Olin ehtinyt kokonaan unohtaa, miten kova paikka on pojan armeijaan lähtö. Onneksi nyt alkoi yövuorojen jälkeen vapaat, sillä tämä päivä on mennyt hyvin itkumielivoittoisesti. Kun pojan lähdön jälkeen viimein nukahdin, heräsin hetken päästä siihen, että itkin vielä unissanikin.
Miksi äiti itkee pojan armeijaan lähtöä? Tuota kysymystä olen mielessäni tänään pyöritellyt ja omalle kohdalleni myös vastauksiakin löytänyt.
Yksi ajanjakso äidin ja pojan yhteisessä suhteessa päättyy ja toinen alkaa. Äidin kasvatustyö sen lapsen kohdalta loppuu ihan konkreettisesti ja omanlaisensa kasvatustyön tulee tekemään vielä yhteiskunnan järjestelmä varusmiespalveluksen muodossa.
Löyhästi tiedostan, että nykyinen varusmiespalvelus ottaa huomioon nuorten moninaiset tarpeet ja monien kohdalla elämään vaikuttavat erityiset haasteetkin. Mutta silti - siitä ei mihinkään päästä - että palvelusaika on monella tapaa haaste sopeutuvaisimmalle ja kovakuntoisimmallekin nuorelle.
Palvelusaika on hyvin lyhyt ajanjakso ihmisen keskimääräisessä eliniässä. Siksi sille ei kannata laskea suuria vaatimuksia tai odotuksia. Harvan elämäntyöksi kuitenkaan sotilasura aukeaa.
Raamatussa on mielenkiintoinen toteamus Psalmien kirjassa: "Niinkuin nuolet sankarin kädessä ovat nuoruudessa synnytetyt pojat. Onnellinen se mies, jonka viini on niitä täynnä" (Psa 128: 4-5).
Kun tuo ajatus kirjoitettiin, poikalapsilla oli perheessä merkittävämpi asema kuin tänään. Pojat olivat isänsä rinnalla perheen "suojelijoita" ja ravinnon hankkijoita. Pojat puolustivat äitiä ja perheen naisia ja metsästivät, kalastivat ja viljelivät perheelle elantoa.
En tiedä, onko asia niin, mutta tänään vain tuli sellainen tunne, että jollakin tasolla perheen pojat ovat edelleen "suojelijoita" ja "turva". Onhan meidän yhteiskuntamme aika kaukana tuosta psalminkirjoittajan aikakaudesta ja naiset saavat elää vallan turvallista elämää ilman miestä, veljeä tai poikalasta. Mutta entä jos äitien sisimmässä jossakin hyvin syvällä elää vielä jäänteitä tuosta ikiaikaisesta perinnöstä.
En edes yritä kieltää tai peitellä niitä tunteita, mitä pojan lähtö on jälleen tuonut pinnalle. Tiedän entuudestaan, että tämä kokemus lujittaa äidin ja pojan suhdetta ja tekee hyvää myös sisarusten kiinteille suhteille. Sisarukset oppivat, kuinka kannustetaan ja tuetaan, kun perheen dynamiikka muuttuu meistä riippumattomista tekijöistä.
Armeija-aika on kasvua lähtijälle, mutta varmasti myös äidille ja sisaruksille. Perheessämme on sen suuresta koosta ja monista rikkaista vaiheista ja suurista vastoinkäymisistä johtuen sisaruksilla hyvin läheiset, kiinteät ja huolehtivaiset välit.
Rukoilemme varjelusta ja terveyttä kaikkien palvelukseenastuneiden elämään.
Itselläni ei totta puhuakseni tuntunut yhtään missään pojan armeijaan lähtö. Johtuu ehkä siitä, että poika on asunut jo vajaan vuoden omillaan ja on muutenkin hyvin itsenäinen. Kotoa ei siis sillä tavalla puutu ketään. Enemmän tunteita nostatti se muutto pois kotoa, vaikka silloinkin oli tilanne se, että todellakin "pesäero" oli ihan paras ratkaisu kaikille.
VastaaPoistaNo, saa nyt nähdä sitten, miltä se valapäivä tuntuu... poika on perheemme toinen poika, mutta valalle asti ei vanhempi poika ehtinyt, koska sai lähtöpassit intistä heti alkuun, ekassa lääkärin tarkastuksessa... vanha loukkaantuminen vaivaa edelleen (nilkka) eikä ehkä koskaan parane, ja totesivat vaan, ettei tuolla jalalla ole armeijassa mitään tekoa. Toivottavasti tämä nuorempi poika selvittää intin nyt sitten kunnialla läpi. Eilen katselin uutisia ja siinä mainittiin, miten tämän päivän inttiin menijät ovat huonokuntoisia ja ylipainoisia... oma poika kuuluu juurikin tähän sakkiin, joten katsellaan, kuinka käy.
Minulle se ei myöskään enää tuntunut miltään kun oli muuttanut jo vähän aikaa sitten omilleen. Silloin minä itkin kun ovi painui kiinni hänen jälkeensä. Onneksi hän ei sitä nähnyt ja lähelle muutti muutaman sadan metrin päähän. Mukavaa kun vierailit blogissani näin löysin tieni myös tänne. Toivottavasti tulet toistekin.
VastaaPoistaMinulle tulee nykyisin itku joka kerta, kun näen jo kun joukkojen kuljetusauton tai muun armeijaan liittyvän. Pojan kotoa lähtö armeijaan ei sinänsä itkettänyt, mutta ajatus, että hän mahdollisesti joskus joutuu oikeasti sotaan (Luoja meitä siitä varjelkoon - mutta en millään jaksa uksoa, että tämä rauhan aika jatkuisi loputtomiin), on sietämätön. Tälläkin hetkellä joidenkin äitien pojat ovat sotimassa, eivätkä todellakaan kaikki omasta halustaan, vaan valtioiden pakottamina.
VastaaPoistaNiin tuttuja tunteita. Minäkin itkin ihan valtoimesti pojan armeijaan lähtöä. Olen hirveän herkkä ihminen. Jokaisen kotoa muuttavan kohdalla sama juttu. Tsemppiä sinne! Onneksi pojat tulee lomilla kotiin.♥️
VastaaPoista