Poissa silmistä - silti sydämessä

Kun kaikki lapset ovat käsivarren mitan päässä äidistä, pysyy äidin sydän paremmin asemissaan.
Kun lapset yksi toisensa perään muuttavat omilleen, tuntuu kuin äidin sydäntä kiskottaisiin eri suuntiin. Toki äiti kokee onnellisuutta, mielihyvää ja kiitollisuutta siitä, että äidin työ lapsen hyväksi on kantanut hedelmää ja lapsi alkaa katsella maailmaa omien siipiensä kannattelemina, mutta sidos omaan lapseen pysyy. Sidoksessa on elementtejä, jotka antavat periksi ja löystyvät, mutta jotakin hyvin vahvaa kasvaa myös äidin ja lapsen välille eron hetkestä alkaen.

Kun lapsen elämään tulee vaikeuksia ja haasteita, tuo vahva sidos otetaan käyttöön. Tasaisemman taipaleen aikana yhteys säilyy lähes kuin itsestään.

Minun äidinsydän on nykyään ajatuksin Helsingissä, Tampereella, Joensuussa, Järvenpäässä, Vekaranjärvellä, Nuorgamissa ja Kangasniemen Koittilan kylällä. Lautakankaalla olevat viisi lasta ovat "silmieni alla" ja joka päivä näen, kuinka he voivat ja onko kaikki hyvin. Maailmalla olevien lasten tilanteesta saan päivittäin tietoa yhteisten WhatsApp-viestien välityksellä ja ihan vanhanajan puhelujakin joskus soitellaan, kun ei ehdi pitkiä asioita kirjoittamaan tai pitää saada kuulumiset nopeasti kerrottua.

Joidenkin lapsien kohdalla pidempi hiljaisuus yhteydenpidossa tarkoittaa sitä, että elämä kulkee tuttuja uomiaan. Joskus äidinvaisto kertoo, että hiljaisuuden takana on jokin vaikea asia. Ihan samalla tavalla kuin oma äitini kysyy usemman päivän hiljaisuuden jälkeen soittaessaan "onko jotakin erikoista sattunut, kun en ole kuullut teistä moneen päivään mitään".

Samoin äidinmieltäni lämmittää, kun herkällä tunnolla oleva lapsi kysyy "onko sinulla, äiti, kaikki hyvin". Silloin kun minulla ei ole kaikki hyvin, olen hiljainen ja mietteissäni.

Äidin onnea on lapset, jotka viestittävät ja kertovat ihan pienistäkin arkisista asioista tai omista ajatuksistaan. Kun lapsi luottaa vanhemman apuun niin paljon, että rohkaistuu soittamaan vaikka keskellä yötä, niin silloin koen, että olen edes hitusen onnistunut luomaan lapselleni luottamusta siihen, että välitän hänestä ja hänen asioistaan hyvinä ja pahoina päivinä.

Ei kuitenkaan ole mitään tarvetta nostaa omaa vanhemmuuttaan jalustalle ja viritellä sädekehää ympärilleen. Jos Jumala ei maailman äitejä armahtaisi ja lastemme teitä ohjaisi, niin hunningolla olisi äidit ja lapset. Vaikka kuinka toivoisimme lastemme tekevän elämässään viisaita, oikeita ja kauaskantoisesti onnekkaita ratkaisuja, niin silti he tekevät omat ratkaisunsa, oppivat kantapään kautta samat asiat kuin vanhempansakin aikanaan. Vaikka kuinka rakastaisimme lapsiamme ja tekisimme parhaamme heidän hyväkseen, niin siitä huolimatta joku valitsee oman tiensä. Silloin vaaditaan äidiltäkin tervettä itsetuntoa ja vahvuutta olla syyttelemättä itseään tehdyistä tai tekemättä jätetyistä asioista.

Itse koen kuitenkin päässeeni hyvin vähällä surulla ja huolella äitivuosieni aikana. Onhan elämän kirjo ollut kuitenkin hyvin värikäs, mutta lasten itsensä takia olisin mielihyvin suonut, että monet vaikeudet olisivat jääneet lasten elämästä kokematta. Eikä ole mikään klisee, että äiti toivoisi lastensa saavan elää terveinä.

Kun lapsella on hyvä olla, äidilläkin on hyvä olla. Ja sama kääntäen: lapsen suru on äidinkin suru.

Äidin rukous:

"Isä,
pidä huolta lapsistani.
Anna heidän kokea huolenpitosi
niin arjen pienissä hetkissä
kuin elämän suurissakin suuntaviivoissa.
Anna heille iloa elämään
ja luottamusta
että kaikki hyvä tulee Sinulta
ja vaikeuksissa sinä kuljet rinnalla, kannat ja viet myrskyistä turvaan.
Isä,
anna lapsilleni
paljon elämän päiviä
täynnä kaunista elämää
ja 
anna minulle viisautta edelleen
näyttää heille tietä
Sinun luoksesi.