Marraskuun 6. päivä vuonna 2010 kirjoitin ensimmäisen blogitekstin vastasyntyneeseen "Kaikki kotona?" - blogiin.Ajatuksena oli jakaa kolmentoista lapsen äidin kotiäitiystunnelmia, kun tuntui, että elämä oli niin täynnä hauskoja sattumuksia, lasten riemukkaita lausahduksia ja elämän kirjoa äärilaidasta toiseen. Suurilta vastoinkäymisiltä, vakavilta sairauksilta ja onnettomuuksilta olimme säästyneet. Elämä kaikessa arkisuudessaan ja suoraviivaisuudessaan oli ihanaa elää.Lapset varttui - aivan liian nopeasti. Yhtäkkiä huomasin kasaavani pinnasänkyä kellariin viimeisen kerran. Onneksi en tiennyt sen olevan viimeinen kerta, koska toivonhiventä vielä yhdestä vauvasta elättelimme ihan näihin minun mummokuviin asti.
Vuosien myötä lasten, varsinkin sen suloisen oivaltajan, Tirtetan, puheet ja sanonnat ovat muuttuneet tylsän järkeviksi ja tavallisiksi. Oli nimittäin aikoja, jolloin riemukkaimmat blogitekstit koottiin nuorimmaisemme, Saaran, puheista ja tempauksista. Blogia alusta asti seuranneet muistavat, kuinka Saaran oli vaikea lähteä kirkkoon vain yksi hörhelömekko yllään, kun niitä olisi pitänyt saada pukea kolme. Pinkkiin laukkuun hän sitten pakkasi mukaan kahdet korkokengät ja isot eväät, joiden syönti aloitettiin heti kirkonpenkkiin päästyä. Meitä naurattaa vieläkin muistikuva siitä, kuinka kirkonmenojen päätyttyä vahtimestari sammuttaa salista jo valoja ja Tirtetta konttaa penkkien alla Pappaa karkuun, kun tämä yrittää "tekolonkkiensa" kanssa saada tyttöä kiinni.
Saarasta on varttunut hillitty, tunnollinen koululainen ja hän on edelleen yhtä suloisen kaunis kuin pienenä tyttönä.
Blogista on kymmenessä vuodessa tullut tuntojen tulkki. Kun kirjoitan tänne jotakin, asia jäsentyy itsellenikin ja voin ikäänkuin avata uutta sivua elämässä.
Lukijakunnassa arvostan suuresti niitä avarakatseisia, uskollisia ystäviä, jotka vuodesta toiseen jaksavat ilahduttaa mukana pysymisellään, vaikka eivät kaikkia elämänarvojani tai mielipiteitäni jakaisikaan.
Toivotan jokaiselle iloa ja toivorikasta mieltä pimeään loppusyksyyn.
Paljon onnea ja iloa blogisynttärin johdosta! Blogisi on ihana <3 Tapaamisiin postausten äärellä!
VastaaPoistaKiitos, Tarja!
PoistaOnnea 10-vuotiaalle blogille! Niin se aika vierii, paljon on teidänkin elämässä tänä aikana tapahtunut. Luulenpa, että olen ollut mukana kaikki nämä vuodet ja olen iloinen, kun ollaan ihan livenäkin tavattu. Ja tuo teidän vanha pöytähän on meidän kodin keskus ja sen äärellä vietän oikeastaan kaikki päiväni suurimmaksi osaksi. Hyvää jatkoa tuleville vuosille!
VastaaPoistaKiitos, Heli. Lukeudut todellakin niihin ystäviin, joihin olen saanut tutustua bloggaamisen myötä. Fb- kaverilistaa katsellessani huomasin, että kolmannes fb- kavereista on "blogilähtöisiä". Bloginpito on hyvin antoisaa tämänkin takia.
VastaaPoistaSinunkin kuulumispostausta odotellessa.
Onnea❤
VastaaPoistaKiitos, Maiju!
PoistaKymmenen vuotta on pitkä aika. On ollut mahtava seurata perheenne elämää, ensin pääkaupungin hulinassa ja sen jälkeen maaseudun rauhassa. Ja olipa kiva nähdä kasvosi pitkästä aikaa :)
VastaaPoistaKiitos, Katja! Hyvin antoisaa on ollut vuosien saatossa ystävyys kanssasi. Mielenkiinnolla odotan, milloin ja missä merkeissä tapaamme.
PoistaOlipa hauska lukea tätä juttua, niin mukavia muisteluksia:)
VastaaPoistaKiitos. Meidän tuttavuutemme onkin alussa ja olen niin onnellinen, kun olen sinun ja muutaman muun myötä saanut uusia blogituttuja.
PoistaVaikken olekaan aktiivisesti kommentoinut tai seurannut blogiasi ajantasaisesti, olen jälkikäteen lukenut kirjoituksesi läpi kuin kirjan konsanaan. Kirjoitat niin mukaansa tempaavasti ja aidosti arjestanne ja sitä on ihana lukea. Välillä olen kaivannut, voisivatpa menneen kotiäitiystunnelmat jatkua ja jatkua edelleen kuin kirjasarja. Olen kotiäitinä kolmelle alle kolmivuotiaalle ja haaveilen useammasta lapsesta, mutta en tiedä riittävätkö voimavarani enempään. Varmasti siksikin juuri kotiäitiyttä käsittelevät kirjoitukset kovasti kiinnostavat, erityisesti kun perheessä on paljon lapsia <3
VastaaPoistaOijoi, miten ihana ja piristävä kommentti täältä löytyikään!
PoistaKyllä minunkin täytyy sanoa, että haikeudella ajattelen niitä kotiäitipäiviä, kun ei aamulla voinut arvata, mihinkä seikkailuihin päivä johtaa. Lapset keksivät niin uskomattomia tempauksia ja muutama verbaalisesti lahjakas lapsi piti huolen siitä, että blogitekstimateriaalia syntyi ihan itsestään. Siihen verrattuna meidän nykyelämä on todella, todella tylsää ja päivien kulku melko tarkkaan ennustettavissa. Pikkulasten korvikkeena meillä on kissoja ja koiria ja heidän tempauksensa ovat melko mitäänsanomattomia. Jos Kiti- kissa oksentaa puolikkaan hiiren ulko-ovelle, on se riittävän suuri tapaus päivälle ja siitä tiedotetaan kaikille perheenjäsenille.Mutta blogin kirjoituskynnystä se ei hevillä ylitä.
Edelleen olen sitä mieltä, että lempiuravalintani olisi kotiäitiys. Nauttisin niin suunnattomasti kaikesta kotipiiperryksestä. Olemme kuitenkin rakentaneet elämämme kovin kalliille ratkaisuille, joten niin kauan kun haluamme tätä asumismuotoa ylläpitää, sietää minun tienatakin ja vielä hyvin.
Kolme lasta on ihana lapsiluku. Olet onnekas. Hyvä, että suhtaudut avoimin mielin elämään: jos voimia ja edellytyksiä riittäisi, maailmasi ei romahtaisi, vaikka yllätystulijakin tulisi perheeseen. Ajan myötä asiat selkeytyvät ja saat kyllä varmuuden, jos päätätte vielä jatkaa perheen kasvattamista.
Kiitos ihanasta kommentistasi! On ilo tietää, että on kaltaisiasi lukijoita.