Rukiista leipää

Riihiruisjauhosta ja ruisrouheesta taikinajuureen tehdyt ruisleivät ovat uunissa.
Varhaislapsuuteen, suureen kotitalon tupaan kulkevat tuoksun muistikuvat näkyvät mielen silmissä. Ruisleivän tuoksu tuo minulle aina mieleen syksyn, kun lehdet on jo kaluttu märkäkylkisistä puista, sumu ja utu viipyy sänkisellä pellolla ja suuret kuuset roikottavat raskaita oksiaan peltoja ympäröivissä metsissä. Suuri leivinuuni hohkaa lämmintä tupaan ja ruisleivän tuoksu luikertelee porstupaan asti. Muistan, että leivät uuniin laittanut äiti tai Lahja-mummo oli silminnähden onnellinen ja kiitollinen, kun painoi uunin suuluukun kiinni ja nosti piakan uunin päälle.
Eivät he ääneen mitään siinä tilanteessa sanoneet, mutta muutaman vuoden ikäinen lapsikin huomasi, että kiitosta on leipojan mieli täynnä.
Leivässä on ainakin meille suomalaisille paljon symbolista merkitystä. Toivottavasti se merkitys säilyy ja toivottavasti osaamme siirtää leivän kunnioituksen myös jälkipolville.

Kun saan uunista lämpöä laskettua, lähdemme miehen kanssa kierrätyskeskukseen. Lauantaina siellä kävimme lapsilauman kanssa, mutta emme ehtineet oikein katsella rauhassa. Minulla on edelleen vanhat puuvillalakanat etsimättä hierontapöytää varten. Haaveilen valkoisista lakanoista pöydän suojaksi, mutta tiukassa alkaa olla lakanoiden löytyminen. Ei ole kauaakaan siitä, kun kirpputoreilla oli riesoiksi asti valkoisia lakanapinoja, mutta sitten ne hävisivät, kun ihmiset alkoivat hoksata vanhan laatutavaran merkityksen. Rapiseva harmaa paperi on minusta tylsä ja epäkohtelias, enkä hevillä anna tässä asiassa periksi.

Mies on ollut muutaman päivän sairaslomalla. Hän sai selkäänsä noidannuolen tai issiaksen tapaisen kiputilan, joka ajoi lääkäriin. Työterveyslääkäri lähettikin oikopäätä Töölön sairaalaan ortopedille ja tämän selkeä diagnoosi oli spinaalistenoosi eli selkäydinkanavan ahtauma. Edessä on vielä tarkempia tutkimuksia ja 60-vuotistarkastuksetkin, mutta hengenhätää ei pitäisi uuden vaivan kanssa olla. Toki ennenpitkää ja pahentuessaan vaatii leikkauksen, mutta se on pitkän matkan päässä, koska mies pystyy vielä kävelemään 10 kilometriä yhtä soittoa.
Minä olen tyytyväinen, että kivun todellinen syy löytyi näin nopeasti, koska varovainen täytyy rasituksessa olla.
Hassulta tuntuu tämäkin tilanne, että isi on kotona ja kaikki isot pojat töissä. Lähihoitajapojallakin on alkanut työssäoppimisjakso vanhusten palvelutalossa ja kaksi muuta isoa poikaa tekee "leipätyötä". Pääasia, että joku tuo leivän kotiin.

Tälle päivälle leipää näyttää tulevan. Laskin uunin lämmön 180 asteeseen. Tunti, puolitoista ja on valmista.

Isäni muistopäivä

Kaksi vuotta sitten isäni muutti Taivaan Kotiin. Oli syyskuun 15.päivä ja muistan sen päivän kulun hetki hetkeltä. 

Tämä kuluva syyskuu on ollut minulle sen takia haikea, että kahden vuoden takaiset muistot, tunnelmat ja tunteet ovat muistuneet mieleen. Muistan viimeisen puhelun isän kanssa.  Muistan kun äiti kertoi isän rukoilleen iltarukouksessa "tapahtukoon sinun tahtosi".

Eilen juttelin äidin kanssa puhelimessa ja muistelimme sitä, että Jumala antoi meille lohduttavan, erikoisen lahjan niihin aikoihin, kun valmistauduimme antamaan isän pois ja kun isä lähti: emme kokeneet ahdistusta tai raastavaa tuskaa. Sydämissämme oli lepo ja rauha siitä, että niinkuin isämme elämä ja kuolema on Jumalan käsissä, myös meidän elämisemme ja olemisemme on Hänen hallinnassaan.

http://www.youtube.com/watch?v=pzXYSJhNu2g

Ylläolevaa linkkiä klikkaamalla pääset kuulemaan laulun, joka lohdutti minua tänä iltana.

Läheisen poismeno on asia, joka kulkee mukanamme. Muistoissa ja ajatuksissa tartumme olleisiin asioihin.

Läheinen on osa meitä vielä kuoleman eron jälkeenkin. Kun on kyse isästä, olemme samaa lihaa ja verta, samaa luonnetta. Puolisonsa menettänyt kuljettaa mukanaa kosketuksen, katseen ja hymyn muistoja.

Rukoilemme tänä iltana lohdutuksen tuomaa helpotusta niille, joiden sydän ja mieli painuu raskaana poismenneen ikävöimisen takia.

Jumala voi antaa lohdutusta ja rauhaa.

Jumala voi antaa kiitollisuutta siitä, mitä oli.

Jumala voi kääntää surullisen silmät kohti uutta.

Päivä kuin kallisarvoinen helmi

Elämä on meille lahja. Lahjan saatuamme asetamme mielessämme paljon odotuksia sen suhteen. Meillä ikäänkuin on käyttösuunnitelma lahjamme varalle. Itse ainakin haluan pitää kynsin ja hampain, koko voimallani ja tahdollani elämänlahjastani kiinni.

Kun vuosisatojen saatossa ihmisen viisaus ja ymmärrys on lisääntynyt ja keinot terveyden edistämiseen ja ylläpitämiseen ja sairauksien voittamiseen ovat lisääntyneet, myös uskomme elämänlahjan jatkuvuuteen on kasvanut.

Aikana, jolloin Raamatun kirjat kirjoitettiin, ihmisten suhtautuminen elämän päättymiseen vaikutti jotenkin selkeältä ja yksioikoiselta. "...kun sinä peität kasvosi, ne pelästyvät. Kun otat pois niiden hengen, ne kuolevat ja palaavat jälleen tomuun. Kun sinä lähetät Henkesi, ne luodaan, ja sinä uudistat maan kasvot." (Psa 104:29,30)

Katsellaan tänään elämää ja läheisiämme tuorein silmin. Ei pidetä elämää itsestäänselvyytenä.
Avaa Raamattu ja lue sieltä rakennustarpeita elämääsi. Rukoile Jumalalta johdatusta elämääsi ja elämäsi valintoihin. Jos elämässäsi on edessä asioita ratkaistavana, pyydä luojaltasi niihin apua. Jos haluat Jumalan rakkautta elämääsi, sano Hänelle, että olet valmis vastaanottamaan sitä.

Rukoilen siunausta jokaisen lukijan elämään ja päivän haasteisiin.
Siunaamme yhdessä myös blogiystävämme Vesan puolisoa ja lapsia perheineen.
Vesan blogi tuli valmiiksi ja hänen tehtävänsä täällä ajassa tuli loppuun tehdyksi.

Jumala, anna meille täällä jatkaville näkeviä silmiä ja kuulevia korvia!

Vettä pullossa

Viikonloppuna Pikkuveli, Vaimonsa ja meidän vanhin poika käväisi yhden yönseudun talolla. Annoin heille lasipullon mukaan ja pyysin tuomaan vesinäytteen uudesta porakaivosta.
Sunnuntai-iltana tulivat hämärissä ja parvekkeelta näin, kun vanhin poika nousee autosta pullo kirkasta käsipuolessaan. Säpsähdin toki, kun en ensihätään muistanut, mistä pullosta on kyse.

Kun sain pullon käteeni, tein ensin silmämääräistä arviota veden laadusta: kirkasta. Vettä maistettuani totean ääneen, että "eipä ole mitään sivumakuja, vaikka lämmintä onkin".
Pikkuveljen ja tämän Vaimon velmu kiemurtelu sai minut kysymään veden alkuperää. Kumpikin nyökkäsi vanhimman poikani suuntaan ja käskivät pojan kertomaan, mistä vesi on peräisin.
- "Keskeltä Puulan selkää..." vastaa poika.

Saaressa käydessään olivat täyttäneet pullon syksykesän järvivedellä ja minulle se meni täydestä. Totuuden nimissä on mainittava, että täydestä meni myös mieheni kohdalla. Vesi oli kirkasta ja hyvänmakuista.
Vaikka tulinkin aika helposti huijatuksi, olen hyvin innoissani siitä, että kotijärvessämme on täysin juomakelpoista vettä vielä tähän aikaan vuodesta.

Oli maallakävijöillä mukana myös uuden kaivon vettä. Aivan virheettömän makuista ja jos katsoo rinnakkain järviveden kanssa, pienen sävyeron toki huomaa.

Talolla oli äitini saanut luumut ja marja-aroniat kerättyä talteen. Omenoitakin tulee omiksi tarpeiksi.
Luumuista saa valtavan hyvää hilloa ja kaikista ylimääräisistä olen sitä keittänytkin kaurapuuron herkuksi. Jonakin päivänä aion kokeilla luumun ja puolukan yhdistelmää, koska luumu on ollut tänä syksynä todella makeaa ja pieni hapan lisä tekisi hillosta monikäyttöisempää.

Tällä viikolla riittää koulujen vanhempainiltoja ja oman koulun läksyjä tenttiin valmistautumisen lisäksi.
Tenttiin voi lukea joko hirmuisesti stressaten tai sitten ottamatta mitään stressiä. Päätin, että luen niin paljon kuin ehdin, enkä ota mitään stressiä. Anatomianvihko on mukana metro- ja raitiovaunumatkoilla ja käytän hyödyksi jokaisen joutenistumisen hetken. Edelleen olen hyvin innoissani koulunkäynnistäni.

Outo aamupäivä ja muita jorinoita

"Pömpeli" oli 170:s kirjautunut lukija ja hänen olemassaolonsa innostamana kerron vielä kuulumisia, vaikka täällä olisi kyllä muutakin puuhaa. Tervetuloa kuitenkin Pömpelille ja muille viime viikkojen uusille rohkeille, jotka uskaltavat julkisesti ilmaista lukevansa tämän harmajapäämummelin jorinoita.

Tulin äsken koulusta. Jouduin paikkailemaan eilisen aamupäivän poissaoloa koulusta iltaryhmässä.  Oudolta tuntui ymmärtää toisen opettajan selvitystä "yläraajan luisista rakenteista".

Kaiken lisäksi opettaja lätkäisi pistarit yläselän lihaksista. En enää ihmettele alakoululaista, jolta pääsee koepaperin kanssa itku. Liki vettä valui minunkin silmistäni, kun hartaasti mukamas opetellut latinnokset olivat haihtuneet päästä taivaan tuuliin. Eikä opettaja juurikaan lohdutellut alakanttiin selvinneitä. Tulipa kerralla selväksi, että lukutahtia on kiristettävä.

(Lisää lukuaikaa en aio ottaa blogin kanssa nysväämisestä. Eihän tässä mene kuin yksi hetki, kun tekstin kirjoittaa. Juuri tämän vähempää ei voi myöskään toisten blogeja käydä lukemassa. Täytyyhän sosiaalisia suhteita ylläpitää, eikä hierojakoulu tarkoita mitään erakoksi ryhtymistä.)

Aamupäivä oli jotensakin outo. Kun lapset lähtivät kouluun, nuoret miehet töihin ja isi ylitöihin, olin ihkusen yksin kotona. Piti laittaa Spotifysta Samuli Edelmann laulamaan virsiä keittiön kaiuttimiin, kun alkoi tuntua perin yksinäiseltä. Samuli lauloi kolmisen tuntia ja sinä aikana minä taittelin pyykkivuoren, silitin silitettävät, ripustin kolme koneellista uutta pyykkiä kuivumaan ja järjestin vaatteet kaappeihin. Miehelle olin jokusen kerran vihjaissut vaatekaappinsa järjestämisestä, mutta edellisellä kerralla ottaessani asian puheeksi, mies muistutti minua poikamiesaikojensa vaatehuollosta. Silloinhan hänen puhtaat vaatteensa löytyi kasasta sohvan päädystä ja likaiset kylpyhuoneen nurkasta.

Nyt siis armahdin miestä ja järjestin hänen vaatekaappinsa uuteen uskoon. Luulisi ensi kerran suihkusta tultua löytyvän alushousutkin kaapista, ettei tarvitse turvautua uimahousuihin.

Aamupäivän lohdutukseksi hain "Pullatätiltä" kaksi mustikkapiirakan palaa. Söin ne molemmat ihan yksin, koska hänellä ei ollut myydä enempää. Toisille ostin kaikki munkit, mitkä Pullatätin tiskistä löytyi.

Pullatäti edelleen tyrkyttää kahvilaansa minulle, mutta minä sanon, ettei kaikkea kivaa ehdi tehdä yhtä aikaa. Eikä minusta olisi yöllä kolmelta aloittamaan leipomista ja salaattien tekoa. Hyvällä paikalla kahvila kyllä olisi ja valmis asiakaskuntakin. Kahvilan suosion salaisuus on kuitenkin omistajapariskunta, joiden persoonat houkuttelee päivä toisensa jälkeen juttukaverin puutteessa olevat kahvikupillisen ja korvapuustin äärelle. Töihin evästä ostavat saavat nopeasti ja edullisesti syötävänsä ihan työmatkan varrelta.

Koska aamullakin on kouluunlähtö, en viivytä teitä tämän pidempään.

Mutta onko jonkun muunkin mielestä syyskuu haikea?

Iltalaulu uudelle viikolle

Iltalauluksi valikoitui niin "läpikäyvä" kappale, että väsymys unohtuu ja uni karisee silmistä.
Tätä kuunnellessa/katsellessa tulee mieleen, millaista mahtaa olla ihmisjoukkojen laulu taivaassa.
http://www.youtube.com/watch?v=K69NdzPvwj0

Pidetään tärkeä rakennus pystyssä

Mukavia kommentteja lukiessa tuli ajatus kirjoittaa pikkulasten vanhempien elämästä. Onhan sekin jo tänä päivänä jonkinlainen saavutus, että avioliitto pysyy kasassa vuodesta toiseen ja myös perheen kasvaessa. Yksikään pariskunta tuskin voi kehuskella sillä, kuinka helppoa ja vaivatonta on ollut mukautua yhdessä elämiseen ja sopuisan elon jatkaminen sen jälkeen, kun vanhempien huomiota on jakamassa myös jälkikasvua.
Perustan ajatukseni yksinomaan omille mielipiteilleni. En juuri missään elämäni osa-alueella "katso mallia" siitä, miten muut tekevät.

Kun yhteistä elämää aletaan rakentaa, on helposti mielessä odotuksia ja toiveita, jotka kohdistetaan puolisoon. Mielikuvissamme on ideaalinen elämän malli, jollaiseksi luotamme elämämme muovautuvan. Sitä elämän mallia toteuttamaan asetamme erilaisia odotuksia toiselle osapuolelle.
Surullisen usein ne odotukset ovat vain päämme sisällä ja rakkaalla puolisollamme ei ole harmaita ajatustakaan siitä, mitä häneltä odotetaan.
Avioliiton alkuvuodet saattaakin kulua rakkauden huumaan verhottuna ja katsomme läpi sormien monia haarapolkuja, joille puoliso poikkeaa mielikuviemme elämänmallin kulusta. Ehkä pusujen läpi saatamme vihjaista puoliksi leikillään, että "ei kai sinun nyt ihan kolme kertaa viikossa tarvitse pakata treenikassia ja käydä salilla". Yhtä leikillään puoliso heittää lentopusun ovelta treenikassi olkapäällään ja huikkaa "ei, kulta, tarvitsekaan!"
Sitten koittaa parin elämässä jännittävä elämänvaihe, kun vaimo jää ensimmäiselle äitiyslomalle. Rakkauden humiseva verho alkaa lepattaa jo uhkaavasti niiden iltojen yllä, kun mies on kumartuneena treenikassinsa ylle ja vaimon vatsa ei taivu enää edes imurin varteen. Oikeastaan imuri on parkkeerattuna jo eteisen lattialle, kun vaimo on esittänyt toiveen miehen imurointivuorosta. Vaimon hyvästelyt ovat muuttuneet viileiksi ja mies mielessään ja punttisalikavereilleenkin ääneen lausuu, että "hormonit ovat alkaneet tehdä vaimosta kärttyistä".
Kotona istuu olohuoneen sohvalla tyyny selän takana hämmentynyt vaimo, joka kädellään silittelee vatsassa temmeltävää pientä.

Kun perheen ensimmäinen vauva syntyy, on aika todennäköisesti rakkauden verho käynyt melko ohueksi, eikä sen käyttäminen peittona enää kummankaan mielessä. Puolison luonne, tavat ja mielipiteet ovat jo tulleet melko tutuiksi. Välttämättä ei jaksa joka hetki edes olla kohtelias.

Jostakin kumman syystä asioista puhuminen on työlästä. On vaikea pukea tunteitaan sanoiksi. On vaikea pukea sanoiksi myös niitä tunteita, jotka ovat olleet esimerkiksi lapsuudessa kiellettyjä. Tuntuu työläältä alkaa puhua asioista, jotka ovat jokapäiväisiä ja jotka ovat jo yhteiselon aikana muuttuneet itsestäänselvyyksiksi, vaikkei ne molempia edes miellyttäisikään. On helpompi jatkaa kituliaasti vanhoilla urilla, kuin alkaa puskemaan ihan uutta latua umpihankeen. Ainakin luulottelee itselleen pääsevänsä helpommalla pysymällä hiljaa.
. . .

Mitä useampia lapsia perheessä on ja mitä tiukempaa on taloudellisesti, sitä tärkeämpää on selkeä, jatkuva, luottamuksellinen, rehellinen ja molemminpuolinen asioista puhuminen. Aivan naurettavan pieneltä tuntuvista asioista kannattaa puhua ja vaihtaa mielipiteitä, koska aivan naurettavan pieniä ovat ne asiat, jotka tyrkkäävät avioliiton sille sivuraiteelle, jonka pääteasemalla lukee "avioero".

Yksi tärkeimmistä asioista monilapsisessa perheessä on oman ja puolison väsymyksen tunnistaminen ja hyväksyminen. Varsinkin miehille on joskus haasteellista tunnistaa toisen tunnetiloja ja perheenäidit , jos ketkä, ovat mestareita peittelemään omaa väsymystään. Kukaan perheenäiti ei saisi tehdä koskaan virhearviointia siinä, että "täytyyhän miehen nähdä, kuinka väsynyt minä olen". Uskon, että hyvin harva mies näkee puolisonsa liiallista väsymystä.
Monelta lapsia raastavalta keskustelulta, jopa riidalta säästytään, jos puolisoamme silmiin katsoen pystymme sanomaan "olen juuri nyt hyvin väsynyt". Lause on aika yksinkertainen ja helppoa suomea, mutta käsittämättömän vaikea monelle sanottavaksi.
Rakkauden verhon vetolujuus tuleekin sitten esille siinä, kuinka puoliso hyväksyy tuon lauseen ja mitä toimenpiteitä se saa hänessä aikaan. Se ainakin pitäisi olla kummallekin itsestään selvää, että tuossa tilanteessa karsitaan elämästä kaikki toisarvoinen odottamaan parempia voimia ja luodaan mahdollisimman hyvät olosuhteet lepäämiselle.

Toisen kunnioittaminen on jalostunutta rakkautta. Kun rakkautemme puolisoa kohtaan on muuttunut kunnioitukseksi, toisarvoiset asiat yhteisessä elämässä ei enää heiluttele yhteisen rakennuksen nurkkia. "Toinen toisenne kunnioituksessa kilpailkaa keskenänne" on Raamatun ohje, joka sopii hyvin myös parisuhteeseen. Kunnioittaminen on taitolaji, jossa meistä ei koskaan tule täysinoppineita.

Kun olimme päättäneet naimisiinmenostamme, äitini näytti meille Raamatunkohdan evästykseksi.
"Juo vettä vain omasta kaivostasi". Sanakohdan vertaus avioelämään oli meille hetkessä selvä.
Yksi avioliittomme vankan pohjan kulmakivistä on ollut asenne heti alusta alkaen, että emme ruoki ja juota mielihyvän tunteitamme vieraita flirttailemalla. Emme ole kertaakaan kokeneet siihen edes tarvetta.
Luottamus toisen uskollisuudelle on niin levollisen vahva, että pidän tätä asiaa yhtenä onnellisen avioliittomme
perustana.

Kuinka käy miehen punttisalitreenien 25 avioliittovuoden ja 13 raskausajan ja lapsen jälkeen?
Vaimo patistaa miestään:
- "Minulle sopisi oikein hyvin, jos haluat käydä töiden jälkeen tai vapaapäivänä työpaikan kuntosalilla. Ota vähän vaikka penkkiä..."