Haaveita vai sitkuttelua

"Tässä ja nyt äiti" kysyi kommentissaan: "miten jaksatte sit ku elämää??"
Kysymys oli niin  mielenkiintoinen, että päätin pohtia sitä vähän tarkemmin.

"Sitku-elämä" tarkoittaa ymmärtääkseni ajattelutapaa, että suunnittelee ja pohtii asioita, joita haluaisi tehdä ja saavuttaa sitten kun elämässä on sitä tai tuota, tai kun on saavuttanut jotakin, mitä ei ihan vielä ole saanut. Kärjistetysti voisi varmaan sanoa, että elää haaveissa, mutta saattaa olla, että tarmo ryhtyä haaveiden toteuttamiseen puuttuu. Usein sitku-ajatteluun liitetään myös piirre, että ko. henkilö ei halua/pysty/ osaa keskittyä nykyhetkeen ja sen haasteisiin, vaan koko energia on keskittynyt tulevan elämän ajatteluun. Jos olen ymmärtänyt "sitkun" merkityksen väärin, oikaiskaa käsitykseni.

Minulla on ollut haaveita siitä lähtien, kun opin puhumaan ja ajattelemaan suomen kielellä. Kaksivuotiaasta asti soittelin pöydän reunoja ja kuvittelin olevani urkuri, joka soittaa kirkon hienoja urkuja. Soittelin ja soittelin muutaman vuoden, kunnes Vilho-pappani sanoi, että tuon tytön täytyy saada soittopeli. Pappa hankki minulle poljettavan harmoonin, jonka polkimille pikkutytön jalat nipinnapin ylettyi.
Ikinä, ei ikinä, pappa eikä mummo, ei äiti eikä isä, sanonut, että "lopeta, hyvä tyttö, tuo harmoonin vingutus". Soitin sydämeni kyllyydestä niin paljon kuin jaksoin.
Pöydän reunoja soittaessani olin ajatellut,  että "näin minä soitan sitten kun saan oikean soittimen".

Reilun kymmenen ikäisenä ihastuin hevosiin. Leikkasin lehdistä kaikki kuvat hevosista, luin kirjaston joka ainoa kirjan, jonka kansikuvassa oli hevonen. Kiljuin suoraa huutoa, jos auton ikkunasta lomamatkoilla näkyi hevosia.
Kotonani ei ollut enää hevosta. Joissakin naapureissa oli vielä työhevoset käytössä ja niitä hevosia "palvoin". Suuret työhevoset olivat kuitenkin arvaamattomia, eikä niiden omistajat katsoneet turvalliseksi lasten olla niiden lähettyvillä. Isän vierellä saatoin varovasti silitellä hevosen päätä. Hevosen taakse varoiteltiin menemästä, ettei hevonen potkaisisi vahingossa.
Ladossamme oli katon kannakkeina paksuja hirsiä kolmiomaisena rakennelmana. Silmissäni poikittain oleva hirsi näytti hevoselta. Navetan seinuksella oli entisen hevosemme suitset tallessa. Nostin suitset olkapäälleni, istuin hirren päälle ja hevoseni kiidätti minua hurjaa kyytiä pitkin kukkivia peltoja. Saatoin istua ladon lattialla ja sivellä ja hivellä vielä hevoselle tuoksuvia suitsia pitkät tovit.
Isäni oli hyvin tietoinen, kuinka rakkaita hevoset olivat minulle. Eräänä jouluna hän kertoi minulle tilanneensa "Hevoshullu"-lehden minulle koko seuraavaksi vuodeksi. Itkin ilosta.

Omaa hevosta en saanut, en edes koskaan toivonut, mutta kerran isä osti minulle hyvin kauniin satulan. Sen lisäksi, että sivelin ja katselin satulaa joka päivä, isä vei minut sunnuntaisin erääseen naapuriin, valjasti minulle talon hevosen, laittoi satulan hevosen selkään ja opetti minut ratsastamaan.
Isäni oli hyvin luonteva hevosten käsittelijä. Isä oli suorittanut asepalveluksensa Lappeenrannassa rakuunarykmentissä.

Kun vielä sain ikää lisää, innostuin kirjoittamisesta. Sen lisäksi, että pidin valtavasti koulun äidinkielentunneista, luin jatkuvasti, kirjoittelin juttuja lehtiin, kirjoitin myös tarinoita. Tarinoissani oli miltei poikkeuksetta perhe, jossa oli hyvin paljon lapsia. Oikeastaan sen parempi juttu syntyi, mitä useampi lapsi perheessä oli.
Juttuja kirjoittaessani haaveilin, että sitten kun olen aikuinen, haluan mieheni kanssa saada paljon lapsia. Voi, kunpa saisin paljon omia lapsia.

Tulin aikuiseksi, sain miehen ja meitä siunattiin monella lapsella. Myös mieheni oli haaveillut suuresta perheestä.
Olemme asuneet perheenä koko ajan kaupungissa. Aika pian totuin myös kaupungissa asumisen helppouteen ja huolettomuuteen. On mukava päästä liikkumaan vaivattomasti, on mukava, kun naapuritalon kaupasta voit hakea vielä iltayhdeltätoista aamuksi maitopurkin. Puhuin, että maalaista minusta ei taida enää tulla.

Tammikuun 15. päivä 2010, kävin kotonani isän ja äidin luona, kun olimme saaneet tiedon isällä löytyneestä syövästä.
Sinä päivänä mielessäni tapahtui täyskäännös. Minulle tuli tunne isän ja äidin olohuoneen lankkulattioilla kävellessä, että kävelen omalla lattiallani. Tämä on myös minun kotini.

Kerroin samalla käynnillä tuntemuksistani myös äidille ja isälle. Silloin ajattelimme ja suunnittelimme, että olisipa mukava ajatus, jos isä ja äiti elisivät omassa pienessä talossaan jossakin ison talon lähettyvillä ja meidän perhe asuisi isossa talossa. Suunnitelma sai meidät kaikki hymyilemään. Toivorikkaus elämän jatkumisesta antoi voimia myös isälleni hänen raskaassa tilanteesaan.
Vuosi ja 8 kuukautta tuon päivän jälkeen isäni muutti Taivaan Kotiin ja hauska ajatuksemme mummon ja papan mökistä ei toteutunut, mutta antoi meille iloa.

Asiat ovat edenneet tuosta tammikuun päivästä niin paljon, että muuttoamme perheenä suunnitellaan vakavasti ja kaikissa ratkaisuissa tuo asia otetaan huomioon. Puhumme lähes päivittäin mummolaan ja sinne muuttoon liityyvistä asioista. Asian puolesta myös rukoillaan ja samalla toivomme, että mieheni terveys kestäisi olla töissä eläkeikään asti.
Voin puhua vain omasta puolestani, mutta minusta näyttää siltä, että kestämme oikein hyvin "sitku-elämää".  Meillä on suuri haave, jonka eteen teemme nyt työtä ja otamme asian huomioon tehdessämme elämämme ratkaisuja. Ei minusta näytä, että elämämme nykyhetkessä millään lailla tuosta haaveesta kärsii. Ihan samalla tavalla lähdetään kouluun, vietetään joululomaa, mies haaveilee tammikuussa koittavista ylitöistä.
Ilman mummola-haavettakin täällä varmaan muutamat koululaiset nurisisivat 9-vuotista oppivelvollisuutta vastaan. Kissaa tai koiraa ei meille tule ahtaaseen kerrostaloasuntoon, vaikka mummolaan päästyämme niiden hankkimista harkitaan vakavasti. Ja kanoista haaveilen edelleen ja kolmasluokkalainen poikani haaveilee niiden syöttämisestä.
Tirtetta haaveilee omasta mansikkamaasta ja Tiretetan isä onkireissuista ja puiden halkomisesta.
Minä ja pojat haaveilemme ikiomasta pelikentästä vanhan talon takana olevalle peltoläntille. Majan rakentamisesta haaveilee suuret ja pienet.

Haaveet antavat meille iloa tähän päivään ja asuminen ahtaassa kerrostaloasunnossa ei tunnu ollenkaan epämiellyttävältä tänään, kun voimme ajatella "sitku ollaan mummolassa, mulla on oma huone!"