Vaikka edellisen tekstin otsikko muodostuikin melko enteelliseksi, on työn lisäksi elämääni kuulunut viime aikoina myös vanhojen rakennusten kaihoisaa ihastelua ja perheyhteyden sydäntä ruokkivaa rikkautta.
Kesäkuun ensimmäisenä viikonloppuna vietimme Miika- poikamme lakkiaisia jo tutuksi tulleessa juhlapaikassamme Puulan Joutsenessa. Suosittelen lämpimästi tutustumaan paikkaan, vaikket mökinvuokrausta olisi suunnittelemassakaan: https://www.nettivuokraus.com/kesa-ja-lomamokit/puulan-joutsen/504551/
Se teki juhlasta juhlan, että kaikki lapset pääsivät paikalle. Edellisestä koko perheen tapaamisesta oli kolme vuotta ja oli huikeaa nähdä uusia perheenjäseniä liittyneen joukkoon: vauvoja oli syntynyt kolme.
Sydän oli minulla taas lujilla. Tunsin niin suurta iloa ja kiitollisuutta ja elämän täyteläisyyttä, kun sain nähdä kaikkia kolmeatoista lastamme.
Tunteiden vuoristorata saa uutta vauhtia, kun ensi viikolla ylioppilaslapsi aloittaa varusmiespalveluksensa. Joka päivä häneltä kyselen, joko jännittää ja poikaa ei vain jännitä. Mielenkiinnolla kuulema odottaa tulevaa. Äitiä jännittää ja ikävöikin jo etukäteen.
Mitä tulee vanhoihin taloihin, ne ovat olleet minulla viime aikoina pinnalla.
Jos kaikki 13 lastani ei olisi niin määrätietoisesti toppuutellut minua, olisin jo ostanut naapurista autiotilan. Toki pankinjohtaja olisi toppuutellut lisää, mutta olen ollut aina melko hyvä puhumaan pankinjohtajille. Sen takia niin veloissa olenkin.
Kaksi ylintä kuvaa on kyseiseltä autiotilalta ja kyllähän se edelleen vähän mielessä kangertelee. Pappa olisi ollut täyttä häkää menossa mummon mukana kankkulan kaivoon, mutta onneksi lapsilta kuului järjen ääni.
Alimmat kuvat on aivan Kangasniemen kirkonkylän ydinkeskustasta, missä puretaan viimeisiä todella vanhoja pihapiirejä. Eletyn elämän hiljaiset viestit puhuttelevat minua vanhoissa taloissa.
Hei Sirkku! Onko jo viimeinen inttiin lähtijä teillä, onko joku tytöistä kun käynyt armeijan?
VastaaPoistaMeillä lähtee nyt viimeinen seitsemästä pojasta.
T Päivi
Meillä viimeinen kuudesta pojasta - onneksi. Pojan armeija-aika on niin raskasta äidille. Tytöistä ei ole kukaan asiaan innostunut. Kokevat sen luultavasti ajan haaskaamiseksi.
PoistaMinua on harmittanut vanhojen rakennusten häviämiset. Sanoin vanhojen peltojen puskittumiset. Ymmärrän toki, ettei ole useinkaan sitten niitä mahdollisuutta ylläpitää vaikka halua olisikin. Olisi hyvä jos niitä tulisi edes kuviin talletettua kuitenkin. Tänä kesänä on tavallista enemmän ollut asiaa ajella näillä lähistön kyläteillä ja kyllä ne kylätiet aika hiljaisia on ja autiotaloja siellä täällä.
VastaaPoistaTäälläkin surettaa, kun perikunnat jättävät asuinkelpoisia taloja ja tiloja vuosikausiksi odottamaan ties mitä - ostajia ja vuokralletulijoita kun riittäisi.
PoistaMikä on blogisi salaisuus 💙 Kaunis blogi!
VastaaPoistaKiitos, Jasmin! Viime aikoina itseäni on ärsyttänyt, kun on olevinaan niin paljon muuta puuhaa, ettei bloggailemaan ehdi kuin harvoina vapaapäivinä.
Poista