Koko perheen suru

Anne-Mari- tyttäreni kirjoitti tänään tähänastisen elämänsä raskaimman blogipäivityksen.
Teksti löytyy tästä linkistä: http://mennaanmaalle.blogspot.fi/2015/02/surua.html
Sen lisäksi, että Anne-Mari on varmasti kyynelten kanssa tuon tekstin tehnyt, se on myös yksi hänen kauneimmista teksteistään, jos ei kaunein.

En minäkään olisi osannut arvata, miten raskas asia on lemmikin kuolema. Minun on ollut vähän vaikea erottaa, onko surussani enemmän suremista lasten murhemielestä.
Kyllä minulla on myös ikävä iloista, surusilmäistä, ihmisrakasta ja innostavaa luontokappaletta, jonka läsnäolo toi meidän kaikkien elämään pelkkää iloa. Lasten suru on kaikenkattavaa alakuloa, joka on täynnä kaipausta.
Huomaan, että minulle ajatusten pukeminen sanoiksi on vaikeaa. En ole koskaan aikaisemmin elämässäni joutunut käsittelemään tämänlaatuista surua.

Voimia, Anne-Mari, sinulle sinne talolle. Meilläkin on Ellaa kova ikävä.

No nyt on oikeasti meillä kaksi kotia

Kylläpä meillä oli hyvä olla ykköskodilla.
Kaikki oli niin rakasta ja rauhallista ja kaunista. Oli helppo hengittää, silmät iloitsivat kaikesta näkemästään ja korvat hiljaisuuden ja pienten äänien kuulemisesta.
Nautimme toistemme seurasta. Yhtään ainutta riitaa, kinaa tai rumaa puhetta ei minun tarvinnut äitinä kuulla tai selvitellä koko viikon aikana. Tila ja avaruus tuntui tervetulleelta. Kukaan ei valittanut tekemisen puutetta, kukaan ei pitkästynyt.

Lautakankaan talossa on tilaa tuplaten Ruoholahden kotiin verrattuna. Teki hyvää vetäytyä välillä omaan rauhaan myös talon sisällä.

Ensimmäistä kertaa huomasin, että siellä auringon nousu ja lasku on aivan erilainen kokemus kuin täällä kaupungissa.
Kun täällä katselet aamunkoittoa tai päivänlaskua, jaat näkymän lukemattomien ihmisten kanssa. Kun siellä maalla nouset vuoteestasi auringonnousun kanssa, on koko näkymä ja kokemus vain sinun. Taivas, metsät ja pellot ovat auringonnousun kehyksinä ja auringonlaskussa olet kahden Luojasi kanssa.
Koin itseni hyvin etuoikeutetuksi, kun katselin siellä auringon nousua ja laskua.

Viikko oli antoisa senkin takia, että koko yhdeksän lapsen katras (lapsenlapsi mukaanlukien) heräsi joka aamu ennen seitsemää ja illalla lähdimme nukkumaan hyvissä ajoin. Päivät tuntuivat tasapainoisilta, kun ehti tehdä kaikenlaista ja nauttia pitkistä päivistä. Tavallisesti lapset heti herättyään kirmasivat ulos suksille ja koirien kanssa leikkimään ja vasta sitten tulivat aamupalalle.
Kalamiehet pääsivät pilkille ja verkkoja kokemaan.

Tiistaipäivä meni kouluvierailuilla. Kyläkoulu, johon kolme nuorinta lasta ensi syksynä menee, on sama koulu, jossa minä olen käynyt ala-asteen. Tällä hetkellä koulussa on 28 oppilasta.
Sen parituntisen aikana, mitä koulussa olimme, tulimme vakuuttuneiksi siitä, että täällä on lasten hyvä olla. Meidän aikuistenkin oli hyvä olla ja saimme lämminhenkisen vaikutelman koulun ilmapiiristä.

Kirkonkylässä saimme tutustua yläasteeseen ja lukioon. Koulujen oppilasmäärät ovat rutkasti kutistuneet sitten omien kouluaikojeni. Mutta kyllä tämän päivän kangasniemeläiskoululaiset ovat paljon rauhallisempia ja hiljaisempia kuin ennen vanhaan.
Uskon, että meidän koululaiset sopeutuvat hyvin uusiin kouluihinsa. Jokainen heistä oli sitä mieltä, että koulut vaikuttivat oikein hyviltä ja on mukava ajatella ensi syksyä niissä kouluissa.
Tänä keväänä pitäisi lisäksi kirkonkylässä alkaa uuden yläasteen rakennustyöt, joten mielenkiintoisia kouluaikoja on luvassa nuorimillekin koululaisille.

Paluu harmaaseen Helsinkiin oli rankkaa. Lapset olivat talolla kyselleet, emmekö olisi voineet jo jäädä sinne. Helsinkiintulo oli hitusen vastenmielistä. Pidän sitä kuitenkin hyvänä asiana, koska tämän reissun jälkeen minulla ei ole epäilystä yhdenkään lapsen osalta, etteikö hän haluaisi muuttaa täältä pois. Nyt kaikilla on kova halu päästä lähtemään ja tavaroiden pakkaminenkin alkaa saada vauhtia.

Seuraavassa kuormassa täytyy Lautakankaalle viedä perunankuorimaveitsi, iso uunivuoka ja silityslauta. Niitä en sieltä löytänyt.
Ja seuraavasta palkasta ostan itselleni kunnon kirveen puiden halkomista varten.

Päivänmatkan alussa

Papalla alkoi loma (taas) ja sitä kestää maaliskuulle asti. Pappa aloitti lomansa lapsenhoitopestillä ja meni hoitamaan sairastunutta Melskaa, jotta vanhempansa pääsivät töihin ja kouluun.

Meidän kaikki koululaiset lähti kouluun, lähihoitajaopiskelijapoika on työharjoittelussa aamuvuorossa ja ammattiin valmentavan koulutuksen oppilas lähti työharjoiteluun päiväkotiin.

Huominen maallelähtö toteutuessaan on todellinen Jumalan ihme. Matkan peruuntuminen auton vuoksi on mahdollisempaa kuin reissuun pääsy. Epävarmuustekijöistä huolimatta pakkaan tänään yhdeksän hengen tavarat viikoksi, peti- ja liinavaatteita, astioita ja muuta mukaanlähtevää tavaraa. Jos auto aamulla saadaan, se pakataan täyteen kaikkea mitä täältä irti saadaan.
Ja jos oikeasti huomenna aamupäivällä istumme pikkubussissa, aiomme laulaa koko matkan. Sen äsken lasten kanssa sovimme.

Aion kuunteluttaa teillä tänään erään virren. Sen sanoista on tullut minulle niin sattuvat, että virren laulaminen ilman kyyneliä on liki mahdotonta. Joskus harvoin pystyn kuivin silmin kuuntelemaan tuon Samuli Edelmannin tulkinnan.
https://www.youtube.com/watch?v=7C2uewAi8Wk  (Klikkaa edeltävää tekstiä, älä harmistu mainoksesta.)

Jos et malta, pysty tai halua kuunnella laulua linkistä, kiinnitän huomiosi laulun kolmanteen, neljänteen ja viidenteen säkeistöön:

"Yhtä pyydän, Vapahtaja,
tänään yhtä pyydän vain:
Näytä yhden päivän matka,
askel, jonka tänään sain.
Keiden kanssa, mihin suuntaan
polku tänään avautuu?
Millä tavoin Isän tahto
meissä tänään tapahtuu?

Anna, Kristus, rohkeutta
mennä maastoon tiettömään,
jossa merkkejä en tunne,
vaille vastausta jään.
Juuri siellä sinuun juurrun,
vastuuseen viet laajempaan,
taikka suostun vähimmässä
uskollinen olemaan.

Liian suurten odotusten,
vaatimusten paineessa
vapauteen minun anna,
lepoon käydä, Jumala.
Rukouksen hiljaisuuteen,
valoon Kirjan avatun,
lähellesi, Vapahtaja,
kutsut kesken taistelun."

(Anna-Maija Raittila)

Olkoon sinun päivässäsi Jumalan huolenpitoa ja rauhaa. Joku tulkitsee tämänpäiväiset tarpeensa hädäksi. Jumalalla on apu ja vastaus kaikkiin tarpeisiimme ja hätäämmekin. Avaa Raamattusi ja hae sieltä ohjenuora tälle päivälle. Minäkin menen avaamaan yhteisen Raamattumme ja samalla rukoilen sinun puolestasi.

Voi sitä poikienkin huoneessa kirjoittaa

Silloin tällöin minulle kommentoidaan joko kasvotusten tai muulla ilmasun keinolla, että pyrin antamaan elämästäni vaivattoman, onnistuvan ja kaikinpuolin myöteisen kuvan. Blogiteksteistänikin voi kuulema tehdä sen johtopäätöksen, että elämäni on kokonaan vastoinkäymisten ulkopuolella.

Kun tulee puhe niin sanotuista "uskonasioista", monet ovat sitä mieltä, että pakeneminen vaikeuksien tullen Jeesuksen syliin on pakoa todellisuudesta ja oman vastuun karttelemista.
Kun puhutaan onnistumisista ja asioiden (meidän näkökulmastamme) hyvästä sujumisesta, törmää usein mielipiteeseen, että kyse on vain omista valinnoista, eikä siihen Jumalan auttavaa kättä tarvita.

Minulle on tullut viime aikoina tavaksi kertoa Taivaan Isälle ja Jeesukselle asioistani aivan uudella tavalla. Aikaisemmin rukoukseni olivat enemmän tai vähemmän "virallisia" muodoltaan. Yritin olla kohtelias ja ennen vaivojeni valittamista yritin muistaa mahdollisimman monta kiitollisuutta osoittavaa asiaa. Yritin pitää pääpainon kiitoksessa ja jättää marinat vähemmälle.

Rukoilen toki ajatuksissani pitkin päivää ja milloin mistäkin asiasta. Mutta kun haluan paneutua Jeesuksen syliin, Hänen huomionsa keskipisteeseen, menen peittoni alle, suljen silmäni ja keskitän ajatukseni Jeesuksen kaikenkattavan rakkauden ja huolenpidon ajatteluun. Ja sitten alan jutella Taivaalliselle Isälle.

Kun kaikenkattava rakkaus ja huolenpito on taivaallista alkuperää, sen rikkauden ymmärtäminen on ihmisaistein vajavaista. Voimme tajuta Jumalan huolenpidosta vain kapeita heijastuksia täällä ajassa.


Viime viikon ja pätkän edellistäkin viikkoa olin lasten kanssa sairaana. Epäilin, että kyseessä oli tämäntalvinen influenssaepidemia, koska oireet olivat sen kaltaiset. Itse tauti ei minua niinkään lannistanut, mutta se olotila, kun 15 tuntia nukuttuasi heräät ja syöt, olet uudelleen niin väsynyt, että käytyäsi vuoteeseen, nukut kolme tuntia lisää.
Oli ajoittain vaikea hyväksyä, että tarvitset elämääsi puolitoistaviikkoisen "talviunen", joksi ajaksi peruutat kaikki asiakkaat ja kieltäydyt kaikista allakkaan merkityistä menoista ja tapaamisista. Toki kuume ja vatsavaivat helpottivat päätöksentekoa.

Eilen kaikki 7 koululaista pyyhkivät pölyt koulurepuistaan ja jatkoivat koulunkäyntiään kuka pidemmän kuka lyhyemmän tauon jälkeen. Minullakin olo tuntui jo kutakuinkin normaalilta.

Ajatuksenani oli valottaa niitä käytännön elämän pieniä vastoinkäymisiä, joita minunkin kohdalleni tulee. Vielä tänä aamuna tuntui eilen saapunut talon sähkölasku koko maailmani mullistavalta vastoinkäymiseltä. (Hah! Sähkölaskuko vastoinkäyminen? Sitä saa mitä tilaa ja sähkölaitokset eivät ole mitään hyväntekeväisyyslaitoksia ja ison talon lämmittäminen sähköllä ON kallista.)
Kun kaiken kurjuuden päälle oma pöytäkoneeni ei suostunut aamulla aukeamaan, olin valmis ajattelemaan, että "nämä on nyt niitä vastoinkäymisiä".
(Isojen poikien huoneessa on toinen pöytäkone, että ei pitäisi olla mitään aihetta valittaa.)

Hammasta purren, itkua nieleskellen muistelin eiliseniltaisia Raamatun sanoja: "Kiittäkää joka tilassa, älkää mistään murehtiko."

Pari blogituttavaa kamppailee syöpäsairauden kanssa. Heidän vastoinkäymisissään ovat vastakkain, ei enempää eikä vähempää, kuin elämä ja kuolema. Kannustavia, nostavia, elämää luovia sanoja ei varmasti löydy ystäville edes kommentinkirjoittamisen verran, jos pelkkä raha on suistaa oman elämän sivuraiteelle.


Tuolla on sininen taivas ja kirkas aurinko. Tuuli on tyyntynyt.
Jumala puhuu sinulle ja minulle, että kaikki meidän asiat ovat Hänelle tärkeitä ja Hän haluaisi olla niissä mukana.
Jumala on hyvä, rakastava Isä. Kaikissa olosuhteissa, aina.

Jottet pitäisi puhettani pelkkänä loruiluna, sano Jumalalle: "osoita minulle itsesi ja hyvyytesi tänään".

Kangasniemi-fanit

Tänään ilmoitin viisi lasta Kangasniemen kouluihin ensi syksyksi. Tuollainen asiahan vain nostaa intoamme. Koulujen ja kunnan verkkosivuja luetaan ahkerasti ja lapset opettelevat muuttamaan puheissaan "mummolaa" "kodiksi".
Tunneside talolle on tällä hetkellä hyvin vahva, koska Anne-Mari ja Ella-koira ovat siellä. Aika malttamattomaksi tunnemme olomme kaikenkaikkiaan.

Yhtenä päivänä tajusin, että isillä on lasten hiihtolomaviikolla talviloma. Ja hitaasti tajusin, että minunkaan ei ole pakko ottaa töitä sille viikolle. Ja hyvin nopeasti tein päätöksen, että isi alkaa kysellä linja-autoa hiihtolomaviikolle.

Pikkubussi on nyt varattu, koska tarjous siitä oli karvan verran edullisempi kuin meidän perinteisestä kulkuvälineestä, 50 hengen linja-autosta. Tavaraa mahtuu mukaan pikkubussiinkin ja aiomme käyttää tilaisuutta hyväksi ja roudata tavaraa auton täydeltä.

Hiihtolomaviikon ykkösuunnitelma on nuotion teko. Siitä olen tänään hehkutellut lapsille, jotka eivät ole aikoihin päässeet katselemaan tulta.
Puula on jäässä ja Eno on aurannut metsäautotien ja jäälle tien. Ja mitä lauma helsinkiläisiä tekee jäätiellä? Luistelee, juoksentelee, ihmettelee, hömppäilee, nautiskelee ja tekee ihan mitä sattuu mieleen juolahtamaan. Arvaan, että muutama lapsista hoksaa, että talvinen Puula on siitä niin kiva, kun ei ole hyttysiä.

Sydämellisen ystävällinen opetustoimen johtaja, jonka kanssa tänään asioin, lupasi järjestää meille hiihtolomaviikolle tutustumiskäynnit lasten uusiin kouluihin. Se onnistuu senkin takia hyvin, koska Kangasniemen koululaiset ovat meidän lomaviikolla töissä. Hyvin mielenkiintoista päästä tapaamaan entisiä koulukavereita koulujen nykyisinä opettajina ja muina työntekijöinä. Useamman tutun nimen löysin henkilökuntaluetteloista.

Eläköön Kangasniemi!
Vilkaisepas Kangasniemen kunnan verkkosivuja:  http://www.kangasniemi.fi/.
Jos nyt et ihan ole lapsiasi laittamassa sinne kouluun, etkä arvaa ihan maatilaakaan ostaa, niin varaapa vaikka ensi kesäksi lomamökki tai ulota kotimaan ajelureitti Kangasniemen kautta. Laita sen jälkeen harkintaan kesämökin osto tai vaikka rohkea muutto. Monet käyvät Kangasniemeltä käsin töissä esimerkiksi Mikkelissä, Jyväskylässä tai Pieksämäellä. Eläkepäivien vietto Kangasniemellä ei ole hullumpi ajatus sekään.

Ruokaa...

Laskin, että kuluneen kuukauden aikana minulla on ollut 21 työpäivää ja niistä 17 yövuoroja.
Nyt pidän vapaapäiviä torstai-iltaan asti.
Yövuorojen aikana saa unohtaa leipomiset ja monimutkaiset ruuanlaitot. Nyt sitten otan takaisin koko kuukauden edestä.
Eilen tein vadelmavispipuuroa ja taatelikakkuja. Eilen iltapäivällä laitoin ruisleipätaikinajuuren ja tänä aamuna ensi töikseni panin ruisleivät uuniin.
Linssikeitosta olen haaveillut pitkään ja nyt ovat vihreät linssit likoamassa ja keitän niistä porkkanasuikaleiden kanssa keiton. Meillä linssikeittoa saavat syödä ne jotka syövät ja muille ei edes tyrkytetä. Ne jotka syövät, syövätkin sitten oikein urakalla. Vähän sama tilanne on hapankaalin suhteen.

Päivän ruuaksi laitan paneroituja kana- ja possupihvejä. Lihaa on varattuna nelisen kiloa ja ruuan laittoon varaan kolme tuntia.
Meillä on noussut suureen suosioon pihvit, jotka paneroidaan maissi- tai riisimuromurskassa kaksoispaneroinnilla ja paistetaan "puoliuppopaistona" voi-öljyseoksessa. Tällä kertaa kypsennän paistettuja pihvejä lisäksi uunissa. Katsoin televisiosta amissiohjelmaa ja siinä ruuanlaittajat laittoivat paneroidut kanapalat paistamisen jälkeen vielä uuniin pariksi tunniksi. Itse tyydyn puoleen tuntiin, koska fileliha ei pidempää kypsymisaikaa kaipaa.
Tuo kaksi kiloa possua ja kaksi kiloa kanaa tarkoittaa sitä, että liha riittää sopivasti yhdelle aterialle, kun olen pyytänyt muutamaa henkilöä käymään meillä ruoka-aikaan.
Perunamuussin teen etukäteen valmiiksi.

Saaralle luvattiin joululomalla sisähuvipuistokäynti kauppakeskukseen naapuritaloon. Loma alkaa uhkaavasti loppua ja lupaus on lunastettava. Yksi isoista pojista lupautui yllättäen likottajaksi. Saaralle on luvattu, että saa temmeltää huvipuistossa niin kauan kuin jaksaa. Iltakahdeksalta paikka suljetaan, mutta kuusi tuntia on aikaisemmin ollut Saaralle kovin lyhyt aika. Haluan nähdä likottajapojan ilmeen urakan päätyttyä. Hän ei selvästikään tiedä, mikä häntä odottaa.

Lapinmatkaajat palaavat torstaina puolenpäivän jälkeen. Täytyy vähitellen heitä muistutella, että alkavat haaksia tavaroitaan kasaan. Eilen sain kuvaterveisiä fb:ssa, kun pojat olivat pilkillä Teno-joella. Näytti siltä, että Miika on kahdessa viikossa kasvanut hurjasti siellä poroa ja taimenta syötyään. Vai kaamosko se lapsia kasvattaa?

Puoli vuotta

Alle puoli vuotta muuttoon.
Alamme kaikki olla jo mieleltämme kangasniemeläisiä. Kangasniemen uutiset ja kuulumiset tuntuu jotenkin läheisemmältä kuin kaikki se hulina, mitä Helsingissä tapahtuu. Kangasniemen tuulia ja sateita seurataan tarkemmin kuin Helsingin säätilaa. Suur-Savon sähkön häiriökarttaa käydään tarkistamassa kun Helsingissä tuulee ja isi kyllästyttää talomme naapurissa asuvan Enon puhelinsoitoillaan, kun haluaa tietää, onko järvestä noussut kalaa tai yöllä paukkunut pakkanen.

Muutaman päivän päästä joulunseudun meillä asustanut Anne-Mari pakkaa koiransa ja kapineensa ja muuttaa kolmeksi kuukaudeksi talolle. Se ei yhtään meidän taloikäväämme helpota - päinvastoin. Ella-koiran puolesta olemme iloisia, että hän pääsee rauhassa juoksentelemaan maita ja mantuja.

Kahdella isolla pojalla on edessä muutto tästä kodista ennen meidän lähtöä. Lähihoitajaopiskelijapojalle olen vinkannut, että kannattaa katsella työpaikkaa, jossa tarjotaan työsuhdeasunto. Hoitoalan töistä ei onneksi ole Helsingin seudulla pulaa, joten työttömäksi jäämistä ei hänen tarvitse pelätä.

Omista töistäni muuton jälkeen en vielä ajattele yhtään mitään. Olen aivan varma, että asioiden järjestelyä ja tavaroiden kanssa ihmettelemistä riittää muutamaksi kuukaudeksi. Jos ja toivottavasti kun kaksi tytöistä aloittaa syksyllä ammattiopinnot Etelä- Savossa, voi meillä olla edessä myös opiskelija-asuntojen etsimistä.

Isin puheissa eläkkeellepääsy ja maallemuutto alkaa myös saada innostuneen jännittyneitä äänensävyjä. Kyllä hän töihin vielä selviää, mutta parin vuoden takainen intohimo bussin kuljettamiseen Helsingin keskustassa alkaa laimeta. Intohimosta ei ole jäljellä enää intoakaan, sanoisinko, että velvollisuudentunto on vielä jäljellä.

Tänään kauppareissulla tuttava kysyi, mitä mahdamme kaivata kaupunkielämästä maallemuuton jälkeen. Sanoin, että oikeastaan en tiedä. Toki aivan varmasti täällä asuvia lukemattomia ystäviä ja tuttavia tulee ikävä, mutta en usko kaipaavani mitään materiaan tai elämän ylellisyyteen liittyvää. Täällä on tottunut siihen, että ruokakauppaostoksia ei tarvitse miettiä niin tarkasti etukäteen, koska jos jotakin unohtuu, kipaiset vain naapuritalosta hakemassa. Maalla ei jokaista unohdusta lähdetä paikkailemaan, joten ostokset täytyy suunnitella ja varmuusvarastoja on opittava pitämään. Mutta ei se seikka saa ikävöimään kaupunkiin, jos joutuu yhden illan elämään ilman maitoa tai suodatinpapereita.

Olen hirmuisen innoissani siitä, että kohta pakataan lapset, kimpsut ja kampsut, etsitään auto alle ja körötellään kullanhohtoiseen maalaisidylliin. Tippaakaan minua ei kauhistuta se työ mikä on puutarhassa edessä tai metsässä taimikoissa. En kanna huolta edes siitä, millä aiomme muuton jälkeen elää. Toimeentulo ja lasten koulupaikat järjestyy, Anne-Mari saa mukavan työ- tai koulupaikan, auto (tai autot)kin löytyy aikanaan ja kaupunkikoti saadaan tyhjennettyä.
Tuletko meille kylään ensi syksynä? Olisi kiva näyttää sinulle taloa ja puutarhaa ja kuinka olemme taloksi asettuneet.