Polttopuiden teko on hyötyliikuntaa parhaimmillaan

Viisaat ja aikaansaavat ihmiset tekevät polttopuunsa keväällä. Meillä polttopuiden tekoon havahdutaan silloin, kun ladon lattia paistaa ja nurkassa on rujo kasa poltettavaa jäljellä.

Keväällä ja alkukesästä oli olevinaan niin paljon kiireitä ja tärkeämpää tekemistä ja minäkin olin töissä joka siunaaman päivä, niin polttopuiden teko jäi ihan satunnaiseksi rankojen kaatamiseksi. Kun lisäksi haluamme itsepäisesti olla mahdollisimman alkukantaisia ja tehottomia puuhommissa, emme vuokraa mitään klapikonetta tai sirkkeliä ja pyydä traktorimiestä tuomaan viittä rankokuormaa puuladon nurkille. Ei - vaan käsisaha, kirves ja vesuri pääasiallisina työkaluina olemme toimeen käyneet. Toki Pappa ja yksi pojista on päräytellyt moottorisahallakin puita nurin ja pölleiksi. Mutta kaadetut, pätkityt ja halotut puut on kuskattu latoihin mies/naisvoimin, kottikärryillä ja myös painavampia pöllejä Pappa on kuskannut autonsa takakontissa riiheltä pihapiirin latoon.

Ihan rauhassa saa päätään puistella moiselle alkeellisuudelle työnteossa, mutta me olemme tykänneet tavastamme tehdä tätä työtä. Aika vähän olisi ihmisellä iloa polttopuiden teosta, jos koko talven puut tekaistaisiin yhdessä- kahdessa päivässä tehokeinoin.

Sen verran lisäapua työn helpotukseen olemme hyväksyneet, että ostamme muutaman pinonpätkän metrisiä halkoja kuivaa puuta läheiseltä sukulaiselta ja naapurilta. Oma hauska hommansa on niidenkin puiden rahtaamisessa.

Tänä iltana vietimme Papan kanssa pitkän tovin puuhommissa. Minä kuskasin useamman kärrillisen puuta pannuhuoneeseen kuivahtamaan ja muutaman kestokassillisen takkapuita piikojen eteiseen.

"Piikojen ovi" ja "piikojen eteinen" on isäni antamia nimityksiä talon etupihan puolella olevalle sisäänkäynnille, mikä on pihasta katsottuna vasemmalla puolella. "Piikojen ovesta" pääsee takkahuoneeseen. Oikeanpuoleinen ovi on varmaankin niin sanottu pääovi, koska siitä tullaan olohuoneeseen. 

Me siis Papan kanssa teimme iltapimeään asti ladossa puuhommia: Pappa halkoi kirveellä pöllejä ja minä pinosin ladon seinää vasten muutaman pinon isosta läjästä. Kun läjän saa pois, on tilaa tuoda alatallista riihen luota lisää pöllejä.

Pihalatoon teemme siis puita leivinuunia varten, hiukan lyhyempää puuta lämmityskattilaan, takkaa varten vielä hiukkasen lyhyempiä ja hellaa varten aika sivakankokoisia, koska hellan pesä on melko pieni. Keittiön hellassa pidän tulta oikeastaan vain sähkökatkosten aikana tai jos tarvitsee lisälämpöä nopeasti kovilla pakkasilla. Eli jokaisen sorttisille puille on ladossa omat pinonsa.

"Klapi" ei kuulu sanavarastoomme. Koskaan lapsuudessani en kuullut sitä sanaa käytettävän. Oli leivinuunipuita, hellapuita ja uunipuita. Eikä tuo klapi ole meidänkään suuhumme tarttunut. Polttopuita meillä tehdään.

Vapaapäivän metsäretriitti

Tavaksi muodostunut syksyinen nuotion äärellä itsensä hiljentäminen toteutui tänään. Heräsin aamulla jotenkin raihnaisena ja monin tavoin uupuneena, että päätös vapaapäivän vieton aloittamisesta itsensä seurassa ulkoilmassa tuntui lähes ainoalta vaihtoehdolta.

Vaikka mukana oli paperikassissa monenlaista sytykettä, tuli syttyi reippaaseen paloon vasta kärsivällisen ajan antamisen jälkeen.

Asia, mikä jälleen minua ärsytti, ilmeni heti: tieltä kuuluu autojen äänet metsämme jokaiseen loukkoon. Se on kai hinta nykyelämän helppoudesta.

Muutenhan metsä oli hiljainen. Harvat linnut kävivät lähipuissa kurkistelemassa touhujani. Aistit herkistyvät tulen äärellä metsän keskellä: kuulet kauempaakin metsässä lentoon lehahtavan linnun äänen.

Kun keräät oksia tuleen ja kohentelet tulta kepillä, tärkeiden asioiden määrä kutistuu juuri siihen.

Keskittymiseni häiriintyi, kun kuulin muutaman sadan metrin päässä riihen luona Papan aukaisevan puuladon oven. Sankka metsä oli välissä, mutta silti aloin pälyillä, tuleeko joku, näkeekö joku. Hetken kuluttua alkoi kuulua Papan halkojen hakkaamisen ääni.

Hetken vielä polttelin tulta. Kun Papan moottorisahan ääni alkoi kuulua, totesin, että kotiin voi lähteä.

Kiersin pienen lenkin etelänpuolen metsän kautta. Metsästäni löytyi yllätys: havahduin lehtikuusen neulasten mattoon ja kun nostin katseen maasta ylemmäs, näin lehtikuusimetsikön, jota en aikaisemmin ollut havainnut. Suurempi lehtikuusimetsikkö kasvaa metsätien toisella puolella, mutta tähän pienempään en ole koskaan kiinnittänyt huomiota. Joskus täytyy varmaan nuo puut laskea, mutta veikkaan, että toista sataa lehtikuusta metsässäni on varttumassa. Kaikki on istutettu yli 30 vuotta sitten, eli ovat jo hyvin kasvaneet.

Kotiin päästyäni ei sisähommat vielä innostaneet. Puuhommista palannut Pappa oli helposti houkuteltavissa tulen virittelyyn ulkona olevaan tulentekopaikkaan. Pakasteesta nakkasin ison paketillisen nakkimakkaroita tulen päälle ritilälle paistumaan. Paljasta ruisleipää makkaran seuraksi, niin nälkä lähti.

Kun kävin hakemassa paistotarvikkeita sisältä, ajokoira livahti ovesta ulos ja laukkasi innoissaan kauas pellolle melkein naapuriin asti. Hain hihnan ja makkarasta puhumalla sain karkulaisen pyydystettyä. Lonkkavaivainen Pappa kiipesi sillä aikaa talon katolle ja huuteli sieltä:

-"Kiiraaa! Tule kotiin syömään nuotiomakkaraa!"

4.9.

Kuvat: Anne-Mari Syrjäläinen. Julkaistu luvalla.

Eilen tuli kuluneeksi vuosi Palokankaan talon tulipalosta. Tuntuu, kuin siitä olisi pidempikin aika.

Pyysin Anne-Marilta pari "idyllistä kuvaa" ja kysyin samalla luvan niiden julkaisemiseen. Sanoin, että taidan tehdä terapiakirjoituksen.

En edelleenkään ole päässyt yli tulipalon aiheuttamasta surusta. Minä sentään olen aika kaukainen henkilö talon omaan väkeen verrattuna, mutta niin paljon ihania muistoja taloon liittyy. Toki olen hyvin surullinen myös tyttäreni puolesta, koska hän menetti suuren unelmansa. Ihan kokonaan en vielä ymmärrä, miksi hänen unelmansa haihtui savuna ilmaan yhdessä iltapäivässä.

Varmaan kyllästymiseen asti olen Anne-Marilta tentannut, kuinka hän pärjää menetyksen kanssa. Hän on vakuuttanut, että pärjää jo. Mutta voin vain kuvitella, että kaikki moninverroin moninaisemmat muistikuvat elämästä unelmien talossa viiltää hänen sydäntään paljon raskaammin kuin hänen äidillään.

Palokankaan tila on myynnissä. Anne-Mari sanoi, ettei myy tilaa minulle. Hän haluaa - niinkuin viisasta onkin - ettei tila jää perhepiiriin. Uskoisin, että kun uusi omistaja on saanut tilan nimiinsä, meidänkin surutyö siirtyy askeleen voiton puolelle.

Miltä kantilta asiaa katsoo

Maalla asuminen on suuri etuoikeus ja ilo. Omalla tilalla maalla asuminen on suuri etuoikeus. "Ilo" omalla tilalla asumisesta onkin sitten kaksijakoinen asia. Lähinnä on kysymys siitä, miltä kantilta asiaa katsoo.

Kuluneena kesänä olen törmännyt riittämättömyyden tunteeseen. Aikaisempina maalla elettyinä keväinä olen harrastanut raivaussahahommia ja Pappa niitti lupiineja, nokkosia ja muuta kasvavaa heinikkoa tämän tästä. Koko kesänä en ole ehtinyt raivaushommiin ja Papalla vanhuus ja autokuskin hommat ovat verottaneet puutarhatöitä. Ei siis ihme, että näkymät kujalta talolle päin ovat sitä mitä ovat.

Ylimmässä kuvassa uudempi talo on kutakuinkin pyöreän salavan takana. Ruokkoamattomat omenapuut vielä vahvistavat ryteikköistä näkymää.

Alempi kuva on kujalta riihen ja kanalan väliltä. Tien vasemmalla puolella olevan vesakon takana on pelto. Kaksi vuotta sitten keväällä raivasin kyseisen pätkän maata myöten ja nyt paikalla kasvaa jo lannistavan sankka kolmimetrinen pajukko.

Jos ajattelemme positiiviselta kannalta, voimme todeta, että paljon mukavia ulkohommia odottaa tekijäänsä. Ja niitä raivaushommia riittää vuoden ympäri ja ihan niin paljon kuin jaksaa ja ehtii tehdä. Jos joskus saisikin kaikki ojanpientareet ja taimikot käytyä läpi, niin aivan varmasti saman homman voisi aloittaa sieltä alkupäästä uudelleen.

Jos taas ajattelemme siltä kantilta, mitä olen viime viikkoina näkymiä analysoinnut, niin tilanne pahenee vuosi vuodelta. Vaikka joku tienaisi perheelle ruokarahat ja minä päätoimisesti näitä nurkkia ruokkoaisin, en pysyisi vesakonkasvun perässä.

En tiedä mihin se ajatus sitten mielessäni perustuu, että vesakot pitäisi olla pois ja taimikot harvennettuina ja siistittyinä. Toki turha odottaa metsänkasvulle minkäänlaisia tuottoja, jos hoitotoimet viivästyy vuosilla. Jotenkin vain päässäni on kuva siitä, millaiset näkymien kuuluisi olla.

Eläkeikää odotellessa joutuu etsimään kultaista keskitietä ja hyväksyä elämän realiteetit. Hyvinhoidettu metsä on kyllä ilo silmälle, sillehän ei mitään mahda.

Metsässä hengittämässä

Tulipaloevakkolapsi "Mammakissa" on kirjaimellisesti ulkokissa. Hän viihtyy ulkona suurimman osan ajasta. Sisälle hän pyrkii ehkä kerran päivässä ja käy silloin tarkistamassa ruokakupit ja syö minkä syö. Jos ulkoruokaa on ollut tarjolla vaikka mehevänkokoisen myyrän muodossa, Mamma syö kupista nappuloita muutaman suupalan, tekee kierroksen keittiössä ja menee pääulko-oven eteen odottamaan, että joku ohikulkija päästää hänet ulos. 

Mamma oli päivällä lekottelemassa vanhan tuuletustelineen päällä ja siitä nappasin hänestä kuvan blogia varten. Jotkut sanovat, että blogitekstejä ei viitsi lukea, jos ei ole myös kuvia. Tarpeeni miellyttää ihmisiä ilmenee siis myös tällä tavalla.

Pakotin itseni kävelemään metsään. Kymmenen metrin välein piti pysähtyä ja hengittää hetki rauhassa. Etelänpuolen metsässä oli tunnelma kuin olisi kotiinsa tullut. Sai jatkaa siitä mihin oli viimeksi jäänyt.

Olen tänään jutellut paljon lasten kanssa puhelimessa. Päivän teemaksi nousi ajatus:

"Hyväksy asiat, joihin et voi itse vaikuttaa, äläkä jää niitä murehtimaan tai pohtimaan sen enempää. Niitä asioita, joihin voit itse vaikuttaa, voitkin sitten pohdiskella. Mutta ainakin ajatuskuormasi on maltillisempi".

Emme me hyödy tai luonteemme siitä jalostu, jos kannamme huolta Suomen pohjaveden tilasta tai suremme sodan kurimukseen heitteille jääneitä eläimiä. Edes lasten pahoinvoinnin lisääntyminen tai tulevaan talveen varautuminen ei ole asioita, joilla mielemme pitäisi askaroida. Oleellisempaa on se, onko tänään lapsellamme hyvä mieli.

Asioidenhoitamispäivä - ei mikään "vapaapäivä"

Pidän vapaapäivänä sellaista arkipäivää, kun ei tarvitse käydä kylällä eikä ruokakaupassa. Olisiko viimeisen puolen vuoden ajalle sattunut tasan yksi sellainen päivä. Niin ja tietysti ettei sinä päivänä ole palkkatöitä.

Tänään oli siis vapaata työmailta, mutta hieman koin ärsytystä, kun Ässän kassajonossa vilkaisin kelloa ja se oli reilusti yli kahden. Ne Ässän kassajonot on kaiken lisäksi kesäaikaan ilman pikkulapsiakin liikkuvalle aika kärsivällisyyskasvatusta.

Olin aamupäivällä tuonut kaksi tytöistä kylälle ja ajattelin samalla katsastaa äidin tilanteen, kun hän oli pyytänyt tuomaan kylmälaukun, että saisi pakastimensa sulatettua. Enhän minä nyt voinut jättää vanhaa ihmistä kyykkimään pakastimensa kanssa, vaan tyhjensin sen ja lykkäsin kuumavesikattilan sulattamaan jäitä. Sillä aikaa menin kauppaan ihan siltä varalta, että äiti pärjää ruuan puolesta tulevat päivät, kun minulla alkaa neljän yövuoron putki.

Kummasti hommat minulla aina poikii äidille mennessä ja loppujen lopuksi nappasin vielä matot äidin lattialta ja pakastimen kuivauksen jätin suosiolla äidille.

Kävin sitten vielä tekemässä omat ruokaostokset ja ilokseni törmäsin kaupassa pariin omaan lapseen. Toisen kanssa höpötin maitokaapin edessä pikaiset kuulumiset ja toinen ilmoitti Papalle, että tuleekin minun kyydillä kotiin.

Makaronilaatikkoa pitkään oli tehnyt mieli ja kun sen lykkäsin uuniin, menin laittamaan lämmityskattilaan tulet. No siinä samassapa tuli mieleen, että jos ne äidin matot nyt huiskaisee painepesurilla puhtaiksi, niin ei jää se asia mieleen roikkumaan.

Huiskaisin äidin matot ja nappasin käytössäni olevasta autostakin muovimatot pesuun. Samassa tietysti pesin Papankin auton päältäpäin. Minun käytössäni oleva auto (se ei siis ole minun auto, vaan on Papan nimissä) oli pihassa niin päin, että minulle riitti, kun pesin sen vain sieltä kuskin puolelta. En jaksanut viritellä pesuria auton toiselle puolelle. Riittää, kun käyn autoon, että kuljettajan puoli autosta on puhdas.

Meidän Elia tykkää siivota autoja sisältäpäin ja kun Elia tuli käymään ulkona, kysyin, viitsisikö hän imuroida auton, niin minä pyyhin sisätilat rätillä.

Sillä aikaa kun makaronilaatikko paistui, oli lämmityskattilassa tulet, matot pesty ja auto siivottu.

Yksi kauempana asuvista tytöistä on käymässä ja hän oli kirkonkylällä käyntini aikana siivonnut, tiskannut ja leiponut pellillisen raparperipiirakkaa.

Illansuussa poikkesi vielä yksi kylällä asuvista lapsista, niin onhan tässä ollut yhdelle vapaapäivälle antoisaa sisältöä. Ja ihan raukea olokin hiipii. Yritän ensi yönä nukkua, kun neljä seuraavaa valvotaan.

Marjavuodelta näyttää

Kävin heti aamusta tarkistamassa toisen luottomarjapaikkani mustikanpoimintaa silmällä pitäen. Näkymät oli oikein hyvät: suurikokoista mustikkaa on kypsymässä paljon. Siellä täällä on jo kypsiäkin, niin otollisimmat poiminta-ajat alkavat varmaankin kahden viikon kuluttua olla käsillä.

Niin paljon kuin rankkasateista ja ukkoskuuroista on puhuttukin viime päivinä, on meillä päin sateet olleet kovin vähäisiä ja maltillisia. Kuivuudesta ei marjametsät vielä kärsi, mutta reilumpi vedentulo tekisi kyllä oikein hyvää. Vadelmaa olisi paljon tulossa myös, mutta kasvustot kärsii kohta veden puutteesta, kun ovat pitkälti kuivissa ryteiköissä. Metsäkierrokseni kotimatkalla keräsin metsämansikoita ojien pientareilta.

Mansikanviljelijät ovat tänä kesänä tukalassa tilanteessa, kun melkein jokaisella tilalla on pulaa työvoimasta. Mansikan hintakin on ennätysalhaalla. Täällä Kangasniemellä tilanne näkyy niin, että monille mansikkatiloille on avattu itsepoimintaa ja mansikkakilon hinta on 3-3,5 e/ kilolta. Surettaa, kun paljon mansikkaa pilaantuu pelloille, kun kukaan ei ehdi poimia.

Itse yritän tänä kesänä ryhdistäytyä puutarhamarjojen talteen saamisessa. Mummoni ilmaisua lainaten, on "synti ja häppee", jos viinimarjat ja tyrnit jäävät poimimatta.

Kuva on metsäreissun kotiintulomatkalta. Asuintalot jäävät näkösuojaan ladon ja pihta- aidan taakse.