Äiti olohuoneen sohvalla

Onneksi sinä iltana olin lähtenyt yövuoroon, kun poika keräili viimeiset tavaransa ja jäi ensimmäistä kertaa yöksi uuteen kotiinsa. Kun aamulla tulin kotiin, oli pojan entinen huone tyhjä - vain sänky, patja ja lipasto laatikot avonaisena jäljellä ja hammasharja vessan peililasilta hävinnyt. Haikeus, ikävä ja vanhat muistot hyökyivät yli.

Tämänaamuinen säätila epävarmuustekijöineen oli saanut meidät toteuttamaan varasuunnitelmaa aamun kuljetusten osalle, kun en halunnut riskeerata Papan turvallisuutta auton kesärenkaiden johdosta. Talvirenkaat olisi toki vaihdettukin, mutta ne oli visusti tallessa rengasliikkeen varastossa. Kun sääennuste lupaili vaarallista ajokeliä täksi aamuksi, oli jo myöhäistä haikailla rengasliikkeen puoleen.

Mutta varasuunnitelma tälle aamulle oli minun kannaltani mitä mainioin: sovimme pojan kanssa, että kävelen aamulla yövuorosta päästyäni hänen kotiinsa nukkumaan ja Pappa tulee hakemaan minut vasta myöhemmin päivällä, kun keli on varmasti plussan puolella.

Vesikelihän se aamuseitsemältä onneksi oli, mutta säästyi Papalta varhaisen aamun kirkonkylään ajo.

Poika oli lähtenyt töihin ja minä nukuin suloiset unet uudella sohvalla untuvapeiton alla. Kyllä kelpaa pojan kodissaan asustella: siellä tuoksui uusi puu, oli siistiä ja harmonista ja autojen ääniä ei kuulunut. Kissakin oli kotiutunut ja kellotteli rennosti omassa rauhassaan olohuoneen matolla.

Seuraavan sohvakeikankin jo sovin ensi yövuoron jälkeen. Tosin sanoin pojalle, että sanoo sitten, kun sohvalla majaileva äiti alkaa kyllästyttää. Työpaikaltani on pojan kotiin kymmenen minuutin kävelymatka ja jos muutaman ajon saa papalta vähennettyä päivän kuljetuksista, niin etujahan tästä järjestelystä vain on.

Ja haikeuttani lievittää kummasti se sohvalla nukkuminen.