perjantai 11. joulukuuta 2015

Surusta kohti iloa

Joulukuu on niitä kuukausia, jolloin päivät vilistävät nopeammin kuin suunnitelmat saada asioita aikaiseksi. Jotkut ovat haikailleet joulumielen puuttumista, mutta eikös se oikeasti olekin niin, että joulumieli ei ole mitään sellaista, johon tarvittaisiin tietyt olosuhteet, tiettyä rekvisiittaa tai suorittamista. Joulumieli on sydämen kiitollinen asenne, jota ei lannista kumisaappaissa tirsuva mutavelli, jota löytyy pihasta sieltä ja täältä.

"Kaikkien tunteiden hyväksyminen" on ollut minulla viime päivien opinkappale. Kun "Viipaleita"-blogin Satu kuoli tämän kuun viides päivä, on kyyneleet olleet silmissäni useaan otteeseen.
Tunsin Satun vain blogista, mutta niinkuin täällä blogimaailmassa on hyvin tavallista, blogitutuista tulee vuosien saatossa hyvin läheisiä, vaikkei aina edes tavattaisi toisiaan. Toisen blogin lukeminen on melkein kuin päiväkirjan sivuille pääsemistä. Vaikkemme tahtoisikaan, meistä jää paljon rivien väliin ja muodostamme blogin kirjoittajasta omanlaisensa ihmisen näiden mielikuvien perusteella.

Minulle tuli suru, kun oli Satun aika lähteä. Viimeiseen asti halusin uskoa muuta. Ja minun on ollut vaikea hyväksyä sitä, että suren Satun poismenoa, kuin hän olisi ollut perheenjäsen tai hyvin läheinen ihminen. Tiedän, että Satun lapsilla on paljon läheisiä tukena ja lohtuna, mutta silti itken heidän tuskaansa kuin myös Satun vanhempien surua.

Oma ikäväni saa tietysti aikaan sen, että huokailen Jumalan puoleen, että Hän lohduttaisi ikävöiviä läheisiä. Aikanaan suru helpottaa, mutta tämä tilanne saa minut pohtimaan, olenko hereillä. Välitänkö oikeasti lähelläni olevista, arvostanko aikaa, arvostanko terveyttä, arvostanko elämää, ymmäränkö oman elämäni rajallisuuden. Mitähän mahtaisin tehdä tänä iltana, jos tietäisin, että kuolema korjaa minut ensi yönä?

Joulun sanoma ei todellakaan ole tallin seimi-idyllissä uinuva vauva, vaan kuoleman voittanut Vapahtaja, jonka mahti kuoleman voiman yli on kohta käsillä.
...

Kuolema on raskas asia. Emme me ihmisinä unohda sen olemassoloa, mutta emme myöskään saa sen kahlita iloamme.
Päivän iloisia hetkiä voi olla vaikka kananpoika, joka ensimmäistä kertaa pääsi lehahtamaan pienillä siivillään pesälaatikon reunalle ja kuinka toverit naulituivat tuijottamaan liikkumatta rohkeaa seikkailijaa.
Tai ihastus niistä 270:stä pienestä valosta, jotka tuikkivat isin pystyttämässä kuusessa etupihalla. Valio-myrskyn kaataman kuusen runsaskäpyinen latvus pääsi arvoiseensa tehtävään pihamme koristajana.
Tai ajokoira, joka yöllistä ukonilmaa ja salaman räjähdystä säikähtäessään vaihtaa nukkumapaikkansa minun vierestäni isin kainaloon.
Tai ilo leivinuunissa paistetuista ruisleivistä ja muikkukukosta.

7 kommenttia:

  1. Suru ja ilo näyttävät kulkevan vieretysten.

    VastaaPoista
  2. Elämä on juuri tätä ,suru ja ilo vaihtelee. Suru helpottaa aikanaan ja elämä jatkuu iloineen.

    VastaaPoista
  3. Kyllä samat aatokset täällä <3

    VastaaPoista
  4. Täytyy myöntää, että blogikirjoittajat tulevat läheisiksi, ystäviksi. Kirjoitettu sana puhuu paljon.
    Ja jotakin jää elämään.

    VastaaPoista
  5. Heissan.
    Veit kyllä sanat suustani.
    Minä tunsin Sadun noin 10 vuotta, vain blogin ja facebookin kautta.
    Siitä huolimatta, ettemme koskaan tavanneet, minulle jäi suuri suru.
    Tyhjä... Huomaan koneella ollessani käyvän Sadun blogissa, katsomassa josko hän kuitenkin kirjoittaisi. =(
    Tänään on hänen hautajaisensa. Siellä olisin halunnut olla.

    VastaaPoista