Metsäikäväisen onnela

Mitä enemmän minulla on mahdollisuus viettää aikaani metsässä, sitä enemmän haluaisin siellä olla. Jos metsässäolemiselle on joku järkisyy, esimerkiksi marjojen tai sienien kerääminen, on sinne meno kaksinkertaisesti hauskempaa, mutta pelkkä polkujen käveleminen, äänien kuunteleminen ja silmien ilahduttaminen riittää syyksi mennä metsään.

Äsken lähdin vielä iltahämärissä marjaämpärin kanssa tarkistamaan, onko tämänkesäinen marjapaikka jo läpikäyty. Mustikat ja puolukat, mitkä sieltä vielä löytyi, keräsin suuhuni. Mustikoista oli makeus jo hävinnyt, mutta aivan syömäkelpoisia ne vielä olivat. Tunsin oikeastaan helpotusta, kun näin tutut marjamaat tyhjinä marjoista: mitä ihmisiltä oli jäänyt poimimatta, olivat eläimet syöneet. Sieniäkään ei enää ollut. Syvä kiitollisuus Taivaan Isälle täytti mielen. Kiitin Häntä tämän kesän antimista, joita runsaasti saimme kerätä ja nauttia samalla puhtaasta ilmasta ja luonnon kauneudesta. Hiljaa mielessäni myös ajattelin, että jos Jumala meille ensi kesän suo, niin pyydän Häneltä marjoja. Kysynpä sinulta: keneltäpä muultakaan voit metsän marjoja pyytää...

Syksyinen hämärä metsä on rauhoittava. Silmäsi tarkentuu väreille ja korvasi harvoille äänille. Askel hidastuu ihan huomaamatta ja huomaat kuuntelevasi tarkemmin. Kun tuulen henkäyskään ei käy metsässä, kuulet eläinten äänet selvemmin kuin päivän kahinassa.

Tänään aloitin hyvin mieluisan metsään liittyvän askareen. Aloitin vesurin kanssa vesakoiden raivaamisen. Se on hyvin palkitsevaa työtä, kun kädenjälki on heti nähtävillä. Raivaussahallakin sama työ hoituisi, mutta vesurista ei lähde niin kova ääni, että tarvitsisit kuulosuojaimia eikä vesurista lähde pakokaasun katkua. Kyllä minä tartun siihen raivaussahaankin, mutta vesurin kanssa voi tehdä välillä tuollaista terapiatyötä.

Blogiani pidempään seuranneet muistanevat, kuinka kaipasin siellä Hietaniemen hautuumaan kupeessa oikeaan metsään, papan metsään. Muistan kirjoittaneeni useinkin, että istutettu puisto puineen oli karu korvike sankalle metsälle.
Täällä ei ole enää papan metsää: täällä on Kuopion Veljen Rantakangas ja minun oma metsäni. Mutta omia metsiä kulkiessani kiitän sydän ikävästä kipeänä isääni, jonka työn ansiosta minulla on nyt metsiä (ja hakkuuaukeita), joita kulkea.