Hanna Brotherus: Henkeni edestä

Liian harvoin arvotan vapaa-aikaani lukemiselle. Tällä viikolla olen ollut lomalla ja aloittaessani tämän kirjan lukemisen, päätin antaa lahjan itselleni ja lukea kirjan.

Kirjan alkulehdillä on lause: "Nuorimman poikani sotilasvala on alkamassa".                                              Lauseen luettuani olin vakuuttunut, että kirjoittajalla ja minulla olisi elämässä joitakin yhtymäkohtia. Toki teoksen kannen esittelyteksti lupasi samaa - kun lapset ovat varttuneet, jätetään äiti ikäänkuin heikoille jäille.

Hanna Brotheruksen käyttämä kieli on rajulla tavalla rikasta ja niin rehellistä, että mietin lukiessani, että tuttavapiirissäni on harvoja niin suorapuheisia ihmisiä. Kirjoittajan ei tarvitse suorasukaisuuttaan selitellä tai vielä vähemmän pyydellä anteeksi, koska hän kirjoittaa ihmisiä kunnioittavasti.

"Millaista elämäni olisi nyt, jos en ikinä olisi tullut raskaaksi? Jos en olisi edes ajatellut sitä? Jos en olisi rakastunut mieheen, joka halusi isäksi ja käänsi maailmani äitiyden kiertoradalle, avaruuteen, josta ei ole paluuta ei-äidiksi. Nekin naiset, jotka ovat menettäneet lapsensa, ovat aina äitejä, ja tavallaan myös he, jotka syvimpään kipuun saakka haaveilivat turhaan äitiydestä, hekin ovat sielultaan äitejä. He ovat äitejä kuvitellulle ja rakastetulle jälkeläiselle,eikä kipua lapsen luoksepääsemättömyydestä voi ikinä verrata irtaantumisen kipuun. Ei yksikään äitiyden muoto ole toista helpompi. Sen laadun voi vain toinen nainen tavoittaa."

Tekstin rehellisyys ensimmäiseltä sivulta viimeiselle asti vaatii lukijaa riisumaan ennakkoasenteensa ja omat odotuksensa. Itsensä löytämisen kipuilu ja vaikeus on yksi kirjan teemoista ja kun siihen liitetään elämänvaihe, kun lapset ovat lähteneet omille siivilleen, on äidillä luonteestaan riippuen helppo tai työläs tehtävä asettua loppuelämänsä kiertoradalle.

Suosittelen kirjaa naisille, jotka äitiydessään ovat kirjoittajan kanssa samassa elämäntilanteessa. Muutoin kielikuvat ja tunnetilojen kuvaukset eivät löydä kaikupohjaa.

Itselleni jäi kirjasta lämmin olo. Tosin kirjan nimi avautuu minulle henki kurkussa elämän katoavaisuuteen tarraavan epätoivoiseen yritykseen juosta todellisuutta pakoon. Ja siitähän kirja ei kerro. Kirja luo kiitollisuutta siitä, mitä on ollut, mitä nyt on ja mitä tulee olemaan.

Yhteisen ajan arvo

 Armeijapoika lähti ensimmäiseltä kotilomilta takaisin palveluspaikkaansa. Hento kaipuu jäi väijymään äidin sydänalaan: tuohon sydämen viereen, melkein keskelle rintaa.

Olin viime yön töissä, niin yhteinen aika jäi nukkumiseni vuoksi lyhyeksi. Perjantaina, kun poika tuli, ehdin nähdä häntä muutaman minuutin ennen työhön lähtöä.

Minun pitää aina lasten kanssa jutellessa saada selko, voiko lapsen mieli hyvin. Äidin sydän rauhoittuu, kun saa tietää, että lapsella on voimia, keinoja ja työkaluja selvitä mielen rasitteista. Mielen rasitteita voi esimerkiksi alokkaalla olla uudet, ennenkokemattomat asiat, käytöskulttuuri, suuret sosiaaliset haasteet uudessa joukossa, vähäisen yöunen kanssa selviäminen, kiire, epätietoisuus tulevaisuudesta.

Nyt armeijan aloittanut poika on koko ikänsä ollut rauhallinen, tasapainoinen, toimissaan harkitseva ja lähes aina iloinen. Peruslähtökohdat hänellä on siis melko hyvät ja kun hänellä on ollut myös motivaatiota, suhtaudun toivorikkaasti hänen alkaneeseen palvelusaikaansa. Myöskään fyysisen kunnon puolesta ei näyttäisi tulevan haasteita.

Joskus tylsältäkin tuntuva kodin arkirutiini keikahti yhtäkkiä uuteen arvoonsa, kun vastapainona on armeijan rutiinit. Leppoisa jutustelu ja yhdessäolo, kissojen ja koirien kanssa sohvalla istuskelu ja hellittely, saunominen, tavallinen kotiruoka ja nukkumaanlähtö oman halun mukaan juuri silloin kun väsyttää - aika tavalliselta kuulostavat asiat tuntuivat tänä viikonloppuna niin hyvältä.

Leivinuunin kulmalla tuoksulyhty levitti kotiin tuttua, mieltä hyväilevää tuoksua.

Varjelusta Miikalle ja muille alokkaille uuteen viikkoon.

Kohtalonhetket äidillä

 Vaikea miettiä asiallista otsikkoa, kun tilanne on se, että huomenna nuorin pojistamme aloittaa armeijan. Ei tapahtumassa itsessään ole mitään dramatiikkaa, mutta tunteilla elävä äiti on lähes hermoheikko.

Pojanhan piti alunperin mennä jo kesällä, mutta harmillisesti palvelukseen astumista edeltävänä viikonloppuna hän sai paikallisessa jalkapalloturnauksessa nilkkavamman, jota seurasi viikkojen kärsivällinen ja sinnikäs kuntoutus fysioterapeutin ohjauksessa. Nyt on lääkärit antaneet siunauksensa uudelle yritykselle ja toivomme, että pojan terveys kestää kaikin puolin. Sisäilmahaasteita on tuossa varuskunnassa, joten toivottavasti kestää myös keuhkot.

Poika itse suhtautuu huomiseen hyvillä mielin, eikä sano edes jännittävän, vaikka äiti siitä kyselee tämän tästä. Äitiä jännittää ihan kamalasti ja minulla on poikaa jo valmiiksi ikävä. Onneksi Isi pääsee pojan viemään ja onneksi minulla on huomenna keikkatyöpaikassa iltavuoro. Jos olisin lähdön hetkellä kotona, kunnon itkiäisethän siitä seuraisi, niinkuin edellisen pojan lähtiessä.

En edes yritä esittää, ettei pojan armeijaan lähtö ole mitään sen kummoisempaa. Omaan asuntoonsa muuttavia tulee myös hiukan ikävä, mutta tuolle armeijaan lähtijän kaipaamiselle en vain mahda mitään.

Yksi syy varmasti tuolle tunnemyrskylle on siinä, että armeijan toimintakulttuuri on kova ja asioita ei ajatella ja tehdä tunnepohjalta. Useat väittää, että pojille tekee hyvää käydä armeija ja tottua niihin rutiineihin. Siihen en ota mitään kantaa, kun en tiedä, mistä pohjimmiltaan armeijassa on kyse.

Äitinä olen huolehtinut, jos sukat kastuu tai kengät hankaa. Jos unta saa liian vähän, äiti kehottaa lähtemään aikaisemmin nukkumaan. Kotona likaiset vaatteet saa heti vaihdettua puhtaisiin. Jos jossakin on kipuja, äiti selvittää, miten kipua hoidetaan.

Kun poika on armeijassa, hänen kohdallaan äiti ei enää huolehdi näistä asioista.

Kuulin jonkun sanovan ääneen: "hyvä, että tuoltakin muijalta pojat varttuvat miehiksi, ettei niiden tarvitse enää äidin helmoissa roikkua".

Siinäpä se.

Tuli talvi

Lumentulo armahti vesakonraivuusta ja polttopuiden kaadosta. Lumenkolaushommatkin olen tyystin jättänyt muiden harteille. Jos Pappa sanoo, ettei jaksa tai vaivoiltansa kykene lumitöihin, laitan viestin naapurin isännälle ja hän tulee pyörähtämään pihassa lingon kanssa. Toki viesti lähtee myös silmämääräisesti runsaasta lumentulosta.

Autonkäsittelytaidot saa myös tarpeellista vahvistusta, kun pääsee keinottelemaan pyryssä työmatkoja. Yllätyksenä oli tänäkin aamuna töistä lähtiessä melkein kymmensenttinen lumikerros auton päällä. Tovin sai kaivella kulkupeliään esille miltei nuoskaisen lumen alta.

Nyt on kolmen yövuoron jälkeen vähän vapaata. Joulun olen töissä. Edelleenkin joulustressi on minulle tuntematon käsite. Lasten kanssa oli jo puhetta, että yhden kerran laitamme jouluruuat. Se aika on meillä mennyt ohi, jos ei ole koskaan ollutkaan, että söisimme urakalla perinteisiä jouluruokia. Eli ruokienkin suhteen pääsen hyvin vähällä työllä. Mitään etukäteisvalmisteluja ei juuri tarvita.

Tein äsken isossa uunivuokassa levymäisen banaanikakun hävikistä ostetuista, hiukan uupuneista banaaneista. Taikinan maustoin tutuilla piparkakkujen mausteilla. Kakkua tehdessäni ajattelin, että kakku kyllä korvaa piparkakkutaikinan teon. Ja tokihan tuo kakku on jo huomisiltaan mennessä taatusti syöty. 

Muutenkin minusta tuntuu, että perheemme on siirtynyt ihan luontevasti minimalistisempaan suuntaan ruuan suhteen. Lapset saattavat sanoa, että porkkana tai halvimmat omenat ovat aivan riittäviä tuorepaloja. Pakastimissa on vielä runsaasti viime kesän marjoja ja niitä syödään päivittäin. S- marketin hevihävikistä saa usein harvinaisempaa herkkua. Tällä viikolla kohdalle sattui mangot ja banaanit.

Tuoreen kurkun ja tomaattien oston olen lopettanut tällä erää. En myöskään katso salaatin hinnan olevan sellaisella tasolla, että ostamisessa olisi mitään järkeä. Hävikissä on usein salaattisekoituspusseja 0,60e kilolta, niin niitä raskii ostaa.

Tällä viikolla tein yhden erän kukkakaalikeittoa. Hävikistä olin joskus ostanut pakastimeen kukkakaalimurua. Keittoon tuli kaksi rasiallista tuota kukkakaalia ja sen hinta oli 42 senttiä. Ruokakermapurkki maksoi 59 senttiä. Tuosta euron keitosta tuli kuudelle ateria. Äsken söin kattilan pohjalta viimeiset tipat ja terästin keittoa kevyesti kiehautetuilla porkkananpaloilla.

Talven eteneminen oli otsikon mukaan juttuni aiheena. Mukava talvi etenee tyytyväisyydellä eläen, kun välillä syö henkensä pitimiksi. Ruuan arvo asettuu oikeisiin mittasuhteisiin, kun nauttii yksinkertaista ruokaa hartaudella ja kiitollisuudella. Toivottavasti sinulla on riittävästi ruokaa, jotta elämänilosi liekki jaksaa lepattaa.

Iloa villasta

Vyyhteä keriessäni muistui mieleen, kun lapsena sain pidellä lankavyyhteä ja mummo keri. Nyt pistin vyyhden polvieni väliin, kun istuin sängyllä ja näppärästihän tuo kävi siinäkin. Tuolin selkänoja on myös hyvä vyyhden pitelijä.

Tulin kovin iloiseksi, kun kävin tänään kylällä hakemassa kirppisryhmästä hoksaamani villalankavyyhdet ja lanka oli niin kaunista, puhdasta ja hyvälaatuista. Testaan lankaa kutomalla ensimmäiseksi itselleni hyvin pitkävartiset sukat.

Langoista on minulle iloa pitkäksi aikaa, sillä kutominen on minulle vapaapäivien luksusta. Vapaapäivinä kun tahtoo olla paljon muutakin puuhaa. Mutta sitä antoisammaksi kutomishetket sitten muodostuvatkin, kun ei ole ihan jokapäiväistä huvia. Nyt tässä unta odotellessa maistelen erinomaista rooibosta, labbis lämmittää kyljessä, talo on hiljainen ja sukankudin saa hymyilemään sisäisesti.

Muistikuvien varassa viime viikot

Katselin puhelimen kuvagalleriaa menneiltä viikoilta ja näkymät oli karuja. Toki hyvin kertovat elämän nykyhetkestä: kuvat oli napattu keittiön kuistin oveen teipatuista kalenterinlehdistä. Kuukausilehtiä on esillä helmikuulle asti ja lisää täytyisi näköjään tulostaa, kun seuraavan työvuorolistan vuorot ulottuvat jo helmikuulle. Mutta blogitekstin lisämausteeksi ei ollut ainokaistakaan tuoretta maalaisromanttista otosta.

Kesä oli minulla töiden suhteen hyvin vilkasta aikaa. Sitten tuli lyhyt kausi, jolloin keskityin vapaapäivinä kotihommin, puidentekoon ja metsässä liikkumiseen. Nyt on taas paljon puhtia napsia pidemmille vapaille lisätöitä. Tällä hetkellä koen, että päätyöni vapaapäivänä tehty muutaman tunnin keikka toiseen taloon on vain mielenvirkistystä ja vaihtelua. Huomistakin iltavuoroa naapuritaloon odotan innolla, koska pääsen pitkästä aikaa näkemään tuttuja asukkaita ja entisiä kollegoja.

Keikkatöiden yksi merkittävä etu on tietysti muutama ylimääräinen tilipäivä kuukaudessa. Pitkän tähtäimen tavoite minulla on, että jos ja kun joskus pääsen eläkkeelle, perheemme olisi tuolloin velaton. Erittäin mukavaa olisi, jos velat olisi kuitattu jo ennen eläkepäiviäkin.

Viime aikojen kustannusten nousu toki teettää tähän tavoitteeseen pääsemiseksi reippaasti enemmän töitä. Menojen pienentämisen mahdollisuuksia tarkkaillaan perheessämme jatkuvasti. Arjen luksusta on nykyään saunominen, puiden polttaminen takassa ihan vain huvin vuoksi tai vaikkapa jäätelön ostaminen.

Yhteenvetona voi siis todeta: jos Syrjäläisen mummelin blogi on pitkään hiljainen, mummeli todennäköisesti paiskii töitä tai stadilaisittain "painaa duunia".

Polttopuiden teko on hyötyliikuntaa parhaimmillaan

Viisaat ja aikaansaavat ihmiset tekevät polttopuunsa keväällä. Meillä polttopuiden tekoon havahdutaan silloin, kun ladon lattia paistaa ja nurkassa on rujo kasa poltettavaa jäljellä.

Keväällä ja alkukesästä oli olevinaan niin paljon kiireitä ja tärkeämpää tekemistä ja minäkin olin töissä joka siunaaman päivä, niin polttopuiden teko jäi ihan satunnaiseksi rankojen kaatamiseksi. Kun lisäksi haluamme itsepäisesti olla mahdollisimman alkukantaisia ja tehottomia puuhommissa, emme vuokraa mitään klapikonetta tai sirkkeliä ja pyydä traktorimiestä tuomaan viittä rankokuormaa puuladon nurkille. Ei - vaan käsisaha, kirves ja vesuri pääasiallisina työkaluina olemme toimeen käyneet. Toki Pappa ja yksi pojista on päräytellyt moottorisahallakin puita nurin ja pölleiksi. Mutta kaadetut, pätkityt ja halotut puut on kuskattu latoihin mies/naisvoimin, kottikärryillä ja myös painavampia pöllejä Pappa on kuskannut autonsa takakontissa riiheltä pihapiirin latoon.

Ihan rauhassa saa päätään puistella moiselle alkeellisuudelle työnteossa, mutta me olemme tykänneet tavastamme tehdä tätä työtä. Aika vähän olisi ihmisellä iloa polttopuiden teosta, jos koko talven puut tekaistaisiin yhdessä- kahdessa päivässä tehokeinoin.

Sen verran lisäapua työn helpotukseen olemme hyväksyneet, että ostamme muutaman pinonpätkän metrisiä halkoja kuivaa puuta läheiseltä sukulaiselta ja naapurilta. Oma hauska hommansa on niidenkin puiden rahtaamisessa.

Tänä iltana vietimme Papan kanssa pitkän tovin puuhommissa. Minä kuskasin useamman kärrillisen puuta pannuhuoneeseen kuivahtamaan ja muutaman kestokassillisen takkapuita piikojen eteiseen.

"Piikojen ovi" ja "piikojen eteinen" on isäni antamia nimityksiä talon etupihan puolella olevalle sisäänkäynnille, mikä on pihasta katsottuna vasemmalla puolella. "Piikojen ovesta" pääsee takkahuoneeseen. Oikeanpuoleinen ovi on varmaankin niin sanottu pääovi, koska siitä tullaan olohuoneeseen. 

Me siis Papan kanssa teimme iltapimeään asti ladossa puuhommia: Pappa halkoi kirveellä pöllejä ja minä pinosin ladon seinää vasten muutaman pinon isosta läjästä. Kun läjän saa pois, on tilaa tuoda alatallista riihen luota lisää pöllejä.

Pihalatoon teemme siis puita leivinuunia varten, hiukan lyhyempää puuta lämmityskattilaan, takkaa varten vielä hiukkasen lyhyempiä ja hellaa varten aika sivakankokoisia, koska hellan pesä on melko pieni. Keittiön hellassa pidän tulta oikeastaan vain sähkökatkosten aikana tai jos tarvitsee lisälämpöä nopeasti kovilla pakkasilla. Eli jokaisen sorttisille puille on ladossa omat pinonsa.

"Klapi" ei kuulu sanavarastoomme. Koskaan lapsuudessani en kuullut sitä sanaa käytettävän. Oli leivinuunipuita, hellapuita ja uunipuita. Eikä tuo klapi ole meidänkään suuhumme tarttunut. Polttopuita meillä tehdään.