Heinäkuun 16. päivä tuli kuluneeksi neljä vuotta ikimuistoisesta päivästä, jolloin muuttoauto kaarsi Lautakankaan pihaan. Välähdyksiä sen päivän kulusta muistaa oikein hyvin, kun aamupäivän aikana lähes koko kotimme pakattiin kuorma-autoon ja ne 43 kuutiota tavaraa purettiin illansuussa Lautakankaan talon kuistille.
Epäilyistäni huolimatta mieheni, minun ja yhdeksän lapsen sopeutuminen muuttoon ja maalla elämiseen tapahtui helposti ja kivuttomasti. Kaupunkiin jääneitä ihmisiä - ystäviä, sukulaisia ja naapureita - on meillä kaikilla ollut ikävä, mutta kerrostalon asumismuotoa ei juurikaan. Ehkä joskus toista vuorokautta kestäneen sähkökatkoksen aikana joku saattoi mainita, että "Ruoholahdessa ei ollut koskaan näin pitkään sähköt pois".
Etukäteen ajattelin, että kaikkien palveluiden ja hyvin toimivan joukkoliikenteen puuttuminen voi tulla minulle kynnyskysymykseksi. Arvostin kaupungissa asuessa, että apteekki oli auki myös sunnuntaisin ja jos omalle terveysasemalle et iltapäivällä saanut enää akuuttiaikaa, niin päivystyksen sijaan saatoit mennä tien toisella puolella olevalle yksityiselle lääkäriasemalle ja sait avun ripeästi. Täällä paikallisten kuulee usein parjaavan omaa Hyvinvointikeskusta (entinen terveyskeskus, entinen "sairaala"), kuinka palvelu on mitä sattuu, aikoja ei saa ja lääkärin pakeille on vaikea päästä. Oma kokemukseni on kyllä pitkälti toisenlainen: joka kerran päivystykseen soittaessani olen saanut lääkäriajan tarvittaessa hyvinkin ripeästi, hammashoitolaan pääsee kiireellisessä tilanteessa samana päivänä ja kaikki terveydenhuoltoon liittyvät asiat ovat sujuneet mutkattomasti. Helsingissä asuessa tilanne kunnallisen terveydenhuollon osalta ei ollut näin hyvin.
Tiesin etukäteen, millaisia menoeriä omassa talossa maalla asuminen tuo mukanaan. Kaupungissa meillä oli 1600 euron vuokra. Täällä asumismenot itsessään ovat huomattavasti pienemmät, mutta oheiskuluja on sitäkin enemmän. Esimerkiksi autojen polttoaineisiin kuluu nykyään 500-600 euroa kuukaudessa. Autot muutenkin on ärsyttävä pakollinen rahareikä, jota kaupungissa asuessa ei ollut lainkaan.
Kanalan pito on taloudellisesti yhtä hulluutta. Jossakin vaiheessa varmaankin järki voittaa siinä asiassa, mutta ihan vielä en olisi valmis noista pihan kuopsuttajista luopumaan. "Kaupan" munien syöminen olisi meille kauhistus sen jälkeen, kun on totuttu omien kanojen munien herkullisuuteen. Mutta pitkän pennin maksan kanojenpidosta ja jossakin vaiheessa väistämättä nekin rahat tarvitaan tärkeämpään.
Taloudelliset haasteet on tällä hetkellä yksi kuormittavimmista tekijöistä maalla asumisessa. Asumismuotomme on tuloihimme nähden liian kallis - se on kylmä totuus. Säästämiskohteita alkaa olla vaikea löytää. Vaihtoehtona on tulojen kasvattaminen ja siinäkin tarvitaan järkeä, viisautta ja tosiasiat täytyy hyväksyä. Me papan kanssa emme todellakaan tästä nuorru ja vetristy. Tilan ylläpitoon vaaditaan tietotaitoa ja työt vaativat aikaa ja myös rahaa. Metsien raivaamiseen ja rakennusten kunnossapitoon saisi kulumaan aikaa yhden täyspäivätyön verran.
Lapsiluku pienenee meillä myös vauhdilla. Kun neljä vuotta sitten kanssamme asui 9 lasta, on luku nyt 5. Muutamassa vuodessa kaiku kolisee Lautakankaan pirtissä.
Vaan surumielisyyteen ja huoleen ei ole aihetta. Kaikki asiat ratkeavat ajallaan, mutta koko ajan on syytä arvioida tekemisiensä mielekkyys ja olla avoin muutoksille. Nautimme ympäröivästä luonnosta ja omasta rauhasta, mutta maalla-asumisen kokonaisuudesta se on vain pieni kaistale. Kokonaishyvinvointiin kuuluu niin paljon erilaisia asioita. Edelleenkin rohkaisen ystäviä ja tuttavia harkitsemaan maallemuuttoa. Ihmisen hyvinvoinnin kannalta maalla-asuminen edelleen voittaa kaupunkiasumisen -sekin on kylmä totuus. Luonnon kanssa vastavuoroisessa läheisessä suhteessa eläminen eri vuodenaikojen haasteiden mukaan on kuitenkin perusolotila ihmiselle. Kaupungissa asumisessa on omat hyvät puolensa ja siellä valtaosa maailman ihmisistä elää koko elämänsä.
Olkaamme siis kiitollisia, olipa kotimme missä hyvänsä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti