keskiviikko 24. tammikuuta 2018

Talvi alkoi tammikuussa

Vihdoinkin talvi on sellainen, kuin talven odotetaankin olevan: pakkasta, lumipyryä ja välillä auringon varovaista pilkahdusta upean hämäryyden keskelle. Aamusta huomaa jo päivän hiukan pidentyneen ja se hetki, kun aamu valkenee lumisessa maisemassa on huikaiseva kokemus. Parina päivänä on aurinkokin näyttäytynyt ties kuinka pitkän pilvisen ajanjakson jälkeen.

Aurinkoa kaipaammekin. Myös kuvainnollisessa mielessä. Vaikka suuria pilviverhoja ei ole elämässä ollutkaan, niin useamman pilven yhtäaikainen ohikulku laittaa selviytymiskeinot testiin. Edellenkin olen kolmentoista lapsen äiti ja äidin mieli elää lasten elämänvaiheissa mukana hamaan lapsen hautaan asti ja vielä sen jälkeenkin. Toki kaikki lapset ovat hengissä ja hyvin ovatkin, mutta tarkoitan sitä, että vaikka lapsi eläisi omillaan ja napanuora olisi enää hento säie, niin äiti elää lapsen iloissa ja huolissa.

Huolista vapaa elämä ei ole ihanne elämässä, jos haluamme varttua vahvoiksi ja tulla avarakatseisiksi lähimmäisiimme nähden. Vaikeuksien kautta osaamme paremmin arvostaa elämämme perustaa ja luottaa vahvemmin voimanantajaamme. Vaikeudet - minun näkemykseni mukaan - tekevät meistä vahvempia, mutta vain siinä tapauksessa, että sivuillamme on vaikeuksien keskellä riittävästi tukea.

....

Jälleen yksi lapsista muutti omaan huusholliinsa. Sanoin muuttaneelle tänään, että hänen kotinsa muistuttaa vielä rangaistusvankilaa, kun emme ole päässeet viemään huonekaluja. Toisaalta nyt on pääasia, että asunto on ja aikanaan siitä sukeutuu koti. Muuttaja on vielä yökyläillyt täällä ahkerasti ja olemme järjestäneet käytännön asioita.

Tämän blogin entinen Tirtetta, nykyään jo 11-vuotias nuorimmaisemme, on ollut hyvin onnellinen saatuaan vihdoinkin oman huoneen. Nyt on kiva kutsua kavereita yökylään ja omaa yksityisyyttä on helpompi saada. Kissat tosin osaavat aukaista Tirtetan huoneen oven ja viime yönäkin huoneeseen oli pujahtanut kolme kissaa majailemaan.

Vuodenvaihde toi työhöni uutta sen verran, että jatkossa olen kokoaikatyössä, eli 115 tuntia kolmessa viikossa. Koska yövuorot ovat minulle erittäin sopivia ja ainakin toistaiseksi olen niistä hyvin palautunut, on seuraavat viikot pelkkää yötyötä. Työ kaikenkaikkiaan on erittäin antoissa. Antoisalla tarkoitan tässä yhteydessä sitä, että saan työstä paljon hyvää.

Tänään on kulunut kolme vuotta siitä, kun Anne-Mari muutti Helsingistä Lautakankaalle. Hurjasti on kolmessa vuodessa tapahtunut. Liki joka kerta Anne-Marin täällä käydessä huokailen hänelle "muuta tänne meidän luo ja laita mökkis vuokralle". Hänen vastauksensa on: "Muuttakaa te Palokankaalle. Tästä talosta sais enemmän vuokraa!"

Yhtä Helsingissä asuvaa lasta olen hiillostanut muuttamaan Kangasniemelle. Hän joko kyllästyy jankuttamiseeni, eikä ainakaan muuta tai sitten hän rohkaistuu ottamaan uuden askeleen elämässään. Vaikuttaisi siltä, että hänelle on tullut aika realistinen kuva elämästä maalla ja useaan otteeseen hän on ilmaissut, että pitää tästä kaikesta. Muita maallehaikailijalapsia olen kehottanut ostamaan täältä vapaa-ajanasunnon.

Elämä papan kanssa on vakaata ja turvallista. Pappa kuskaa minua töihin aina silloin kuin se vain on mahdollista. Inhoan talvikelissä pimeällä ajamista ja on toki yövuorosta päästyä mukava istua toisen kyytiin.
Nyt on papalla riittänyt lempipuuhaansa lumen kolaamista ja pakkasten yltyessä myös polttopuiden kuskaamista on riittänyt joka päivälle. Eläintenruokintakeikat jäävät myös papan hoidettavaksi nukkumapäivinäni.
Papan huumori on ajoittain nokkelaa. Kun tässä yhtenä päivänä pappa sahasi moottorisahalla polveensa ja minä sitten jalkaa sitoessani vähän haavaa voivottelin, pappa tokaisi:
"Pojasta polvi paranee!"

5 kommenttia:

  1. Niin ne lapset lentävät maailmalle yksi kerrallaan. Haikeaa mutta myös helpottavaa vaikka eihän lapset ikinä sydämestä ja ajatuksista poistu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Katja, missä vaiheessa se muuttuu helpottavaksi... enää kuusi lasta kotona ja oikeasti tämä on ihan kamalaa. Ymmärränhän minä toki, että lapset haluavat ennen pitkää omilleen, mutta täällä tulee niin hiljaista ja outoa. Viisi kissaakin vain makoilee eikä saa mitään kunnon härdeliä aikaiseksi.
      Jaa, no. Onhan tuo pappa joka tekee kaikkensa saadakseen härdeliä mummon elämään.

      Poista
  2. Meillä vanhin neljästä muutti syksyllä omilleen eikä edes naapurikaupunkia kauemmas, mutta koville ottaa. Siis minulla. Juuri tuo tunne, että mäinhän sen kuuluu mennä ja lapsilla on kaikki hyvin, mutta silti... Mikseivät he voi pysyä pieninä. Vaikka ihania nuo muoret aikuiset ja teinit ja onneksi niin rakkaita myös Hänelle, jonka varjeleva käsi yltää heihin edelleen.

    VastaaPoista
  3. Olipa mukava kuulumispostaus. Mietteet ovat varmasti moninaiset lasten lentäessä pesästä. Itselläni siihen menee vielä useampi vuosi, mutta varmasti sen hetken koittaessa ajatukset ovat "nytkö jo, ei kai vielä"-tasolla. Tsemppiä äidille ja mukavaa talven jatkoa!

    VastaaPoista
  4. Mukavaa talvea teille kaikille ja Jumalan siunausta noille kotoa poismuuttaneille heidän etsiessään omaa tietään.

    VastaaPoista