Muuttajia

Yritämme toipua tuttavaperheen muutosta. Lähinnä lujilla ovat Kaisa ja Miika, joiden parhaat kaverit olivat muuttaneen perheen lapsia. Lohduttaudumme sillä, että Kangasniemelle muuton jälkeen Nuorgam on 300 kilometriä lähempänä kuin nyt. Ihastelemme perheen lähettämiä kuvia uuden kodin maisemista.

Lautakankaalla on tänä viikonloppuna väkeä. Ensin sinne lähti Pikkuveli vaimonsa kanssa. Melskan perhe on paikalla myös ja tänään Anne-Mari kävi hakemassa koiranpentunsa ja siellä nyt kaikki ilakoivat niin, etteivät oikein malta edes valokuvia lähettää. Lähetti kyllä Pikkuveli eilen illalla kolme haikeankaunista kuvaa pihapiirin näkymistä, mutta kun oikein on ikävä päästä paikalle, niin ei kuvatkaan paljoa lohduta.

Isi sanoi iltapäivällä, että hän haluaa sitten talolle oman kissan. Joku keksi jo kissalle osuvan nimenkin - Horton.

Nyt kun päätös maallelähdöstä on tehty, huomaan kaikkien olevan jo puoliksi muualla. Helsingin "ilot" ei enää jaksa ketään innostaa ja mieli on usein malttamaton. Tiedän, että talvi menee nopeasti, mutta en arvannut että sydän muuttaa jo etukäteen.

Isin työvuorot on todella rankkoja pituutensa vuoksi. Olen varma siitä, että töiden jatkaminen eläkkeen kartuttamista varten ei olisi ollut viisas ratkaisu. Toivomme, että Isillä riittää terveyttä ja päiviä nauttia eläkepäivistä.

Taivaan Isän hallinnassa ja hoidossa on jokainen elämämme käänne. Luottavaisin mielin katselemme, kuinka asiat järjestyvät.
Jumalaa puhuu meille monella tavalla. Viime yönä valvoimme ja kuuntelimme myrskyn pauhua. Aamulla heräsimme tyyneen auringon paisteeseen ja lintujen lauluun.

Minun on pitänyt viime aikoina rukoilla paljon. Monet blogitutut on rukousten kannattelemina. Muistutan Taivaan Isää, että Hän tarttuu niiden ystävien elämän käänteisiin, jotka tällä hetkellä joutuvat kamppailemaan vakavien sairauksien kanssa.
Ne uudet ihmisalut, jotka ovat syntymässä näinä viikkoina, ovat myös rukouksissa.
Monella on elämässä hyvin raskaita koettelemuksia ja myös heidän puolestaan huokailen.
Hyvin tärkeä rukous on myös se, että Jumala puhuttelisi niiden sydäntä, jotka pitävät toisarvoisena Jumalan tarjoamaa pelastusta ja sovitusta Jeesuksen työn kautta. Että mahdollisimman moni vastaanottaisi pelastuksen.

https://www.youtube.com/watch?v=FYGAD9s277E

Vartiaisten lähtöjuhla tänään Pasilassa

TV7 Plus lähettää tänä iltana suorana lähetyksenä ESY live-Hki 20+ Vartiaisen perheen lähtöjuhlan.
http://www.tv7plus.fi/suora/esy-live-hki-20-tomin-laksiaiset/
Lähetys alkaa klo 18.45.
Me paikallemenijät lähdemme ajoissa (jotta mahdumme ovien sisäpuolelle).
"Erityinen ilta tulossa" on nyt aivan väärä ilmaisu sille, mitä tänä iltana tulemme kokemaan.

"Älä kostuta valkijaa"

Iltarukoukset on rukoiltu, iltahalit annettu useampaan kertaan, suukot saatu ja annettu ja levollisella mielellä on pienimmät asettuneet nukkumaan. Minulla on tyytyväinen olo, kun olen saanut viettää pitkästä aikaa kiireettömiä viikonlopun iltoja kotona. Muutama viikonloppu meni yövuoroissa ja silloin tärkeät iltarutiinit muuttuvat karuiksi lauseiksi: "käykää ajoissa nukkumaan, äitin täytyy nyt lähteä töihin, nähdään aamulla".
Isi on kyllä töissä, mutta ruokatunnilla hän kävi kotona syömässä ja se tekee hänen yövuorostaan ihan siedettävän.
Iltarukouksesta muistui mieleeni nuorimman pojan, Miikan, yhtenä iltana kertoma kiitosaihe käydessämme rukoilemaan: " se, että me päästään muuttamaan talolle".
Miikan esittämässä kiitosaiheessa kiteytyy kyllä tällä hetkellä koko perheen päällimmäiset tunteet. Jos aikaisemminkin, niin nyt vasta puheissamme viliseekin ilmaisuja " voidaankos sitten talolla tehdä näin" tai "mitähän me vuoden päästä tänään tehdään talolla - ollaan varmaan puutarhassa".

Vähitellen muuttoon liittyvät asiat näkyvät myös käytännön toimissa. Suurin asia noin kymmenen hengen maallemuutossa on taatusti kaupunkiasunnon tyhjennys ja sen "logistiikka". Siksi jo hahmottelen mielessäni strategioita ongelmakohtien ratkaisemiseksi ja vähitellen alan hoitaa niitä käytännön asioita, jotka voidaan jo etukäteen, ennen ensi kesää, tehdä. Haaveilen ainakin yhdestä pakettiautokuormallisesta, jolla hoidetaan jo etukäteen täältä pois ne tavarat, joita emme täällä enää tarvitse.
Minulle hyvin merkittävä asia on myös tietoisuus siitä, että ensi keväänä, jos Luoja suo ja elämme, laitamme ainakin perunat maahan. Eilen tein tästä "tikusta asian" ja soitin Kuopion Veljelle ja pohdiskelimme ihan savolaiseen tyyliin, puolin ja toisin asianhaaroja punniten, mille puutarhan läntille olisi perunamaa soveliainta laittaa. Siinäpä sitten tekin, lukijaparat, saatte uupumukseen asti lukea multatouhujen autuudesta. Voi veikkoset sentään, kuinka tästä tuleekaan mukavaa, jos sitä vaikka pääsee peltotöihin vielä!

Kaupungin ääniä kuulostelee nyt toisella tarkkuudella. Viimeinen syksy kaupungissa. Lehmusten lehtien ripinä jalkakäytävän kiveyksellä voimistuu päivä päivältä lehtimäärän lisääntyessä. Tuulen kuljettaessa lehtiä parvekkeemme edustalla kuuluu parvekkeella istuessa lähes miellyttävä luonnon ääni. Lehtien äänen kauneus rikkoutuu, kun jalkakäytävällä kulkee sadat ja sadat ihmiset ja eri kielien sekamelska kantautuu korviin. Eräänä päivänä niitä ääniä kuullessani huomasin ajattelevani, että ensi syyskuussa istuessani talon takakuistilla, kulkee kuistin ohi ehkä naapurin kissa, saattaa hyppiä orava ja ainakin kirmaa lauma omia lapsia.
Joku kysyi minulta, mitä mahdan ikävöidä maallemuuton jälkeen. Sitä en vielä tiedä, mutta se on varmaa, että tätä ihmispaljoutta en tule ikävöimään. Ystävät, naapurit, sukulaiset ja satunnaiset pistäytyjät täyttävät aivan varmasti sitä kyseenalaista tyhjiötä, jonka Helsingin keskustan tuntuman väkimäärä jättää. Sanon: aika aikaa kutakin.
Olen kai tulossa vanhaksi ja kaipaan enemmän hiljaisuutta.


Inkerinsuomalainen mummo vanhainkodista sanoo riemastuttavasti, kun pyytää jättämään huoneensa eteiseen yöksi valon palamaan:
-"Älä kostuta valkijaa".
Joka kerta tuo lause sykähdyttää. Pidetään mekin lamppu palamassa.

Nälkävuosien jälkeen kiitettiin laakson laihosta

Palaan vielä lukemaani "Jumalan vihan ruoska - Suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697" -kirjaan.
Kirjan viimeisessä kappaleessa kerrotaan (suora lainaus):
" Suomalaiseen virsikirjaan otettiin 1701 virsi, joka tunnetaan suvivirtenä. Sen arvellaan perustuvan ruotsalaiseen kansansävelmään, ja ruotsinkieliset sanat sille antoi 1690-luvulla ilmeisesti Gotlannin piispa Israel Kolmodin. Nykyään suvivirsi on kesän alun ja ilon ja koulujen päättymisen laulu. Kolmesataa vuotta sitten eläneille ihmisille sen sanojen merkitys oli toisenlainen. Heidän oli syytä kiittää siitä, että laiho lainehti laaksossa ja, kuten virren vanhojen sanojen mukaan laulettiin, "ylpiät yrttitarhat" kukoistivat. Auringonpaiste ja puiden vihreä humina tarkoittivat näille ihmisille onnea ja siunausta. He tiesivät, mitä tapahtuu kun kesä ei koskaan tule".

Tätä historiaa vasten suvivirren sanat saavat kyyneleet silmiin kirvoittavan merkityksen. Toivottavasti viimekeväiset raukkamaiset pohdinnat suvivirren sopivuudesta koulujen päättymisen ja kevään juhliin jätetään unohduksiin ja sen sijaan muistutamme nousevia sukupolvia esi-isiemme vaikeuksista ja vastoinkäymisistä. Se moninajoin tuskainenkin historia on se perustus, jolle tätä päivää on rakennettu.
(Wikipediasta http://fi.wikipedia.org/wiki/Suvivirsi löytyy myös vanhan suvivirren sanat vuodelta 1701.)

Työn ja ruuan äärellä - kiitollisuudella

Talolta tuli reipas ja energinen, kirpeää syysilmaa hengittänyt joukko. Melskan perheen mukana reissussa oli Anne-Mari ja Kampaajatyttö. Tulijat toivat omenia ja marjoja pakasteesta.
Marjojen keruuta oli tehokkaasti hillinnyt jokaikisessä marjassa pörissyt ampiainen tai muu ärhäkästi pistävä otus. Mustia viinimarjoja, karhunvattuja ja tyrniä olisi vielä poimittavaksi. Metsään eivät viikonloppumatkalaiset olleet ehtineet lainkaan.
Minulla on yövuorojen välissä yksi vapaapäivä. Olen ollut hyvin kiitollinen tarjolla olleesta työstä.

Muutamana yönä luin Mirkka Lappalaisen tutkimustyön tuloksena syntynyttä kirjaa, joka kertoo suuresta nälänhädästä Suomessa 1695-1697. ("Jumalan vihan ruoska" kustannusosakeyhtiö Siltala 2012).
Yksityiskohtaisuudessaan rajulla tavalla koskettava tieto suomalaisten esi-isiemme historiasta pysähdytti ajattelemaan ja uudelleenarvioimaan omaa suhtautumistaan tämän päivän hyvinvointiin ja kansamme nykyisiin ongelmiin. Hyvin pian kirjaa lukiessa tuli tunne, että naiivi valitteluni kaupan lihatiskin äärellä "mitähän sitä tänään laittaisi ruuaksi" on räikeän surullista kirjan kertomaa vasten peilattuna.
En ollut aikaisemmin käsittänyt, että pahimpien kato-ja nälkävuosien aikana suomalaisia menehtyi ravinnon puutteeseen (=nälkään) ja kulkutauteihin kolmasosa väestöstä. Pahimpina aikoina ei ravinnoksi saatu edes surullisenkuuluisaa pettua, kun kovien pakkasten takia männyn nilakerrosta ei saatu irrotettua. Pettujauhosta tulikin kauppatavara, jonka hinta kohosi varsinkin katovuonna 1697.
Sammalen ja oljen syömisestä tulikin pettua tavallisempi hengenpidike, mutta monen kohtaloksi sekin ruoka koitui.
Myös kalan ja metsämarjojen saanti katovuosina vaikeutui. Kato oli kaikenkattava ja totaalinen. Monin ajoin myös suolasta oli pulaa. Kun väki oli syönyt kaiken syötäväksi kelpaavan perheen kissoja ja koiria myöten, oli edessä kerjuulle lähtö. Katovuosien surullinen seuraus oli valtavat kerjäläisjoukot, jotka epätoivoisesti kulkivat viimeisillä voimillaan ruokaa etsien ja samalla valloilleen pääsivät tappavat kulkutaudit, joita kerjäläislaumat levittivät. Lavantauti, punatauti ja pilkkukuume jatkoi siitä, mihin ruuan loppuminen oli kansakunnan johdattanut.

Luin kirjaa alusta noin puoleenväliin ja tekstin muuttuessa realistisuudessaan ylitsepääsemättömän raskaaksi, luin vain otteita sieltä täältä. Jotta pääsen selville niistä asioista, jotka kansakuntamme nosti uudelleen jaloilleen, aion koota itseni ja lukea kirjan loppuun.

Kerroin kirjasta myös lapsille. Miika, joka on innokas oppimaan uutta ja on kiinnostunut monen muunkin ohella myös historiasta, luki kirjaa mielenkiinnolla. En ole varma, välittyykö tämän päivän koululaisille historianopetuksesta tämä kansakuntamme murheellinen vaihe niin selkeästi, että nuoret ymmärryksen tasolla käsittäisivät, mitä Suomi on joskus läpikäynyt.

Yksi erittäin positiivinen vaikutus tähän kirjaan tutustumisella oli: kaikki ruoka, mitä eteeni saan, tuntuu aivan kohtuuttoman arvokkalta ja hyvältä. 

Jos olet kiinnostunut historiasta, suomalaisuudesta tai ruokakulttuurista, suosittelen kirjaa luettavaksi. Suhtautumisesti ruokaan ei ole entisellään tämän kirjan luettuasi.

Unelma pois piironginlaatikosta

Elämän tekee mielenkiintoiseksi muun muassa se, että kaikkea kivaa ja ennalta-arvaamatonta voi sattua ja tapahtua. Elämässä on erityisen mukavaa haaveilu ja unelmointi ja myös toimet, joilla niitä unelmia kohden käydään. Välillä jäämme katselemaan olosuhteita (joo, kyllä - muistan erään vedenpäällä kävelijän, joka käänsi katseensa veden tyrskyihin ja alkoi vajota) ja välillä unelmat haalistuvat. Ja välillä pitää nostaa se kehyksiin asetettu unelman kuva piironginlaatikosta, pyyhkiä pölyt päältä ja asettaa taas näkyvälle paikalle.

Täällä on ihana välillä kertoa ajatuksiaan kuin päiväkirjalle ikään, koska kommenttinne ja palautteenne on niin kannustavaa ja mieltä lämmittävää. Ne lukijat, jotka ovat roikkuneet sitkeästi vankkurien matkassa ovat jo oppineet tuntemaan minut ja ajatukseni aika hyvin. Nämä lukijat myös osaavat myhäillä ymmärtävästi, kun innostun välillä milloin mistäkin asiasta. Muistanette halkokaupan ja marjatilan, ihan nyt esimerkkejä mainitakseni. Tai eihän sitä oikeasti tiedä, vaikka joskus vielä marjoja tai polttopuita kauppaankin - ainakin siihen on nyt laillinen lupa. Laajensin nimittäin yritykseni toimialoja ihan vastaisenkin varalle.
Siihenkin ovat lukijat saaneet tottua, että soudan ja huopaan ja pähkäilen asioita suuntaan jos toiseenkin. Mutta eikös se ole elämässäkin aika usein niin, että katselemme ja pohdiskelemme, mikä olisi meille parasta.

Tänä iltana minulle tuli kuitenkin sellainen tunne, että ei hyvänen aika tänne auta jäädä jahkaamaan yhtään ylimääräistä vuotta, jos kerran ensi kesänä isin töiden puolesta pääsisimme lähtemään... Syödään sitten vaikka pettua, ahventa ja mettän marjoja, mutta kyllä se taitaa olla talolle päästävä jo ensi kesänä. Kun ei kerran noilla teinitytöilläkään ole mitään maallelähtöä vastaan, niin mitä heitä tänne istuttamaan opiskelemaan, vaan viedään heidät opiskelemaan maaseudun rauhaan.
Kun kaiken lisäksi katselen vanhenevaa miestäni, joka tätä nykyä aikalailla sisulla töihin lähtee, niin kyllä minä hänellekin jo vapautuksen ajohommista soisin. Kyllä hän on jo 30 vuotta ehtinyt bussia Helsingissä ajaa, niin eiköhän tuo ala riittää.
Isi kävi kahdeksalta kotona ruokatunnilla ja kysyin häneltä, olisiko hänelle suuri murhe ja menetys, jos ensi syksynä ei oravalinjalle pääsisikään ("oravalinja" on linja 23 Seurasaareen). Ja isi totesi, että ei hän varmasti töihin ikävöisi. Mehän välillä väläyttelimme sitä mahdollisuutta, että isi tekisi yhden ylimääräisen työvuoden. Mitään päätöstä sen suhteen ei oltu vielä tehty.

Jos tämäniltainen innostus etenee ja käytännön asiat järjestymisellään muuttoa edesauttavat, ei ole ollenkaan mahdottomuus, vaikka ensi kesänä suuntaamme seitsemän lapsen kanssa Lautakankaan talolle. Anne-Mari suunnistaa omien väylämerkkiensä lomitse, mutta suuri ilo olisi saada hänet myös Kangasniemelle. (Sitä juolavehnää kitkemään.)

Tämmöisiä uusia vanhoja asioita tänä iltana.
Ja tiedättekö mitä: minulla on syvä rauha sisimmässä, kun olen tämän tekstiksi kirjoittanut. Eli ehkä ei ihan harakoille ole tämä homma menossa.

Kaivelkaapas tekin jokin haave esille piironginlaatikosta.

Lohkomistilaisuus talolla ja ajatuksia lupauksista

Tein taas muutaman yövuoron ja nyt  tuntuu, että univelatkin alkaa olla kuitattu. Pääsin eilen aamulla valvomasta ja nukuin eilisen päivän aikana muutaman tunnin. Illalla olikin sitten pakko kömpiä sänkyyn jo kahdeksalta. Nukuin koko yön aika lahjakkaasti ja tänä aamuna saatuani lapset kouluun jatkoin nukkumista. Kahdeltatoista heräsin ja sitten tuntui siltä, että elämä alkaa olla mallillaan. Varmasti hyvin mielenkiintoista lukea yötyöläisen nukkumisista, mutta kyllä eilenillalla päätä omaan tyynyyn painaessa tuli mieleeni, että pitäisipä blogin lukijoille taas hehkuttaa, kuinka ihanaa on nukkuminen! Yötöiden aikana nukun päivisin usein patjalla hoitohuoneen lattialla, niin omaan sänkyyn pääseminen tuntuu suurelta juhlalta.

Kyllä lapsetkin ovat ansainneet kiitoksen sanan kärsivällisyydestään ja omatoimisuudestaan. Silloin kun molemmat vanhemmat ovat yöllä töissä jää väistämättä varsinkin vanhemmille lapsille tavallista enemmän vastuuta. Kukaan ei ole valittanut vastuusta ja kaikki ovat tehneet parhaansa, että sopu on säilynyt ja kotihommat sujuneet.

Nyt aprikoitsen tiistaisen lohkomistilaisuuden kanssa, olenko lähdössä Lautakankaalle Pikkuveljen mukana. Täydellinen tilaisuus pitää sisarustapaaminen kahden velipojan kanssa, tavata äitiä, römpiä Lautakankaan metsissä ja käväistä ehkä Pikkuveljen saaressa saunomassa ja uimassa. Mutta kuitenkin minusta tuntuu, että nyt pitäisi jäädäkin kotiin, koska itse pääasia, eli lohkominen, sujuu ilman paikallaoloani.
Sanoin äsken puhelimessa Pikkuveljelle, että jos tulen toisiin ajatuksiin lähdön suhteen, niin ilmoitan ajoissa. Matka kun kestäisi vain maanantai-illasta tiistai-iltaan. Joskus on tilanteita, että kannattaa kuunnella sisäistä ääntä, vaikka asiat näyttäisivät silmissämme kuinka järkeviltä ja toteuttamisen arvoisilta tahansa.
Nyt minusta kuitenkin tuntuu siltä, että minua enemmän tarvitaan kotona. Katsotaan, muuttuuko ajatus ennen maanantai-iltaa.
. . .

Luin eilen Ville Pitkäsen artikkelin uusimmasta Ristin Voitto-lehdestä. Juttua lukiessani minulle kirkastui eräs asia, jota on sivuttu useaan otteeseen myös täällä blogissa.
Raamattuhan on täynnä Jumalan lupauksia. Monet lupauksista koskevat Israelin kansaa, monet ovat lupauksia Jumalan lapsille. Jumala on iätön ja iankaikkinen ja kaikki Hänen lupauksena ovat "niin ja aamen", iankaikkisia, aina yhtä varmoina vastaanotettaviksi ja itselle lunastettaviksi.
Ville Pitkänen muistutti kirjoituksessaan, että luottamuksemme Jumalan Raamatussa oleviin lupauksiin ei ole omien ponnisteluidemme tulos. Emme voi "pumpata" itseemme luottamusta, emme voi ajatustyöllä "uskoa paremmin", mitä Jumala on meille luvannut. " - Ihminen ei pysty psyykkaamaan itseään siihen, että luottaisi Jumalaan. Se on uskottelua. Raamattu opettaa, että Jumala lahjoittaa aidon uskon ja että se tulee Sanan kautta"  Ville Pitkänen kirjoittaa.
" - Meidän elämässämme tapahtuu varmasti monenlaisia asioita, vaikkemme niitä pyytäisikään. Silti Raamattu kehottaa meitä anomaan, etsimään ja kolkuttamaan. Se lähentää meidän ja Jumalan välistä suhdetta."
..."Meillä ihmisillä on usein valtava halu nähdä kaikki lupaukset toteutuneina jo tässä ajassa, kun taas Jumalan silmin tämä elämä ei ole mikään irrallinen kokonaisuus, vaan pienenpieni osa iankaikkisuutta."

Ville Pitkänen puki mielestäni hyvin sanoiksi sen, mitä olen yrittänyt täällä sillointällöin kyselijöille selventää. Ja usko Jumalan lupausten täyttymiseen on asia, jota me voimme lapsenomaisesti Jumalalta rukoilla. Jumala mielellään vastaa tähän pyyntöön, koska Hän odottaa meiltä lupaa siihen, että antaudumme kokonaan Hänen johdatukseensa ja lupausten omistamiseen henkilökohtaisessa elämässämme. Jumala ei koskaan tyrkytä meille mitään.

Ville Pitkäseltä on ilmestynyt kirja "Anokaa niin teille annetaan". Kirjan esittelytekstissä mainitaan:
"Pitkänen opettaa selkeästi ja johdonmukaisesti, miten anomisrukousta voidaan soveltaa arjessa. Perustana on luottaminen Jumalan lupauksiin." 
Kirjaa on saatavilla Aikamediasta http://www.aikamedia.fi/.