tiistai 13. joulukuuta 2011

Haaveita vai sitkuttelua

"Tässä ja nyt äiti" kysyi kommentissaan: "miten jaksatte sit ku elämää??"
Kysymys oli niin  mielenkiintoinen, että päätin pohtia sitä vähän tarkemmin.

"Sitku-elämä" tarkoittaa ymmärtääkseni ajattelutapaa, että suunnittelee ja pohtii asioita, joita haluaisi tehdä ja saavuttaa sitten kun elämässä on sitä tai tuota, tai kun on saavuttanut jotakin, mitä ei ihan vielä ole saanut. Kärjistetysti voisi varmaan sanoa, että elää haaveissa, mutta saattaa olla, että tarmo ryhtyä haaveiden toteuttamiseen puuttuu. Usein sitku-ajatteluun liitetään myös piirre, että ko. henkilö ei halua/pysty/ osaa keskittyä nykyhetkeen ja sen haasteisiin, vaan koko energia on keskittynyt tulevan elämän ajatteluun. Jos olen ymmärtänyt "sitkun" merkityksen väärin, oikaiskaa käsitykseni.

Minulla on ollut haaveita siitä lähtien, kun opin puhumaan ja ajattelemaan suomen kielellä. Kaksivuotiaasta asti soittelin pöydän reunoja ja kuvittelin olevani urkuri, joka soittaa kirkon hienoja urkuja. Soittelin ja soittelin muutaman vuoden, kunnes Vilho-pappani sanoi, että tuon tytön täytyy saada soittopeli. Pappa hankki minulle poljettavan harmoonin, jonka polkimille pikkutytön jalat nipinnapin ylettyi.
Ikinä, ei ikinä, pappa eikä mummo, ei äiti eikä isä, sanonut, että "lopeta, hyvä tyttö, tuo harmoonin vingutus". Soitin sydämeni kyllyydestä niin paljon kuin jaksoin.
Pöydän reunoja soittaessani olin ajatellut,  että "näin minä soitan sitten kun saan oikean soittimen".

Reilun kymmenen ikäisenä ihastuin hevosiin. Leikkasin lehdistä kaikki kuvat hevosista, luin kirjaston joka ainoa kirjan, jonka kansikuvassa oli hevonen. Kiljuin suoraa huutoa, jos auton ikkunasta lomamatkoilla näkyi hevosia.
Kotonani ei ollut enää hevosta. Joissakin naapureissa oli vielä työhevoset käytössä ja niitä hevosia "palvoin". Suuret työhevoset olivat kuitenkin arvaamattomia, eikä niiden omistajat katsoneet turvalliseksi lasten olla niiden lähettyvillä. Isän vierellä saatoin varovasti silitellä hevosen päätä. Hevosen taakse varoiteltiin menemästä, ettei hevonen potkaisisi vahingossa.
Ladossamme oli katon kannakkeina paksuja hirsiä kolmiomaisena rakennelmana. Silmissäni poikittain oleva hirsi näytti hevoselta. Navetan seinuksella oli entisen hevosemme suitset tallessa. Nostin suitset olkapäälleni, istuin hirren päälle ja hevoseni kiidätti minua hurjaa kyytiä pitkin kukkivia peltoja. Saatoin istua ladon lattialla ja sivellä ja hivellä vielä hevoselle tuoksuvia suitsia pitkät tovit.
Isäni oli hyvin tietoinen, kuinka rakkaita hevoset olivat minulle. Eräänä jouluna hän kertoi minulle tilanneensa "Hevoshullu"-lehden minulle koko seuraavaksi vuodeksi. Itkin ilosta.

Omaa hevosta en saanut, en edes koskaan toivonut, mutta kerran isä osti minulle hyvin kauniin satulan. Sen lisäksi, että sivelin ja katselin satulaa joka päivä, isä vei minut sunnuntaisin erääseen naapuriin, valjasti minulle talon hevosen, laittoi satulan hevosen selkään ja opetti minut ratsastamaan.
Isäni oli hyvin luonteva hevosten käsittelijä. Isä oli suorittanut asepalveluksensa Lappeenrannassa rakuunarykmentissä.

Kun vielä sain ikää lisää, innostuin kirjoittamisesta. Sen lisäksi, että pidin valtavasti koulun äidinkielentunneista, luin jatkuvasti, kirjoittelin juttuja lehtiin, kirjoitin myös tarinoita. Tarinoissani oli miltei poikkeuksetta perhe, jossa oli hyvin paljon lapsia. Oikeastaan sen parempi juttu syntyi, mitä useampi lapsi perheessä oli.
Juttuja kirjoittaessani haaveilin, että sitten kun olen aikuinen, haluan mieheni kanssa saada paljon lapsia. Voi, kunpa saisin paljon omia lapsia.

Tulin aikuiseksi, sain miehen ja meitä siunattiin monella lapsella. Myös mieheni oli haaveillut suuresta perheestä.
Olemme asuneet perheenä koko ajan kaupungissa. Aika pian totuin myös kaupungissa asumisen helppouteen ja huolettomuuteen. On mukava päästä liikkumaan vaivattomasti, on mukava, kun naapuritalon kaupasta voit hakea vielä iltayhdeltätoista aamuksi maitopurkin. Puhuin, että maalaista minusta ei taida enää tulla.

Tammikuun 15. päivä 2010, kävin kotonani isän ja äidin luona, kun olimme saaneet tiedon isällä löytyneestä syövästä.
Sinä päivänä mielessäni tapahtui täyskäännös. Minulle tuli tunne isän ja äidin olohuoneen lankkulattioilla kävellessä, että kävelen omalla lattiallani. Tämä on myös minun kotini.

Kerroin samalla käynnillä tuntemuksistani myös äidille ja isälle. Silloin ajattelimme ja suunnittelimme, että olisipa mukava ajatus, jos isä ja äiti elisivät omassa pienessä talossaan jossakin ison talon lähettyvillä ja meidän perhe asuisi isossa talossa. Suunnitelma sai meidät kaikki hymyilemään. Toivorikkaus elämän jatkumisesta antoi voimia myös isälleni hänen raskaassa tilanteesaan.
Vuosi ja 8 kuukautta tuon päivän jälkeen isäni muutti Taivaan Kotiin ja hauska ajatuksemme mummon ja papan mökistä ei toteutunut, mutta antoi meille iloa.

Asiat ovat edenneet tuosta tammikuun päivästä niin paljon, että muuttoamme perheenä suunnitellaan vakavasti ja kaikissa ratkaisuissa tuo asia otetaan huomioon. Puhumme lähes päivittäin mummolaan ja sinne muuttoon liityyvistä asioista. Asian puolesta myös rukoillaan ja samalla toivomme, että mieheni terveys kestäisi olla töissä eläkeikään asti.
Voin puhua vain omasta puolestani, mutta minusta näyttää siltä, että kestämme oikein hyvin "sitku-elämää".  Meillä on suuri haave, jonka eteen teemme nyt työtä ja otamme asian huomioon tehdessämme elämämme ratkaisuja. Ei minusta näytä, että elämämme nykyhetkessä millään lailla tuosta haaveesta kärsii. Ihan samalla tavalla lähdetään kouluun, vietetään joululomaa, mies haaveilee tammikuussa koittavista ylitöistä.
Ilman mummola-haavettakin täällä varmaan muutamat koululaiset nurisisivat 9-vuotista oppivelvollisuutta vastaan. Kissaa tai koiraa ei meille tule ahtaaseen kerrostaloasuntoon, vaikka mummolaan päästyämme niiden hankkimista harkitaan vakavasti. Ja kanoista haaveilen edelleen ja kolmasluokkalainen poikani haaveilee niiden syöttämisestä.
Tirtetta haaveilee omasta mansikkamaasta ja Tiretetan isä onkireissuista ja puiden halkomisesta.
Minä ja pojat haaveilemme ikiomasta pelikentästä vanhan talon takana olevalle peltoläntille. Majan rakentamisesta haaveilee suuret ja pienet.

Haaveet antavat meille iloa tähän päivään ja asuminen ahtaassa kerrostaloasunnossa ei tunnu ollenkaan epämiellyttävältä tänään, kun voimme ajatella "sitku ollaan mummolassa, mulla on oma huone!"

15 kommenttia:

  1. "Sitku"-ajattelu on minutkin hengissä pitänyt. Monet vastoinkäymiset on selätetty unelmien ja tavoitteiden voimalla. "Sitku lapset on isoja", "sitku voin käydä kaupassa laskematta joka hintaa päässäni yhteen", ettei kassalla tulisi nolo tilane, "sitku asun maalla"... Nyt lapset ovat isoja (ja voin käydä rauhassa vessassa), kaupassa voin käydä kerran kuussa laskematta hintoja, kunhan ostan vain tarpeellista ja harkiten, maalle en ole vielä päässyt, koska suvulla ei ole taloa jonka voisi periä, lainaa ei köyhä työtön saa, ja talojen annetaan mielummin autioitua kuin annetaan jollekkin asuttavaksi. Mutta "sitku" elämää aion jatkaa, ilman unelmia voi luovuttaa saman tien! :)

    VastaaPoista
  2. Hieno kertomus haaveistasi. Odotukset ja haaveet kannustavat vaikka kaikki eivät toteudukaan. Teillä on realistiset sitku-suunnitelmat ja hyvät mahdollisuudet niiden toteutumiseen.

    VastaaPoista
  3. Aivan ihana kirjoitus! Sitku-ajattelu on voimaa antavaa ja hyvin tärkeää monelta kantilta katsottuna.
    T:Minna

    VastaaPoista
  4. Ihanaa..."sitku" elämää...Olin kerran erään lääkärin luennolla ja sieltä jäi tuo haaveilun merkitys mieleen.Antoi esimerkin neuvon arkielämään:pidän ruokailuvälineet järjestyksessä laatikossa siten,että niiden ekat tavut muodostavat sanan haa(rukat)vei(tset)lu(sikat)...Elämään kuuluu unelmat,niiden avulla voi joskus päästä vaikeastakin tilanteesta ylitse..

    VastaaPoista
  5. Minäkin haaveilen kanssasi. Nuo viimeiset vuodet ovat varmaan pitkiä! Ja pitkiä ne ovat äidillesikin, sillä hän varmaan odottaa teitä kovin. Meillehän sama haave toteutui yli 20 vuotta sitten.
    Riitta

    VastaaPoista
  6. Haaveita on hyvä olla. Elämä on kuitenkin tässä ja nyt. Nimimerkillä kokemusta on.

    VastaaPoista
  7. Ehkä se tärkein ero on siinä tekeekö haaveiden eteen mitään. Haaveet eivät voi toteutua, jos ei ikinä tartu tilaisuuteen ja koita onneaan. Toisaalta ei kaikkien haaveiden tarvitse toteutua. Joskus tarvitaan vain pakopaikkaa ajatuksissa, jotta jaksaa sitä arkea.

    Joskus ihmisten tulisi noudattaa enemmän vaistojaan ja halujaan. Avata vaikka oma pieni kahvila tai putiikki, perustaa maatilamatkailuyritys tai muuttaa ulkomaille. Mitä sitten, jos se ei vastaakaan kuvitelmiasi. Oletpahan yhtä kokemusta rikkaampi, etkä jää miettimään loppuelämäksi sit kun... Silloin tietää eläneensä hyvän elämän, kun kuolinvuoteella ei ole kaduttavia asioita.

    Sit, kun miä olen iso, niin minulla on varmasti omakotitalo ja hurjasti hedelmäpuita ja marjapensaita. Vaikka siihen menee vielä aikaa, niin se auttaa jaksamaan kerrostalossa asumisen. Se on päämäärä, jonka takia teen töitä ja opiskelen. Ilman sellaista se ei olisi mielekästä.

    VastaaPoista
  8. Minusta tuossa teidän elämässä on enemmä päämäärää kohti kulkemista.
    Aina pitää olla tieto minne on pyrkimässä ja minne on matkalla.
    Rukoukset auttavat monessäkin asiassa.
    Kiitos kiinnostavasta kirjoituksestasi. Siunausta sinulle ja perheellesi.♥

    VastaaPoista
  9. Minusta sitku-ajatteluun tai elämänasenteeseen kuuluu myös se, että ei koskaan olla tyytyväisiä siihen, mitä on tällä hetkellä.
    En ole saanut sinun blogistasi sellaista käsitystä, en laisinkaan.

    On iso ero siinä, haaveileeko jostain asiasta vai elääkö sitku-elämää. Tunnen pari sitku-eläjää, ja he ovat yleensä ottaen hyvin tyytymättömiä, jollain tavalla levottomia ihmisiä. Sinä et siltä kuulosta lainkaan.

    Minusta on ihana lukea mummola-haaveestanne! :)

    VastaaPoista
  10. haaveita pitää olla mutta elämä on tässä ja nyt... erittäin hyvin sanottu !!

    VastaaPoista
  11. Kun luin edellä olevat kommentit, niin eipä niihin paljon ole lisäämistä. Tarja tuossa edellä taisi kiteyttää aika hyvin sen, että sitku-ihmiset eivät ole tyytyväisiä elämäänsä. On täysin eri asia, kun on unelma, joka tähtää tavoitteeseen. Silloin se ei jää pelkäksi haaveeksi. Tehän olette jo matkalla, ilmeisesti aika pitkälle edenneinäkin. Tuli mieleeni sekin, ettei ehkä teidän elämänne siihenkään kaatuisi, vaikka miehesi terveys pettäisi toivottua aikaisemmin. Onhan silloin eläke turvana. Asioilla on tapana järjestyä.

    Kun Jumalan suunnitelmat eivät välttämättä ole teidän suunnitelmianne, niin mistä tiedät, vaikka asiat etenisivät parhaaksenne ihan uusiakin polkuja?

    Postista tulee parin päivän päästä lappu, vähän pikkutytöille ja jollekin isommallekin. Pistä silmät kiinni, kun avaat pakettia. Minusta ei ole pakkaajaksi ja joulupaperikin loppui.

    VastaaPoista
  12. anteeksi kamalasti ... kysyin ihan liian lyhyt sanaisesti ja en tarkoittanut kyllä kysymykselläni mitään noin negatiivista mitä jotku kommentoijat kirjoittavat.. en tarkoittanut että haaveita ei saa olla.. ja huh en ees tienny mistään sitku-ajattelusta ja elämänasenteesta.. tarkoitus ei ollu tämä.. anteeksi lupaan etten enää kysele tyhmästi.. tv väärin ymmärretty .. ei hyvän kirjoittamaan tässä ja nyt äiti

    VastaaPoista
  13. Edelliseen kommenttiin viitaten; kannattaa varmaankin jättää kokonaan kommentoimatta kun kieli on noin huonosti hallussa, etteivät edes pisteet ja pilkut löydä paikkojaan... Onko siis mikään ihme, että tulet väärinymmärretyksi.

    Ihana, elämänmyönteinen blogi!

    Terveisin uusi lukija

    VastaaPoista
  14. Niinpä. Kun ihmiset osaisivat kirjoittaa, niin tulisivat ymmärretyiksi paremmin.

    Mutta "kuka niitä turhia äikäntunteja tarvii hei haloo".

    Huokaus.

    VastaaPoista
  15. "Tässä ja nyt äiti": Oli hyvä, että rohkeasti kirjoitit ensimmäisen kommenttisi, koska se innoitti aiheen juttuuni ja sai aikaan pohdintaa. Silloin tällöin on hauska vatvoa asioita ihmisten kanssa eri näkökulmista.
    Eikä tässä varmaan kukaan kommentistasi tullut väärinymmärretyksi - minä ainakin tulkitsin sen niin, että pohdit, mahdammeko paneutua nykyhetkessä elämiseen lainkaan, kun blogini kirjoitukset vilisee yhtenään lauseita "sitten kun olemme mummolassa, teemme sitä ja sitä".
    Kysyit, kuinka sellaista elämää jaksaa.
    Ja niinkuin vastasin ed. kirjoituksessa, niin aika hyvin jaksaa, vaikka kauhea ikävä puskee silloin tällöin.
    Ihan hyvä on joskus pysähtyä tarkistamaan, että elää tässä päivässä silmät ja korvat auki. Minulla kahdentoista kotona olevan lapsen ja hoidossa olevan lapsenlapsen kanssa pysyy aika hyvin ajassa ja paikassa, mutta se, että osaa reagoida oikein näkemäänsä ja kuulemaansa on jokapäiväistä opettelua.

    Suurkiitos kaikille uusille kommentoijille sekä vanhoille tuttaville. Kaikenlaiset kommentit toimivat niin, että tulee suuri into kirjoittaa lisää...
    Villiviinille kiitos ja halaus. Taidan säästää yllätyksesi avaamisen ensi viikon lauantai-iltaan.

    VastaaPoista