Nöpöstiina. Lisäksi seuraa myös väistämättä ainakin henkinen "sivuuttaminen" työyhteisössä, jätetään tavallaan ulkopuoliseksi. Fyysisesti tehdään tiimityötä, mutta tunnetasolla ei löydy yhteyttä ja hyväksyntää.
VastaaPoistaSaattaa olla mahdollista monenlaisilla työpaikoilla.
Mielenkiintoinen kirjoitus...Olen ollut henkilökunnan puolella,mutta myös potilaan paikalla..Koen,että joidenkin hoitajien kohdalla on lienee kysymys työ-uupumuksesta,joka heijastuu potilaisiin/omaisiin.Työ on raskasta,haluaisi antaa potilaille enemmän aikaa kuin mitä pystyy,aika ei yksinkertaisesti riitä.Arvostan hoitajien työtä sydämestäni ja toivon heille voimia runsaasti raskaaseen työhön!
VastaaPoistaKirjoitus kuulosti ikävä kyllä niiiiiiiiiiin tutulta. Kävimme mummoni luona päivittäin 10 vuoden ajan ja kokemukseni on vuodeosastolta ja vanhainkodista. Monet itkut itkettiin mummoni kanssa tylyjen hoitajien takia. Me omaiset veimme asian pidemmälle ja tuntui, että hoitajat halusivat kostaa sen eli mummo sai enemmän huonoa hoitoa. tässä muutama esim. hälytinkello otettiin pois (mummo oli yhtenä iltana hälyttänyt kaksi kertaa), lonkkaleikkauksen jälkeen mummo "repästiin" sängystä, lääkkeitä lattialla, vaippoja ei vaihdettu jne. Olen kaikille kuuluttanut, että omia vanhempia en suostu laittamaan yhteenkään laitokseen!!!Mummoni kuoli 2 vuotta sitten ja kertaakaan en ole katunut, että kävimme päivittäin hänen luonaan(raskasta se välillä kyllä oli, kun töistä suoraan kiirehdettiin aina hänen luokseen)ja sitä, että taistelimme mummoni oikeuksien puolesta.
VastaaPoistakiitos, kun kirjoitit tästä asiasta julkisesti!!
Anonyymi: Se tekeekin asioihin puuttumisen niin surulliseksi, kun helposti saa "valittavan omaisen" maineen. Olen minäkin muussa yhteydessä nähnyt sitä, että potilas, jonka omaiset ovat puuttuneet hoidon laiminlyönteihin, saa kirjaimellisesti tuntea omissa nahoissaan seuraukset.
VastaaPoistaTaas hoitaja, joka kiireestä huolimatta jaksaa hymyillä, koskettaa, nauraa, laskea leikkiä tai jutella jotakin vaikka omasta arjestaan hoitolaitoksen ulkopuolella, saa paapojan maineen.
Olet rohkea sydämen asialla. Hyvä, kun tuot esiin epäkohtia.Ehkä, kun saisi vielä valtakunnan lehtiin, niin alkaisi tapahtua enemmän.
VastaaPoistaEn tarkoita juurit uota osastoa, vaan nimenomaisen asian taas kerran esille enemmän.
Itse olen saanut syöpääsairastavan äitini olla saattamassa pari kolme viikkoa yötä päivää sairaalassa ja kaksi tätiäni lyhyemmän ajan samoin. Myös heillä aikuiset lapsetkin saivat olla läsnä.
Surullista luettavaa:( Itse olen sh ja tekisi mieli alkaa puolustamaan kollegoja. Mutta en ala. Tiedan etta tuollaista kaytøsta on olemassa. Meita on moneen junaan ja Suomessa vedetaan hoitajat niin piippuun alimiehityksella, etta hoitajat palaa loppuun/ vaihtavat tyøpaikkaa. Tuollaisessa tyøpaikassa ei pysy hoitaja joka haluaa tehda tyønsa hyvin, koska jonain paivana han tajuaa ettei voi yksin taistella tuulimyllyja vastaan. Ei pysty yksin pitamaan ylla hyvaa hoitoa kun muut eivat jaksa/ halua tms. Saali potilaita. Tuossa omaisten rooli korostuu. Ja vapaaehtoisten. KUn olisin kasia vaihtamaan vaippoja, syøttamaan ja kampaamaan hiuksia. Nuo hoitajat ovat varmasti olleet tuolla tøissa iat ja ajat... ja kyllastyneet. Odottavat elakkeelle paasya. Tosi harmi. Itse lahin ulkomaille tøihin. Osaksi ihan oman jaksamisen vuoksi. Taalla NOrjassa paljon parempi miehitys kuin Suomessa. Ja nain siis aikaa enemman potilaille. Mutta kylla taallakin huonoon hoitoon ja saastamiseen tørmaa. Me tehdaan raskasta tyøta. Mutta potilas ei saisi siita joutua maksamaan:(
VastaaPoistaSurullista luettavaa... Raskas työ vie voimat hoitajiltakin, ja se työhön uupuminen varmasti näkyy sitten hoitajien käytöksessä ja töiden laiminlyömisessä. Juuri sellainen asia tämä, mikä kipeimmin kaipaisi parannusta! Työntekijöiden vähentäminen ei oikein auta asiaa...
VastaaPoistaJa tuohon uudempaan juttuun... Robottiko se sitten olisi muka ratkaisu? Huh huh!! :/ Itse muistan lapsuudesta että me koulusta teimme muutamia laulu-tanssi esityskäyntejä vanhainkotiin. Uskoisin että tällaiset käynnit edelleenkin toisivat vanhusten päiviin hieman iloa.
Niin surullista ja niin väärin :(
VastaaPoistaItse opiskelen tällä hetkellä sairaanhoitajaksi ja tällä vähäisellä kokemuksella voin sanoa, että paljon riippuu siitä minkälainen osastonjohto on paikassa.
Nykyisessä työpaikassani on tällä hetkellä menossa kolme iso muutosta päällekkäin ja kaikki hoitajat ovat hyvin väsyneitä.
Ja ne työt, olen jo nyt kauhuissani siitä kuinka vähän aikaa on muuhun kuin perushoitotyöhön ja miten väärin se on potilaita/asiakkaita kohtaan MUTTA se on väärin myös hoitajia kohtaan! Miten sitä olisi mukavaa viedä joku kävelylle kunnolla mutta kun paras mihin ehdit on se, että jonkun kuntoutujan ehtii kävelyttämään vuoron aikana pari kertaa osaston ympäri :(
Lauantait ja sunnuntait ovat viikon parhaimmat päivät, silloin ehtii sentään "nostamaan" useamman sänkypotilaan ruokailemaan päiväsaliin.
Toisaalta haluaisin uskoa valoisampaan tulevaisuuteen mutta jotenkin se tässä tilanteessa on kovin vaikea.
Itse käväisin juuri tänään iltasella töissä ja tein jotain niinkin harvinaista, että ehdin keskustella potilaiden kanssa ja muistella vanhoja juttuja. Samalla mietittiin mitä joululauluja olisi hyvä muistutella mieleen joulun varalle. Puoli tuntia siinä sujui vallan sukkelasti, kolmen vartin jälkeen oli pakko lähteä ja taas niin huono omatunto...
Ei ole kovin hohdokasta tässä vaiheessa tuntea näin suurta epäuskoa ja toivottumuutta mutta ehkä sittenkin joskus...
Toivo onkin kaltaisissasi opiskeljoissa.
VastaaPoistaOli mielenkiintoista kuulla ystäväni kommentti edellisestä sairaalasta, että "ne opiskelijat on kyllä aina mukavia ja auttavat mielellään".
Tarkkasilmäinen vanhus huomaa myös innon tehdä työtä.
Pidä lippu korkealla, älä tingi periaatteistasi, luota itseesi vahvasti!
Kirjoitin tonne aikaisemmin mummostani...mä kannatan myös opiskelijoita, koska mummoni kohdalla(en tietenkään yleistä) opiskelijat ja kesätyöntekijät olivat iloisia ja puhuivat asiallisesti. Ja tiedän hoitajien ajan olevan kortilla, mutta esim. mummollani oli me, jotka kävelytimme päivittäin (kun toipui lonkkaleikkauksesta),katsoimme, että lääkkeet menevät suuhun, vessatimme jne. Eli ainoa mitä me kaipasimme, oli, että mummolle puhuttaisiin asiallisesti ja kohdeltaisiin asiallisesti sen ajan, kun emme olleet hänen luonaan. Mummoni oli yhden vuoden vanhainkodissa, kuukausi tulon jälkeen, hoitajat kysyivät minulta, että käyttekö joka päivä täällä? Kerroin, että totta kai,olemme käyneet viimeset 10vuotta mummon luona, mummo on meidän perheen ja koko suvun vanhin ja viisain jäsen. Noin kaksikuukautta tulon jälkeen, hoitajat kysyivät äidiltäni, että viettekö joka päivä mummon ulos. Äiti vastasi, että tottakai, jos mummo niin tahtoo. eli tiedän, olimme "kummallisia" ja ilmeisesti harvinainen näky, kun kävimme joka ikinen päivä :)
VastaaPoistaJa minusta on hienoa, että edes joillain on omaisia jotka jaksavat välittää kun suurin osa tuntuu olevan heitä jotka saavat itsensä vanhustaan katsomaan kerran kuukaudessa vaikka asuvat samalla paikkakunnalla!
VastaaPoistaTosin huonoa omaatuntoa poden omien mummojeni suhteen mutta 250 km on hieman liikaa jotta pystyisin olemaan läsnä heidän arjessaan. Samalla olen kateellinen (ja myönnän hieman vihainen) serkuilleni jotka asuvat mummojen lähellä mutta eivät koe aiheelliseksi käydä mummojen luona.
Mutta nyt toivonkin, että te jaksatte olla aktiivisia ystäviä ja omaisia ja pitää huolen lähimmäisistä.
Itse lupaan tehdä parhaani jotta jaksan olla jatkossakin töissä ystävällinen ja asiallinen ja aktiivinen. Kyllä minäkin vielä paikkani löydän ja siellä sitten voin vaikuttaa asioihin. Tällä hetkellä ei ole kanttia kuin tehdä itse parhaani ja hymyhän on ilmainen :)
sh-opiskelija kiittää kannustuksesta <3