tiistai 19. marraskuuta 2013

Kunnollinen herätys

Äitisydäntä hykerryttää joskus hyvin vaatimattoman pienet asiat. Hykerryttää, lämmittää ja ihastuttaa.

Yläasteikäiseltä pojalta hajosi kännykkä. Sen johdosta hän pyysi, että herätän hänet aamulla 6.50.
Tuli sitten eilinen aamu ja kello 6.50.
Herätin pojan koskettamalla peiton päältä kylkeen ja sanoin hiljaisella äänellä korvan juuressa:
- "Nyt saa herätä".
Poika kyllä heräsi ja kömpi aamupuuhilleen.

Eilen illalla nukkumaanlähtöä tehdessämme poika pötkähtää vierelleni ja sanoo:
- "Herätä huomenaamulla sitten kunnolla. Ei tuommoseen herätykseen herää kunnolla."
Tiesin oitis, mistä oli kyse.

Tänä aamuna vesisateen rummuttaessa ikkunapeltejä ja hämäryyden vielä asuessa pojan ja kahden muun nukkujan huoneessa, menen herättämään kippurassa peiton alla nukkuvaa 13-vuotiasta.
Silittelen ensin hetken lämmintä poskea, sitten hiuksia. Kevyesti sivelen köyryssä olevaa lämmintä selkää
ja sitten painan posken pojan poskea vasten ja kuiskaan ihan hiljaa:
-" Kulta pieni, jaksaisitko jo herätä... herää, pieni rakas."
Tyytyväisyyttään ynisten, unenlämpimiä jäseniään oikoen poika herää.
Tästä oli siis kyse "kunnollisessa herätyksessä".

Samassa huoneessa asuva nuorempi veli herätetään joka aamu tällä tavalla "kunnolla".
Olin päätellyt, että vanhemman pojan itsetunnolle tökkäisi pahasti, jos äiti alkaisi aamulla silittelemään.
Oli hyvä, että poika sai asian sanottua. Muutamassa vuodessa aika ajaisi näiden herätysten ohi.

13 kommenttia:

  1. Voi meidän lapsiparkoja. Harvassa on tuollaset herätykset meillä. Meillä räväytetään valot päälle ja sanotaan että "no ni, ylös sieltä, hopi hopi"! Kevyempi versio on "huomenta, koitappa nousta".

    Tunnen itseni joka kerta maailman surkeimmaksi, ankeimmaksi ja tylyimmäksi äidiksi, kun luen sinun juttujasi. Joskus ajattelen, että lopetan jopa blogisi lukemisen, kun en kestä tätä huonommuuden tunnetta. (Vaan en sitten kuitenkaan lopeta, kun tykkään tästä niin kovin.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tsot-tsot, Heli!
      Olet maailman paras ja ainoa äiti sun lapsille! Äläkä puhu surkeasta ja ankeasta yhtään mitään.
      Joskus on kaikkien lasten kanssa aikoja, että niitä ei saa ylös muuta kuin räväyttämällä todellisuudella päin näköä. Olen joutunut varsinkin erään lapsen kohdalla unohtamaan lässytykset tyystin ja sitä jatkui varmaan kolmisen vuotta. Muu ei auttanut, kuin viedä peitto ja tyyny toiseen huoneeseen ja käyttää äänivaroja < 90dB, kaikki huoneen valot päälle, ikkuna auki ja uhkailut poliisilla, huostaanotolla tms. Muuten se tyttö olisi jäänyt kaikessa rauhassa nukkumaan.
      Unohtui tämänpäiväisestä päivityksestä: "aika aikaa kutakin".
      Lupaan kertoa, missä vaiheessa poika saa pehmoilusta tarpeekseen. (Se viidesluokkalainen poika ei ole vielä saanut tarpeekseen aamusuukoista.)
      Äläkä hyvä ihminen lopeta blogini lukemista. Jos jostakin tekstistä tulee huonommuudentunteita, tainnuta sellaiset harhat vetoamalla siihen, että kolmetoista lapsen äiti on enemmän tai vähemmän seko ja kaikkia sen edesottamuksia ei kannata ottaa kovin vakavasti.
      Intoa, Heli, opiskeluihisi ja kaikkea hyvää sateiseen/tuuliseen viikkoosi!
      (p.s. nähdään joskus "maalla")

      Poista
    2. No en puhuisi itsestäni mitään parhaasta äidistä edes omille lapsilleni. Joka toinen päivä tekis mieli antaa etenkin pojille monon kuva persuksiin (ajoittain tämä tunne on ihan joka päivä ja kaiken aikaa). En olis kuunaan uskonut, millasia raivon ja jopa vihan tunteita sitä voikaan omia lapsiaan kohtaan tuntea! Miten kyllästyttävää voi olla kokoaikainen joka asiasta vääntäminen. Miten turhauttavaa se, että kaikesta opetetusta huolimatta lapset ei tee kotona yhtään mitään ilman pakottamista ja uhkailua. Tai tekee; kaiken just päin vastoin kuin on opetettu. Olen kaiken aikaa väsynyt ja kiukkuinen - kiitos noiden "kullanmurujen". Ajoittain tuntuu, että pakkaan kassini ja häivyn ikiajoiksi, tai vaihtoehtoisesti lopetan kaikenlaisen huolehtimisen lasten suhteen (eli annan olla, mennä ja elellä aivan niin kuin lystäävät). Hanskat naulaan vaan ja hunningolle!

      Nyt täytyy sanoa, että en ymmärtänyt tuota p.s.-kohtaa..?

      Poista
    3. P.s. tarkoitti, että kun muutamme maalle, kutsun sinut kylään.

      Tyhmä kysymys, mutta oletko em. aiheesta kutsunut koolle perhekokouksen? Oletko puhunut suusi puhtaaksi niin, että lapset ja puoliso ovat myös ymmärtäneet, että sietokykysi rajoja koetellaan ja kauaa et menoa katsele. Jos olet, anna viimeinen varoitus.
      Helppo neuvoa vierestä, mutta minä vastaavassa tilanteessa aikani siedettyäni ja raivottuani pakkaisin kimpsuni ja häipyisin vähäksi aikaa. Voit kuvitella mielessäsi, kuinka monta päivää sinun sakkisi eläisi äidittömässä huushollissa, kunnes tulisivat hakemaan sinut kotiin.

      Jos se yhtään sinua lohduttaa, niin kasvatustyön tulokset voi näkyä muualla kuin kotielämässä.
      Olen koko talven nalkuttanut eräälle lapselle, että "toisen reviiriä täytyy kunnioittaa ja älä aina ohimennessäsi hiplaile toista ärsytystarkoituksessa".
      Silmäni oli pudota päästä, kun vanhempainvartissa tämän lapsen opettaja antoi palautetta, että tämä lapsi osaa harvinaisen hyvin antaa muille työrauhan ja osaa kunnioittaa muiden yksityisyyttä ja omaa reviiriä.
      Totesimme, että niistä asioista, joista kotona väännämme kättä, hallitaan kodin ulkopuolella.

      Poista
    4. "niistä asioista" piti olla "ne asiat"

      Poista
    5. Voi että, odotan ilolla kutsuasi!!!

      Kyllä mä aina välillä koitan puhuakin... mutta ei mikään muutu. Olen aika väsy just nyt tähän kotihommaan kieltämättä. On tietenkin parempiakin päiviä, mutta nykyään kyllä liikaa tätä inhottavaa, kun koko ajan tuntuu että savu nousee korvista... Meillä on pojat nyt 15 ja 17, että oikein "mainiossa" iässä...

      Itse asiassa kyllä mäkin uskon, että osaavat kenties muualla käyttäytyä ihan ok. Koitan sit välillä olla siihen tyytyväinen, että kotona voivat/uskaltavat näyttää pahempaakin naamaa ja muualla ovat ihmisiksi. Mut kun ei silti aina jaksais olla sen kaiken ikävän vastaanottajana... tulee tunne, että tässäkö kiitos kaikesta mitä niiden vuoksi on tehnyt? Ja toisaalta tulee tunne, että olen siis epäonnistunut kaikessa ja tässä palkka siitä...

      Minussa ja sinussa on se iso ero (ainakin luullakseni) että minä menetän hermoni, karjun ja sanon ajoittain tosi rumasti. En usko, että sinä teet sitä.

      Uskon siihenkin, että koska olen aina ollu meillä se, joka tätä palettia pyörittää ja luonteeltani sellanen "omistaja" ja haluan pitää langat käsissä ja tietää kaikesta kaiken, niin nyt kun ovatkin isompia ja tekevät ihan ymmärrettävästi pesäeroa minuun, niin tämän täytyykin olla (vai täytyykö...) vaikeeta. Että mun täytyykin lopulta olla siinä pisteessä, että melkein heitän ne talosta ulos - muuten en ehkä antais niiden mennä koskaan mihinkään.. Joku luonnonlaki siis.

      Poista
    6. Semmoinen asia vielä tuli mieleeni: minä pääsen kasvatusasioissa nykyään aika helpolla. Meillähän on sarja isoja poikia ja kolmen sarja pieniä poikia ja sitten ne 7 tyttöä ripoteltuna sinne välimaastoon.
      Isot veljet ottavat niin hyvin kasvatusvastuuta, että pitävät kyllä nuoremmat ruodussa. Jos sinullakin olisi muutama parikymppinen poika vielä kotona, niin noiden 15- ja 17-vuotiaidenkin kanssa olisi äidillä paljon helpompaa.

      Kyllä se pesäeron ottaminen on aina kipupiste, vaikka kuinka olisi sen aika ja vaikka kuinka yhteistyö lasten kanssa sujuisi.

      Poista
  2. Ihania herätyksiä teillä. Arvaanpa vaan, että nuo "kunnolliset" herätykset jatkuvat seuraavassa sukupolvessakin. varmaan myös tulevat miniännekin saavat aamusuukot ja silittelyt.

    VastaaPoista
  3. Hellät herätykset ja paljon terveisiä herääjillekin. On kiva, kun äiti on kotona lähettämässä matkaan - oli aika meilläkin, jos ei yhtä hellä niin jonkinlainen lähetys...

    VastaaPoista
  4. Ihana herätys.
    Se on äidin rakkautta kerrassaan.

    VastaaPoista
  5. Ihana juttu:) Meillä 14v poika haluaa että äiti herättää aamulla, koska isä "herättää väärin". Keskusteltuamme asiasta poika sanoi, että isi puhuu liian kovaa ja "kiukkuisesti". :)

    VastaaPoista