Jumala on linnamme edelleen

Pikkutytöt, 5-ja 7-vuotiaat, kiskoivat innolla ulkovaatteita päälleen jo aamuhämärissä. Syy intoon oli ikkunoista näkyvä jää ja valkoinen hahtuvapeite ulkona. Tuota valkoista kuuraa he nimittivät lumeksi.
Koska meri kimmeltelee ihan näköetäisyydellä, täytyy olla ihan kunnon lumipyry, että voidaan rehellisesti sanoa meillä olevan lunta maassa. Viime talvi oli oikeastaan täällä asuessamme ensimmäinen kunnon talvi, joilloin lunta riitti ihasteltavaksi asti. Viime talven ilot tuoreessa muistissa toppuuttelen lumen perään ruinaajia, koska helmikuussa viime vuonna kukaan täällä ei näyttänyt kaipaavan lunta tai lumitöitä. Kyllä tämäkin talvi vielä iloksi muuttuu.

Olen kai aina ollut luonteeltani peruspositiivinen, elämään toivorikkaasti suhtautuva ihminen. Se asia minussa on kai isäni perintöä. En muista koskaan nähneeni tai kuulleeni, että hän olisi kantanut huolta huomisesta. Nyt en millään muotoa tarkoita huolettomuutta elämän haasteiden edessä.
Usein suhtautumisemme vastoinkäymisiin on riippuvainen myös siitä, kuinka paljon koemme itse voivamme vaikuttaa ongelmien ratkaisujen lopputuloksiin. Siinä tilanteessa, kun ongelmat ratkeavat lähes ilman meidän vaikutusvaltaamme tai työteliäisyyttämme, voi ratkaisun odottaminen käydä raskaaksi. Uskovilla ihmisillä niissä tilanteissa mitataan luottamusta Jumalan huolenpitoon inhimillisesti katsoen haastavissa asioissa.

Kaiken lisäksi on mielenkiintoista huomata, että jokin asia, mikä voi toiselle ihmiselle olla vuoren kokoinen vaikeus, on toisen ihmisen elämässä arkea. Luulen, että minun kohdallani on lähinnä kysymys siitä, että olen elänyt suurimman osan elämästäni onnellisen tasapainoista, turvallisen tasapaksua elämää, niin minun mittapuuni vaikeudet tärähtää sitten suoraan lokeroon "hankalat asiat".

Niinkuin kaikessa, niin tässäkin etsin positiivisia puolia tilanteesta. Onneksi me kaikki olemme terveitä ja onneksi avioliitooni on vakaalla pohjalla ja mieheni tuki on elämässäni mukana. Sairaus tai avioliiton karilleajo voisi olla monin verroin vaikeampia asioita kuin nämä, joiden kanssa nyt räpiköin.

Tämä on tapahtunut ennenkin: kun etukäteen kierrän ja kaarran, kuinka saisin tuntoni kirjattua, sen tehtyäni asiat eivät enää näytäkään niin ylivoimaisen hankalilta tai raskailta läpikäydä.

Mutta tänään muistamme kiittää Isää maastamme. Olen ajatellut, että sen takia Suomi ja suomalaiset ovat säilyneet monelta vaikealta asialta, kun täältä on aina löytynyt paljon rukoilevia ihmisiä, jotka ovat laittaneet turvansa Jumalaan.
Muistetaan kiitollisin rukouksin myös niitä muutamia vielä elossa olevia, jotka olivat Suomen itsenäisyyttä meille hankkimassa. Jos lähipiirissäsi on joku sellainen arvohenkilö, ilmaise tänään kiitollisuutesi ja kunnioituksesi häntä ja hänen työtään kohtaan. Jos et ole aikaisemmin häneltä kysynyt, kysy tänään, miltä hänestä tuntuu itsenäisyyspäivänä
Luulen, että tulevaisuudessa meidän täytyy olla entistä lujemmin kiinni suomalaisuudessamme.
Turhaan ei lauleta juhlallisissa maanpuolustustilaisuuksissa "Jumala ompi linnamme".