perjantai 17. maaliskuuta 2017

Hiirensyömät äitin tärkeät

Kun kesällä 2015 muutimme tästä kuvan keskellä näkyvästä talosta Lautakankaalle, oli muuttokuormassa laatikko, jonka päälle olin kirjoittanut "Äitin tärkeitä".
Laatikko päätyi muutaman muun laatikon kanssa vanhan talon tupaan. Jossain vaiheessa kurkistin laatikkoon ja tarkistin, ettei siellä ollut mitään sellaista, mikä ei kestäisi lämmittämättömässä tilassa säilyttämistä.

Laatikko tärkeineen unohtui vanhaan tupaan. Elämään tuli tilalle paljon muuta tärkeää ja ne asiat jäivät sivuun ja unohtuivatkin.

Viime viikolla kävin vanhan talon puolella katselemassa, mistä nurkasta jatkaisin raivaamista. Talossahan on suloisessa sekamelskassa autonrenkaita, kasakaupalla mattoja ja patjoja, tarpeettomia astioita, huonekaluja, lasten vanhoja leluja, kangaspuita ja kaikkea sitä tavaraa, mitä vanhempani taloon säilöivät kolmenkymmenen vuoden aikana.

Silmiini sattui banaanilaatikko, jonka päälle oli tussilla kirjoitettu "Äitin tärkeitä". Mietin, "kuinkahan tärkeitä täällä mahtaa olla, kun en ole niitä kohta kahteen vuoteen tarvinnut".
Laatikosta paljastui pienenpientä paperisilppua. Hiiret olivat silpunneet kaiken mihin olivat hampaansa saaneet upotettua. Silpun seassa näkyi olevan kasvien siemeniä. Muistin laittaneeni laatikkoon "tärkeiden, harvinaisten kasvien siemeniä" vakaana aikomuksenani kylvää niitä maalle päästyäni. Mutta itse silpusta ei saanut enää selkoa, mitä se on alunperin mahtanut olla - lehtileikkeitäkö, valokuviako vai muistilappuja. Laatikossa oli ehjänä savikuppi, jonka olin saanut alakouluikäisenä lahjaksi opettajaltani ja kuppi oli kulkenut mukanani elämänvaiheesta toiseen.

Hiirien tuhoama tärkeiden asioiden laatikko piti minulle herätyssaarnan siinä kylmänkosteassa tuvassa.
Minut laitettiin miettimään, mitä pidän aarteinani elämässäni? Ovatko ne säilyttämisen arvoisia, säilyvätkö ne, onko niillä todellista arvoa, merkitsevätkö ne loppujenlopuksi minulle mitään. Entä kuinka varmassa tallessa minulla on ikuiset arvot? Arvostanko niitä, vaalinko niitä, ovatko ne minulle joka hetki tärkeitä.

Elämä on herkkä ja hauras, ainutkertainen. Elämänlanka on henkäyksenohut. Kun se lanka katkeaa, olemme voimattomia sen edessä.

Ihmisillä lähelläni on silmänräpäyksen matka ikuisuuteen - toki minullakin. En ole omasta ikuisuusmatkastani huolissani, koska tiedän päämääräni.

Pidänkö lähellä olevien ihmisten, läheisteni, lasteni, puolisoni, työtovereitteni, hoidokkieni, ystävieni tätä hetkeä niin tärkeänä, että keskityn heidän sanoihinsa edes tämän hetken ajan. Onko huomiossani mukana rakkaus ja aito välittäminen.

Ei tuhlata tätä hetkeä rakkaudettomuuteen ja suljeta korviamme ja silmiämme kun ihminen on meitä lähellä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti