Kun katselin jälkeenpäin tuolta reissulta ottamiani kuvia, oli kuvissa ihan sattumalta koloteemaa monessa muodossa.
Vanhan talon alunen on erityisesti kissojemme mieleen.
Tuosta vanhasta talosta sen verran: se on minulle paljon mieluisampi tunnetasolla, kuin tämä uudempi. Mitä taas tulee käytännöllisyyteen ja arjen rutiineiden hoitamiseen, uusi talo vie voiton. Vanhalla talolla on persoona, uusi talo on vain rakennus jossa asutaan ja joka on tällä hetkellä myös koti.
Ihan metsään asti meidän ei edes Papan kanssa tarvinnut mennä, vaan raivasimme pienen pätkän "Etelänpuolle" menevää metsätietä. Tie meinaa ihan väkisin vesakoitua umpeen ja sen varrella kasvaa jo ihan moottorisahatyötä vaativia puita, jotka eivät ole mitään kasvatusmetsää.
Teimme Papan kanssa niin kauan kyin väsyimme ja tuli nälkä ja Pappa sanoi, että kyllä siinä kahden päivän polttopuut saatiin tehtyä.
Jos on viime talvien kaltaisia leutoja talvia edelleen, niin vuotuinen polttopuiden tarve on meillä noin 60 kuutiota. Sitä määrää ei meidän vanhankansan konsteilla yksi eläkeläispappa muiden hommiensa ohella teekään, vaan ostopuuta tarvitaan lisäksi. Toistaiseksi meille tuo hidas ja vaivalloinen nyhrääminen on ollut silkkaa iloa. Ehkä joskus olemme valmiit hommaamaan muutamaksi päiväksi koneapua hoitamaan koko urakan kerralla.
Oikein hyvältä liikunnalta tuntuu puiden kaato, karsiminen, katkominen ja pihan latoon kuskaaminen. Ja työn jälkien näkeminen on paras kiitos.
Ylimmässä kuvassa näkymä metsätieltä pihapiiriin päin ja alimmassa metsään päin.
Kahvimyllyä olen etsiskellyt jo pitkään. Tämän löysin paikallisesta Fb- kirppisryhmästä ja tulin löydöstä hyvin iloiseksi. Hinta, 10 euroa, on mielestäni nimellinen tällaisesta aarteesta. Lapsuudessani kahvinkeittoa edelsi kahvinpapujen jauhaminen ja sitä samaa kaavaa haluaisin kokeilla. Tosin mieleinen kahvipannu täytyy vielä etsiä.
Tunnustaudun jonkin sortin kattilafriikiksi. Kattiloille on aina käyttöä. Viime viikolla kerjäsin äidiltäni upean kymmenen litran kattilan, josta äiti vihdoinkin oli valmis luopumaan. Keväällä kattilaa kysyessäni hänellä oli vielä hillonkeittoaikeita. Kuvassa olevan kattilan ostin eilen Työttömien yhdistyksen kirpputorilta neljällä eurolla. Taka-ajatuksena minulla on näille hankinnoille, että kun lapsia muuttaa omilleen, on mitä antaa perinnöksi.
Eilen siellä työttömien kirpputorilla iskimme Papan kanssa yhtä aikaa silmämme kahteen nojatuoliin. Meillä ihmisten lisäksi myös kissat ja koirat tykkäävät viettää aikaa leppoisissa tuoleissa. Kun nuo yhteensä 10 euroa maksaneet tuolit ovat aikansa eläneet, ei niiden lyhytkään elinkaari meidän huushollissa yhtään harmita.
Maanantaina saimme Papan kanssa pannuhuoneen taas kuntoon: minä nuohosin kattilan ja Pappa kuskasi tuhkat pois. Ennen joulua on kyllä nuohooja pyydettävä käymään, kun on vuosi edellisestä käynnistä ja tukkoista alkaa olla lämmityskattilan veto.
Kellarin siivosimme samaan syssyyn. Yksi hylly siellä oli vielä irtonaisia rakenteita ja sen purimme pois. En ehkä tänä talvena säilytä kellarissa mitään, kun ei ole aivan pakko. Jos siltä tuntuu, ensi kesänä voisi kellaria kunnostaa. Kuitenkaan pienien juurespussien takia ei viitsi talvella kulkea pihan poikki ja lapioida lumia ovisyvennyksestä.
Tänään täällä tuulee ja kattopellit kolisee. Aamulla oli lyhyt sähkökatko. Rahkapullien tarvikkeet minulla on jääkaapissa odottamassa, mutta katselen vielä tuulen kehittymistä, kun leipominen on ärsyttävää, jos sähköt on välillä pois. Sähkökatkon aikana ei kyllä mikään tekeminen huvita.
Nukuin muutaman viikon vanhan talon hiljaisuudessa, mutta nyt ei enää yhden sähköpatterin tehot riittäneet pitämään sinistä kammaria riittävän lämpimänä. Kaisan huone on pienempi ja hyvin eristetty, siellä lämpöä riittää. Mummonkammari olisi nyt perällä tyhjillään pojan muuton jäljiltä ja siellä kyllä lämpö pysyisi paremmin, mutta ajattelin nyt välillä asua "uuden" talon puolella. Paljon huonommin täällä kyllä nukkuu, kun on enemmän liikettä ja paljon sähkölaitteita. Pelkkä kiertovesipumppu pitää jo omaa kohinaansa, saati sitten 3 jääkaappia ja kaksi pakastinta. Ainoa plussapuoli uudella puolella nukkumiseen on vessan läheisyys: vanhasta talosta kipität yöllä pihan poikki toiseen taloon pissille.
Kuten taas voi selkeästi huomata, on minulla elon murheet aivan omaa luokkaansa. Ehkä näillä näennäisen pienillä ajatusten askarointia aiheuttavilla asioilla saa kompensoitua ja prosessoitua niitä suurempia elämisen myllerryksiä, joissa perheenä olemme kahlanneet. Suurperheessä korostuu ja kertautuu elämän ilot ja surut. Kun jollakin perhepiirissä on vaikeaa, taakkaa kantavat kaikki 14 muutakin. Kun ilo kohtaa, se muuttuu 15-kertaiseksi. Tämä on näköjään suurperheiden elämässä pysyvä asiain tila.
Jos pyhäinpäivä ei ole saanut mieliämme hartaan haikeiksi, niin isäinpäivä viimeistään. Ja jos oma isä on siirtynyt jo ajan rajan toiselle puolelle, ollaan ihan perisuomalaisen mentaliteetin syvimmässä ytimessä.
Onko se suomalaisuuden historian ilmentymä vai kansallinen perimä, että hartaus, hämäränhyssyssä perhepiirissä vietetty rauhallinen aika ja metakoimisen välttäminen, niitä ominaisia alkutalven juhlapäivien viettotapoja.
Viimeistäänhän laskiainen sitten vapauttaa jo kankean suomalaisen ilonpitoon ja vappuna herää henkiin viimeisetkin talviunillaan hartailevat jäyhät maanmiehet.
On meillä rikas vuodenkierto upeine, omalaatuisine juhlineen! Hartautta ja hiljentymistä tarvitsemme siinä missä irrottelua ja riehakasta juhlimistakin.
Omasta puolestani sanon, että olen taipuvainen nauttimaan hiljaisista, kynttilöin valaistuista, vähäväkisistä juhlapäivistä, joihin ei tarvita puheita eikä musiikkia.
Marraskuun 6. päivä vuonna 2010 kirjoitin ensimmäisen blogitekstin vastasyntyneeseen "Kaikki kotona?" - blogiin.Ajatuksena oli jakaa kolmentoista lapsen äidin kotiäitiystunnelmia, kun tuntui, että elämä oli niin täynnä hauskoja sattumuksia, lasten riemukkaita lausahduksia ja elämän kirjoa äärilaidasta toiseen. Suurilta vastoinkäymisiltä, vakavilta sairauksilta ja onnettomuuksilta olimme säästyneet. Elämä kaikessa arkisuudessaan ja suoraviivaisuudessaan oli ihanaa elää.Onneksi sinä iltana olin lähtenyt yövuoroon, kun poika keräili viimeiset tavaransa ja jäi ensimmäistä kertaa yöksi uuteen kotiinsa. Kun aamulla tulin kotiin, oli pojan entinen huone tyhjä - vain sänky, patja ja lipasto laatikot avonaisena jäljellä ja hammasharja vessan peililasilta hävinnyt. Haikeus, ikävä ja vanhat muistot hyökyivät yli.
Tämänaamuinen säätila epävarmuustekijöineen oli saanut meidät toteuttamaan varasuunnitelmaa aamun kuljetusten osalle, kun en halunnut riskeerata Papan turvallisuutta auton kesärenkaiden johdosta. Talvirenkaat olisi toki vaihdettukin, mutta ne oli visusti tallessa rengasliikkeen varastossa. Kun sääennuste lupaili vaarallista ajokeliä täksi aamuksi, oli jo myöhäistä haikailla rengasliikkeen puoleen.
Mutta varasuunnitelma tälle aamulle oli minun kannaltani mitä mainioin: sovimme pojan kanssa, että kävelen aamulla yövuorosta päästyäni hänen kotiinsa nukkumaan ja Pappa tulee hakemaan minut vasta myöhemmin päivällä, kun keli on varmasti plussan puolella.
Vesikelihän se aamuseitsemältä onneksi oli, mutta säästyi Papalta varhaisen aamun kirkonkylään ajo.
Poika oli lähtenyt töihin ja minä nukuin suloiset unet uudella sohvalla untuvapeiton alla. Kyllä kelpaa pojan kodissaan asustella: siellä tuoksui uusi puu, oli siistiä ja harmonista ja autojen ääniä ei kuulunut. Kissakin oli kotiutunut ja kellotteli rennosti omassa rauhassaan olohuoneen matolla.
Seuraavan sohvakeikankin jo sovin ensi yövuoron jälkeen. Tosin sanoin pojalle, että sanoo sitten, kun sohvalla majaileva äiti alkaa kyllästyttää. Työpaikaltani on pojan kotiin kymmenen minuutin kävelymatka ja jos muutaman ajon saa papalta vähennettyä päivän kuljetuksista, niin etujahan tästä järjestelystä vain on.
Ja haikeuttani lievittää kummasti se sohvalla nukkuminen.
