Tämä kesä

Vanhan tuvan ovi on ollut tänä kesänä auki kuin ennen vanhaan. Talossa on riittänyt asukkaita ja vanhan talon haju on muuttunut vanhan tuvan tuoksuksi. Mielenkiintoinen asia, miten asuminen saa talon heräämään henkiin pitkänkin kuoleman jälkeen. Loppujen lopuksihan talo on aika hyvässä kunnossa. Jos pidemmän päälle aikoisi taloa pitää asuttuna, olisi sen korjaamiseen investoitava. Tällä hetkellä siihen ei ole mahdollisuuksia eikä remonttia ole suunnitteilla.

Kesäaika suhisee ohi vimmatulla vauhdilla. Minusta yötyö entisestään luo vaikutelmaa ajan kiitämisestä: kun aamulla tulet töistä, käyt nukkumaan, iltapäivällä herättyäsi teet ruuan ja pakolliset kotityöt, on aika lähteä uudelleen töihin tai yöunille. Vapaapäivien aamuina nukun niin pitkään kuin unta riittää. Sitten nautin hitaasti kahvista niin kauan kuin mieli tekee ja niin monta mukillista kuin tuntuu hyvältä. Sen jälkeen teen tavallisesti nautiskelukierroksen puutarhassa ja totean heinän sun muun kasvillisuuden villiintyneen entisestään. Yritän opettaa itseäni siihen, etten ota stressiä asioista, joita en pysty tai ehdi tekemään. Tänä kesänä en ole ottanut stressiä niittämättä jääneistä lupiineista. Pappa ei enää jaksa aaritolkulla viitakkeen kanssa niittää ja niitettävää olisi enemmän kuin pataljoona miehiä ehtisi hoitamaan. Kunhan edes marjapensaiden ja luumupuiden ympäristö saadaan niitettyä, niin muusta ei ole väliä.

Vähitellen siirrymme vuodenaikaan, jolloin marjametsät alkavat kutsua. Tänne on tulossa ennätyssato mustikkaa ja se kypsyy jo hyvää vauhtia. Yritän varastaa jokaisesta kotipäivästä pienen siivun marjametsään menolle. Mustikkamättäistä olen jo alkanut nähdä unia.

Kesätöissä olleet lapset ovat ahkeroineet. Kaisalla on vielä pestiä marjatilalla ja nuorin pojista aloittaa tällä viikolla toista kesätyötään.

Heinäkuun 16. päivä tuli viisi vuotta täyteen muutostamme. Koko perhe tuntui ajattelevan sitä päivää kuin juhlapäivää. Me kaikki olemme edelleen onnellisia siitä, että saamme olla täällä.