Arjen terveisiä suurperheestä sunnuntai-iltana

Kolmas talvemme tässä talossa alkaa olla loppusuoralla. Kuvanottohetkestä lumimäärä on moninkertaistunut ja nyt täytyy vähitellen hyväksyä ajatus, että hyvästelemme ihanan talven ja lumen rauhoittaman talvisen olon.

Arkemme on aika rutinoitunutta. Suurin osa lapsista lähtee arkiaamuisin klo 7.50 koulutaksilla kouluun ja ne joilla koulu alkaa muuhun aikaan, saavat kyydin Papalta. Minä harvemmin olen kyyditsijänä. Viimeiset kaksi viikkoa olen ollut töissä vuoroöin ja sunnuntai on ollut ainoa vapaapäivä. Papan arkeen on kuulunut koko talven nuorimman pojan kuljetukset Mikkeliin jääkiekkoharrastuksen pariin. Mikkelinreissuja onkin tullut useamman kerran viikossa. Jos vain mahdollista, Pappa on vienyt minut illalla kuudeksi työmaalle ja hakenut aamulla, mutta nyt on mennyt jo pidempään, että olen ajanut työmatkat itse toisella autolla.

Kangasniemellä on tasan kaksi ruokakauppaa. S-marketista ostan pääosan ruokatarvikkeista ja K-marketista haen tarjoukset ja sellaisen tavaran, mikä ei kuulu ässän valikoimiin. Tänä talvena on tullut rutiiniksi yövuorosta päästyä käydä katsomassa K-marketista, onko myynnissä yhtään kolmen euron päivämääräleipäpussia. Aamulla myydään pitkulaiseen muovipussiin pakattuna (10-14kpl pussissaan)  samanpäiväisiä leipiä tai paistopisteen tuotteita.
Meillä leivän kulutus on edelleen huimaa ja yövuoron jälkeen ei ihan ensimmäisenä ole mielessä taikinoiden tako. Jos joku leipä tarjouspussissa onkin jo kovettunut tai sitkistynyt, sen kanat riemumielin syövät.

Ruokahuusholli sujuu meillä ihan entisin opein. Hyvin harvoin kokeilen mitään uutta ja jos kokeilen, se melkein sitten ruokalistalle jääkin. Nyt olen muutaman kerran tehnyt (ja nimenomaan yövuorosta päästyäni) ruokasalaattia, jonka pohjana on keitetty makaroni, hernemaissipaprikapakaste, omena, suolakurkku ja savukinkkusuikale tai sopiva makkara. Kun jääkaapissa on iso kulhollinen makaronisalaattia, löytyy nälkäisille muutakin kuin leipää. Heräilen tavallisesti iltapäivällä samoihin aikoihin kun koululaiset alkavat kotiutua ja minulla kestää muutaman kahvikupillisen verran selvittää uninen pääni. Harvemmin edes otan kahta yövuoroa peräkkäin, koska tuntuu, ettei ehdi nukkua edellisen yövuoron jälkeen tarpeeksi kun pitäisi jo lähteä uudelleen töihin. Helsingissä seitsemän yövuoron työputket olivat ihan eri asia, kun työvuorot olivat lyhyempiä.

Kauppareissut ovat tietysti siinä mielessä muuttuneet, että nyt on vähitellen oppinut pitämään varmuusvarastoja kotona. Jos Helsingissä poikkesi ruokakaupassa hakemassa unohduksiaan vaikka kolmesti päivässä, niin täällä yritän pitää kahvia, sokeria, vehnäjauhoja ja leivinpaperia niin paljon aina varastossa, ettei pääse yllättäen loppumaan.

Talouttamme rasittaa tällä hetkellä kahden iäkkään auton pito. Toki kilometrejäkin autoille tulee, mutta ahkerasti asioimme myös luottoautonasentajan luona. Huomenna Pappa vie minun autoni asentajalle katsastusta varten korjattavaksi ja asentaja hoitaa myös katsastuksessa käytön. Muutaman kuukauden päästä olisi toisen auton vuoro. Tällä hetkellä vielä arkemme ei järjesty yhdellä autolla.

Tältä keväältä on aivan selvää, että saan suosiolla jättää taimien kasvatukset ja puutarhassa rikkaruohojen kanssa tappelun. Aikani ei yksinkertaisesti riitä ja puutarhahommat eivät ole sellaisia töitä, joista otetaan ylimääräistä stressiä elämään. Puutarhahommia tehdään juuri sen verran, että mieli lepää ja virkistyy ja tekemättömät työt eivät ole harmittelun väärtti. Jos näin olisi, voisin harmitella hirmuista tekemättömien töiden määrää vuoden ympäriinsä.

Eläinkunnassa ei ole juurikaan tapahtunut muutoksia viime aikoina. Kissoja,koiria, pupuja, kanoja ja kukkoja meillä on edelleen.

Eilen olimme kaikki hyvin nostalgisella mielellä, kun kaksi isompaa poikaa lähetteli kuvaviestejä Helsingistä entisen kodin kulmilta ja ihan kotipihastakin. Kaiken lisäksi kolmas poika oli samaan aikaan töissä Ruoholahden erään kaupan kassalla. Aina kun vanha koti tulee puheisiimme, pohdiskelemme myös, mahtavatko vielä iäkkäät naapurimme elää. Erään hyvin vanhan tädin sukunimi ei enää ollut löytynyt rappukäytävän nimitaulusta. Kyseiseltä tädiltä sain lähtiäislahjaksi suuren maalauksen Hakaniemen maisemista ja taulu on tällä hetkellä makuunurkkauksemme seinällä ja muistuttaa joka päivä sydämellisestä antajastaan. Kyseessä oli se saman rapun täti, joka muisti kaikkien kolmentoista lapsemme nimet ikäjärjestyksessä. Siihen eivät ole pystyneet edes lasten mummot, muista sukulaisista puhumattakaan.

Yksi radikaali muutos arjessamme on tapahtunut muuton jälkeen: emme katsele enää televisiota. Syy television puuttumiseen ei ole mikään periaatteellinen tai vakaumuksellinen. Emme vain ole kaivanneet senlaatuista ajankulua enää. Televisionkatselun sijaan istumme olohuoneen sohvalla, juttelemme, rapsuttelemme ja hellittelemme kissoja ja koiria. Jos kaipaamme enemmän rentouttavaa vaihtelua elämään, laitamme saunan lämpiämään ja saunomme tuntikausia. Jos lapset kaipaavat vielä tujumpia kokemuksia, juoksevat saunasta lumihankeen tai leikkimään lumisotaa.

Silmäyksiä tulevaisuuden näkymiin

Jos osaisi kirjoittaa blogia samanlaisella oleellisten asioiden löytämisen taidolla kuin "Viipaleiden" edesmennyt Satu, niin ei tulisi tällaisia viikkokausien kirjoitustaukoja. Mutta kun ei osaa siivilöidä tapahtumien virrasta niitä arvokaloja, niin ohi virtaavat niin pikkukalat kuin kuhatkin. (Kuhaa olemme syöneet tänä talvena ihanan Enoni ansiosta, toki haukeakin, mutta blogi ei päivity samaan tahtiin meidän kala-aterioidemme kanssa.)

Ainahan suurperheen elämässä tapahtuu paljon, mutta jostakin syystä viime viikkojen ja kuukausien tapahtumat ovat aiheuttaneet minulle paljon pohdittavaa ja ajatustyötä. Ja pitkiä keskusteluja ja puheluja lasten kanssa. Äiti on äiti aina hamaan lapsen hautaansaattamiseen asti ja vielä sen jälkeenkin, mutta se lapsen taakkojen kantaminen, mukanaeläminen ja yhdessä ratkaisujen pohtiminen on jotenkin kokonaisvaltaisemman haastavampaa, kun kyseessä on jo aikuisikää elävä lapsi. Mieheni kanssa totesimme, että onko elämässä todellakin niin, että avioliitossa lujimmat paalut isketään peruskallioon vaikeuksien kautta, eikä ne ruusuntuoksuiset hiu-hau-onnenliitelyt juurikaan puolisoita yhteen juurruta. Ovat toki tomusokerihuntuna päivän pullan päällä, mutta niistä ei lähde ruisleivän nälkä eikä elämän jano.

Jumalan eteen elämän vaikeudet vievät väistämättä. Itse melskaten vastaat itse seurauksista, mutta kun annat asiasi Jumalan ohjaukseen, Hän pitää sinusta huolen ja sinä saat olla levollisella mielellä. Mitä hurjimman näköisissä elämänkuvioissa annat airot, kompassin ja tyhjän eväspussisi Taivaallisen Isän hoteisiin, sitä suurempia ihmeitä alat nähdä elämässäsi. Mutta älä luovuta, älä anna periksi, ole sinnikäs. Nöyrä mieli tulee tilanteessa, kun olet itse ollut lukevinasi karttaa juuri oikein päin ja löydätkin itsesi tiettömien taipaleiden takaa poluttomasta maastosta kengätkin kadottaneena.

Useamman lapsemme elämässä on meneillään käännekohta johonkin uuteen. Rukoilen Jumalan otetta heidän elämäänsä, että he voisivat tehdä ratkaisuja, joilla on iankaikkisuusarvo.

. . .

Tänään saimme vielä suureksi ihastukseksi upean lumisateen ulos kuorruttaman talvinäkymän. Jumalalla on varaa tuhlata kauneutta meidän iloksemme. Luulen, että aamulla tuo näkymä puiden oksilta on sulanut pois.
Olen pohtinut, ihailivatko ihmiset menneinä vuosikymmeninä esimerkiksi auringonnousuja ja -laskuja, niinkuin tänä päivänä ihmiset ihailevat? En minä muista lapsuudestani, että auringonlasku olisi saanut aikaan ihastelevia huokailuja tai auringon nousua olisi menty koko perheenä pihaan katsomaan. Tai ruokkiko pakkasluminen kimalteleva metsämaisema sielumme sopukoita niinkuin nykyään moni tuntee? Ihailtiinko ennen samalla intensiteetillä revontulia?
Minä uskon, että Jumala haluaa puhua painavaa puhettaan tämän päivän ihmisille myös luomakuntansa välityksellä. Jotka Jumalan puheen näkevät ja kuulevat ja ottavat siitä vaarin, löytävät elämäänsä myös iankaikkisen tiedon salaisuuden.
Raamattu muistuttaa, että toisaalta on myös niin, että "vaikka kivet puhuisivat, eivät kaikki siltikään usko". Mutta jos sinä kuulet Jumalan puhuvan sinulle, avaa oitis puheyhteytesi Isäsi kanssa ja solmi isä-lapsisuhteesi Luojaasi. Jeesus on välittäjä Isän ja ihmisen välillä. Ilman Jeesuksen osuutta on hapuilumme vasta puolitiessään. Suunta on oikea, mutta voima puuttuu.

Ei ole niin vaikeaa elämäntilannetta, ei niin suurta ongelmaa, ei niin epätoivoisia ajatuksia, ettei Jumala voisi kääntää tilannetta voitoksemme. Kun vain luotamme, rukoilemme, uskomme ja luovutamme asiamme Hänen hallittavakseen.

Levosta käsin elämään

Viime päivinä olen pohdiskellut, kuinka Jeesuksella - täällä maan päällä eläessään - oli mielenkiintoinen ihmistuntemus ja taito puhua ihmisille heidän omalla kielellään ja heidän tasollaan. Aivan varmasti Jeesuksen ajan ihmiset olivat ihan samalla lailla uteliaita tai epäluuloisia Jeesuksen viestille kuin tämänkin päivän ihmiset. Ihan samalla tavalla ihmiset panettelivat Jeesuksen tekemisiä ja sanomisia kuin tänäänkin. Mutta ne, jotka saivat puhua Jeesuksen kanssa kasvotusten, jotka saivat kokea Jeesuksen käden kosketuksen tai jotka saivat kokea Jeesuksen parantavan voiman, eivät koskaan sitä unohtaneet.

Yhtenä iltana yövuoroon ajellessani alkoi päässäni soida Jeesuksen sanat: "Tulkaa minun luokseni kaikki työtätekevät ja raskautetut niin minä annan teille levon".
Jäin miettimään, miksi Jeesus yhdisti nämä kaksi asiaa - työn tekemisen ja rasittuneisuuden.

Jeesuksen aikana ihmiset tekivät paljon samoja töitä kuin tänäänkin: rakensivat taloja, kalastivat, hoitivat karjaeläimiä, toimivat lääkäreinä, teltantekijöinä, kauppiaina, verovirkailijoina, majatalonpitäjinä, puuseppinä. Hoidettiin lapsia, vanhuksia ja sairaita.
Raamatun tekstien perusteella käy ilmi, että Jeesus toimi ennen hengellisen työnsä aloittamista isänsä kanssa puuseppänä. Ei ruumillinen työ siis ollut Jeesukselle mitenkään vierasta.

Siinä illan pimetessä ajaessani -vaikka en tunnistanut itseäni varsinaisesti raskautetuksi- nuo Jeesuksen sanat: "minä annan teille levon", toi yli koko mielen ja kehon pyyhkäisten levon ja rauhan.
Ymmärsin, että minun ei tarvitse omin ajatuksin ja yrityksin "tsempata" itseäni työhön ja jaksamiseen, vaan riittää, että annan Jeesuksen näyttää voimansa ja valtasuuruutensa yli omien yritysteni.

Jeesuksen lupauksissa on yksi mielenkiintoinen piirre. Hän seisoo aina lupaustensa takana.

Talvi alkoi tammikuussa

Vihdoinkin talvi on sellainen, kuin talven odotetaankin olevan: pakkasta, lumipyryä ja välillä auringon varovaista pilkahdusta upean hämäryyden keskelle. Aamusta huomaa jo päivän hiukan pidentyneen ja se hetki, kun aamu valkenee lumisessa maisemassa on huikaiseva kokemus. Parina päivänä on aurinkokin näyttäytynyt ties kuinka pitkän pilvisen ajanjakson jälkeen.

Aurinkoa kaipaammekin. Myös kuvainnollisessa mielessä. Vaikka suuria pilviverhoja ei ole elämässä ollutkaan, niin useamman pilven yhtäaikainen ohikulku laittaa selviytymiskeinot testiin. Edellenkin olen kolmentoista lapsen äiti ja äidin mieli elää lasten elämänvaiheissa mukana hamaan lapsen hautaan asti ja vielä sen jälkeenkin. Toki kaikki lapset ovat hengissä ja hyvin ovatkin, mutta tarkoitan sitä, että vaikka lapsi eläisi omillaan ja napanuora olisi enää hento säie, niin äiti elää lapsen iloissa ja huolissa.

Huolista vapaa elämä ei ole ihanne elämässä, jos haluamme varttua vahvoiksi ja tulla avarakatseisiksi lähimmäisiimme nähden. Vaikeuksien kautta osaamme paremmin arvostaa elämämme perustaa ja luottaa vahvemmin voimanantajaamme. Vaikeudet - minun näkemykseni mukaan - tekevät meistä vahvempia, mutta vain siinä tapauksessa, että sivuillamme on vaikeuksien keskellä riittävästi tukea.

....

Jälleen yksi lapsista muutti omaan huusholliinsa. Sanoin muuttaneelle tänään, että hänen kotinsa muistuttaa vielä rangaistusvankilaa, kun emme ole päässeet viemään huonekaluja. Toisaalta nyt on pääasia, että asunto on ja aikanaan siitä sukeutuu koti. Muuttaja on vielä yökyläillyt täällä ahkerasti ja olemme järjestäneet käytännön asioita.

Tämän blogin entinen Tirtetta, nykyään jo 11-vuotias nuorimmaisemme, on ollut hyvin onnellinen saatuaan vihdoinkin oman huoneen. Nyt on kiva kutsua kavereita yökylään ja omaa yksityisyyttä on helpompi saada. Kissat tosin osaavat aukaista Tirtetan huoneen oven ja viime yönäkin huoneeseen oli pujahtanut kolme kissaa majailemaan.

Vuodenvaihde toi työhöni uutta sen verran, että jatkossa olen kokoaikatyössä, eli 115 tuntia kolmessa viikossa. Koska yövuorot ovat minulle erittäin sopivia ja ainakin toistaiseksi olen niistä hyvin palautunut, on seuraavat viikot pelkkää yötyötä. Työ kaikenkaikkiaan on erittäin antoissa. Antoisalla tarkoitan tässä yhteydessä sitä, että saan työstä paljon hyvää.

Tänään on kulunut kolme vuotta siitä, kun Anne-Mari muutti Helsingistä Lautakankaalle. Hurjasti on kolmessa vuodessa tapahtunut. Liki joka kerta Anne-Marin täällä käydessä huokailen hänelle "muuta tänne meidän luo ja laita mökkis vuokralle". Hänen vastauksensa on: "Muuttakaa te Palokankaalle. Tästä talosta sais enemmän vuokraa!"

Yhtä Helsingissä asuvaa lasta olen hiillostanut muuttamaan Kangasniemelle. Hän joko kyllästyy jankuttamiseeni, eikä ainakaan muuta tai sitten hän rohkaistuu ottamaan uuden askeleen elämässään. Vaikuttaisi siltä, että hänelle on tullut aika realistinen kuva elämästä maalla ja useaan otteeseen hän on ilmaissut, että pitää tästä kaikesta. Muita maallehaikailijalapsia olen kehottanut ostamaan täältä vapaa-ajanasunnon.

Elämä papan kanssa on vakaata ja turvallista. Pappa kuskaa minua töihin aina silloin kuin se vain on mahdollista. Inhoan talvikelissä pimeällä ajamista ja on toki yövuorosta päästyä mukava istua toisen kyytiin.
Nyt on papalla riittänyt lempipuuhaansa lumen kolaamista ja pakkasten yltyessä myös polttopuiden kuskaamista on riittänyt joka päivälle. Eläintenruokintakeikat jäävät myös papan hoidettavaksi nukkumapäivinäni.
Papan huumori on ajoittain nokkelaa. Kun tässä yhtenä päivänä pappa sahasi moottorisahalla polveensa ja minä sitten jalkaa sitoessani vähän haavaa voivottelin, pappa tokaisi:
"Pojasta polvi paranee!"

Sähkömies, putkimies ja lääkäri

Muistelen ihan vähän aikaa sitten valittaneeni täällä, että en ole oikein sinut puuhellan kanssa.
Sain opetuksen ja nyt olen hyvin nöyrä upean puuhellani edessä.

Eilen illalla, juuri kun kaikki väki oli jo asettumassa väsyneinä yöpuulle, alkoi talon toisessa päässä valot vilkkua ja uhkaavasti himmetä. Sitten napsahti muutama pistorasia pois toiminnasta ja kohta mies huutaa suihkusta "vesi lakkasi tulemasta!". Mies oli juuri levitellyt shamppoot päästään pitkin naamaa ja vartaloa ja raanasta ei tule tipan tippaa. Varmuuden vuoksi kokeilen vielä muita raanoja ja pakkohan se oli uskoa, että vettä ei tule. Samalla iskee pieni ärtymys siitä, että vesivarastot ovat edelleen hoitamatta ja koko talosta löytyi puhdasta vettä tasan puoli litraa vedenkeittimestä.
- "Pyyhi naamas pyyhkeeseen!" liki ärähdin miehelle kun kävelin kohti eteisen sähkökaappia. Samalla talon toisessa päädyssä asuvat kaksi lasta tuli ilmoittamaan, että heidän huoneisiinsa ei tule sähköä ollenkaan.

Sähkökaapin tutkailu ei tuonut selvennystä asiaan, koska sulakkeista ei ottanut mitään tolkkua. Päinvastoin musta iso kissa oli karata sähkökaapin raosta seinien väliin. Se nyt siinä tilanteessa vielä olisi puuttunutkin, että kissa karkaa talon syövereihin.
Pannuhuoneessa totean, että vesipumppu ei todellakaan toimi. Olin aivan ymmälläni, mistä voisi olla kyse, kun keittiössäkin toimi kattovalot, mutta pistorasiat, tiskikone ja hella olivat sähköttömät.
Vähitellen alkeellinen päättelykykyni ymmärsi, että vetämällä pannuhuoneesta roikan pesuhuoneeseen yhteen toimivaan pistorasiaan saan vesipumpun päälle. Siinä vaiheessa oli pakko todeta, että tämä riittää yötä vasten ja aamulla soitetaan viisaammille. En laittanut edes Pikkuveljelle enää viestiä niin myöhällä, mikä kyllä olisi kannattanut, koska hän seuraavana aamuna tiesi oitis, mikä oli vikana.

Aamun valjettua selvisi, että luottofirmaan (siis vakiosähköasentajalle) ei saa yhteyttä. Samalla muistin erään vanhan tutun, jonka olin kuullut perustaneen sähköliikkeen. Hänelläkin oli päivän aikataulu täynnä, mutta lupasi asentajan pistäytyvän meillä iltapäivästä.

Ennen iltapäivää tuli kuitenkin nälkä ja raivasin puuhellan päältä liinat ja tavarat pois ja aloin etsiskellä sopivan kokoisia puita hellaan. Mieskin kantoi kortensa kekoon ja yritti etsiä ladosta mahdollisimman kuivaa puutavaraa, mikä tällaisten sadeviikkojen jälkeen on hyvin työlästä, kun kertaalleen kuivatettu polttopuu kastuu säilytystiloissa kosteudesta uudelleen. Vaan eipä aikaakaan, kun hellalla porskutti puurokattila ja toisessa kattilassa hernekeitto. Ja minä melkein hyrisin tyytyväisyydestä.

Iltapäivällä asentaja tuli ja marssi samoin tein ulkona olevalle pääsähkökaapille. Kuten Pikkuvelikin oli sanonut, toinen pääsulakkeista oli palanut. Syynä sulakkeen laukeamiseen oli mitä todennäköisemmin ylikuormitustilassa tapahtunut "sähköpiikki". Olin laiskuuttani siirtänyt pannuhuoneen kattilan nuohousta ja napsaissut illalla talon lämpiämään sähköllä. Sitten laitoimme kiukaan päälle, pyykkikoneen, tiskikoneen ja kaikki mahdolliset sähkölaitteet, mitä talon toisessa päädyssä saattoi päälle viritellä.

Onneksi minulla oli eilen illalla ja tänään töistä vapaata. Työmaalta käsin tällaisen jutun hoitaminen olisi ollut stressaavaa.

Muutaman opetuksen tapahtuneen johdosta sain. "Älä jätä huomiseksi sitä, minkä voit tehdä tänään eli nuohoa pannuhuone säännöllisesti." "Älä laita yhtä aikaa kiertopumppua, lämmitystä, saunaa ja pesukoneita päälle." "Olisiko aika jo hommata ne puhdasvesivarastot?" "Pidä sulakkeita aina kotona varalla". "Pidä kuivia polttopuita aina sisällä siltä varalta, että tarvitset nopeasti lämpöä."

Nuohosin pannuhuoneen lämmityskattilan erityisen huolellisesti ja kylläpä tuli paloikin iloisesti ja lämmitti varaajan veden rivakasti. Kiitollisuudella totesin, kuinka näppärä ja hyvä sähköliesi minulla on ja sähköuunissa paistetut joulutortut olivat vallan makoisia.

Sanoin sähköasentajalle, että näiden maalla-asumiskuukausien kokemusten jälkeen minulla on putkimies, sähköasentaja ja lääkäri yltäneet samalle viivalle: yhtä huojentunut mieli tulee asioiden kuntoon saamisesta heidän itse kunkin tapaamisesta.

Alkutalven kauniita hetkiä

Pihapiiriimme on tullut uusia polkuja täällä asuessamme. Ihastelen niitä, koska ne kertovat tärkeistä matkoistamme meille tärkeisiin paikkoihin.
Tämän polun lumeen Pappa teki viime viikolla. Lumet tosin jo sulivat.

Samana aamuna, kun leikkuupuimurin oli määrä tulla kaurapelloille, oli näkymä tallainen: edeltävänä yönä satoi lunta ja lämpötila laski useamman asteen pakkasen puolelle.

Eräänä leppoisana pakkaspäivän iltapäivänä teimme isojen tyttöjen kanssa kuvausreissun metsän poikki järven rantaan juuri auringonlaskun aikaan.

Rantaan pääsee muutamassa minuutissa Kuopion Veljen metsätietä pitkin. Velipojan hyvin hoidetussa metsässä silmä lepää.

Tämän kiven lähistöltä oli kulkenut villisikalauma maiden poikki edellisenä päivänä. Matkan varrella tavattu tuttu metsästäjä kertoi lauman kulkeneen Mikkelin puolelle asti, josta metsästäjät ne tavoittivat.

Entisen helsinkiläisen bussinkuljettajan eläkepäivien puuhiin nykyään kuuluu erilaisia puuhommia. Alatallista löytyy kaksi vuotta kuivumassa ollutta polttopuuta, jota pappa kuskaa mummolle tulisijojen tuntumaan.

(Kuvia klikkaamalla saat ne suuremmiksi.)

Mökinmummofiiliksiä

Saimme jo muutaman päivän nauttia ihan kunnon pakkaspäivistä lumineen kaikkineen. Minulle sattui muutama vapaapäivä samaan aikaan ja huomasin hipsiväni täällä ihan kuin aito mökin mummo pitkävartisissa villasukissa, rönttävaatteissa, karvareuhka kanalareissuilla päässä, turkkitakki puoliksi napitettuna päällä ja jalassa kanalasaappaat.

Kun kirkkaassa muistissa on pakkasaikojen hirveimmät sähkölaskut, niin hyvin rivakasti alkaa polttopuut löytyä lämmityskattilaan, takkaan ja leivinuuniin. Pelkän lämmityksen kanssa tupsaessa menee pakkaspäivinä aikaa oikein mukavasti. Olen havainnut, että varsinkin varaava takkamme toimii kiitettävän hyvin, eli luovuttaa lämpöä kyljistään hitaasti ja tasaisesti lämmitystä seuraavan vuorokauden puolelle. Leivinuuni keskellä keittiötä on taas niin ärhäkkä, että keittiössä nousee uuninlämmityspäivänä lämpötila 26 asteeseen. Lapset enimmäkseen voihkaavat kuumuuden kanssa ja minun vanhat luuni nauttivat kauan kaivatusta puu-uunin lämmöstä. Muistan, kuinka koleina, sateisina, tuulisina talvipäivinä kaipailimme Ruoholahdessa takkatulta ja leivinuunin lämmittämistä.

Toki meillä on täällä puuhellakin, mutta jotenkin en ole oikein päässyt sinuiksi sen kanssa, kun olen tottunut paljon suurempaan hellan tulipesään. Tässä hellassa tulipesä on surkean pieni, että puut pitäisi veistellä pieniksi kalikoiksi, jotta ne saisi matalaan pesään mahtumaan. Onhan se hella hyvä olla sähkökatkojen varalle tai jos oikein innostuu puita polttamaan. Toistaiseksi olen saanut pappaa aika hyvin työllistettyä pelkkien takka,- leivinuuni- ja pannuhuonepuiden kanssa.

Lumen ja pakkasen tulo sai aikaan sen, että kanoille ja pupuille ei ole enää vihreää ruohoa ollut saatavilla. Tänään kanalareissulla katselin lumen alta paljastunutta maata ja aika hyvin oli pakkaset mustuttaneet vihreät kasvit. Kanoille ja pupuille on sen sijaan leikattu sirpillä ihan muuta herkkua: puimuri ei ehtinyt pelloillemme ennen lumentuloa ja niin on kaurahalmeet rehuruokaa. Surullista tappiota on tämä satovuosi tuonut monille viljelijöille.

Tänään kollotellessamme miehen kanssa omassa makuunurkassamme olohuoneen perällä suloisessa sängyssämme, sanoin miehelle, että en kaipaa hotellihuoneita, en risteilyjä, en lomamatkoja, kun tämä omassa sängyssä loikominen on aina vain niin mukavaa ja nautinnollista ja rentouttavaa. Siitäkin huolimatta, että seinältä hymyilee leveästi vanhasta kehystetystä valokuvasta isäni mummo ja tuimasti tuijottaa hänen miehensä. Heidän aikaansa ei olisi tullut kuuloonkaan Lautakankaan tuvassa isännän ja emännän loikoa sängyllä keskellä kirkasta päivää!

Vielä täytyy kertoa, miten ihastuttavasta blogista Anne-Mari-tyttäreni minulle yhtenä päivänä vinkkasi. https://maahistenmaasta.blogspot.fi/  Edellä olevaa linkkiä klikkaamalla pitäisi blogi löytyä. Jotenkin kuvia katsellessa ja tekstiä lukiessa tuntee nenässään puhtaan raikkaan Lapin maan tuulahduksen, tuntee kädessään puron veden kylmyyden ja näkee luonnon rikkumattoman kauneuden. On suuri asia, että noin huikeissa maisemissa elävä perheenäiti näkee vaivaa kuvata ja kirjoittaa elämäänsä muiden virkistykseksi.

Kuinka ollakaan: minulla on taas omenapaistos uunissa tuoksumassa.