Kaksi heräämistä

Monet asiat aiheuttavat ikävää oloa ainoastaan oman pään sisällä. Heräsin ja ajatuksiin hyökkäsi hyppivän lammaslauman tavoin ajatuksia, jotka eivät millään muotoa mielialaa kohottaneet saati tehneet ylösnousua iloiseksi.
Muutama esimerkki, jotta huomaatte, että oikeista elämän murheista ei ole yhdessäkään ajatuksessa kyse. Kuitenkin asiat pelkkinä ajatuksina toimi tehokkaasti saadakseen minut alavireeseen, kaiken lisäksi sunnuntaiaamuna.
"Miten monta euroa tuhlasitkaan eilen illalla rahaa sipseihin? Äh, tänä aamuna piti nukkua pitkään, koska illalla on yövuoroon meno - miten tässä nukut, kun Kaisa juoksuttaa tietokoneen hiirtä. No ei todellakaan nukuta, kun tuo mies kuorsaa - herättää kyllä koko talon. Kyllä täällä on kuuma! Täytyy ehtiä pestä miehen lempityöpaita ennen kirkkoon menoa, jotta se ehtii kuivua ennen hänen töihinlähtöään. Mitä nuo lokit taas huutaa? Täytyy muistaa illalla tarkistaa, että työpaikan alaovi on varmasti kiinni. Viimeksi töihin mennessäni se oli raollaan. Miten täältä seinän vierestä taas kömpii ylös, ettei herätä tuota miestä?"
Ja kuten tiedämme, ajatukset vilistävät hurjaa vauhtia. Tuossa luettelossa oli vain siivu tämänaamuisista masentajista.

Jossakin vaiheessa pikkuinen kilikello alkoi soida päässäni, sellainen varoituskello. Huomasin, että tämä peli ei vetele. En halua herätä uuteen aurinkoiseen päivään nurinamielialalla, heti aamusta alkaen huolehtien turhista.
Käskin ajatukset uusille raiteille. En hyväksynyt yhtään huolehtivaa ajatuksenalkuakaan mieleeni. Aloitin aamun alusta.
"Ihanaa päästä illalla töihin. Ihanaa, että mies on selvinnyt yövuorosta terveenä kotiin ja nukkuu nyt. Kaisalla ei ole vaikeuksia herätä, kun koulu alkaa, kun lomallakin jaksaa herätä ajoissa. Kohta saan kahvia. Oikeastaan tuo Rainbow-kahvi on ihan hyvää, kun siihen on tottunut.
Kiitos Herra tästä kodista, kiitos suihkusta, kiitos pyykinpesukoneesta, kiitos että olet varjellut kaikki perheenjäsenet turvallisesti kotiin, kiitos siitä rentouttavasta iltahetkestä lasten kanssa, kun saimme istua sohvalla ja syödä sipsejä, kiitos miehen työpaikasta, kiitos omista työvuoroista, kiitos niistä kaikista suurista rukousvastauksista, joita olet tänä kesänä antanut.
Kiitos, että saan herätä uuteen päivään tässä kodissa ja kiitos, että Lautakankaallakin odottaa koti.
Kiitos näistä jokaisesta lapsesta.
Kiitos tästä elämästä."

Kierähdin paikaltani nukkuvan miehen yli ja jäin hetkeksi selän päälle koko painollani ja annoin pienen suukon korvanlehteen. Tietysti siihen nukkuvakin mies herää. Tämä sanoo:
- "Kiitos, kun olet siinä".

Kenen käsialaa?

Jos pohdiskelet mielipidettäsi Raamatun paikkansapitävyydestä ja Jumalan luomistyöstä, antaa tämä dokumentti sinulle lisätietoa tutkijoiden löydöistä ja johtopäätöksistä.
Seuraavaa linkkiä klikkaamalla pääset katsomaan ohjelman TV7:n arkistosta:
http://www.tv7plus.fi/vod/player/?program=21510

Lähdetäänkö kirkkoon?

Seurakunnassamme, Helsingin Lähetysseurakunnassa, on sunnuntaiaamuisin ja tiistai-iltaisin tilaisuus, johon on kaikilla vapaa pääsy. Tiistai-illan tilaisuuksia on alettu nimittää Jumalan kohtaamisen illaksi, sunnuntain tilaisuutta kutsutaan Jumalanpalvelukseksi.
Syy, miksi haluan käydä mahdollisuuksieni mukaan näissä tilaisuuksissa, on oikeastaan hyvin itsekäs: haluan kohdata Jumalan. Miksi haluan uudestaan ja uudestaan käydä kirkossani, eikö muutama kerta vuodessa riitä hengellisten tarpeiden tyydyttämiseen?
Ei riitä. Haluan kohdata Jumalani uudelleen ja uudelleen. Haluan keskustella Hänen kanssaan, haluan kuunnella, mitä Hänellä on sanottavaa, haluan saada taivaallista virkistystä ja haluan tavata uskonsisaria-ja veljiä ja haluan kuulla opetusta Raamatusta.

Osa lukijoista huokaisee tässä vaiheessa pitkään ja tylsistyneenä, mutta jatkaa silti tympeän tekstin lukemista.
Osa tietää, mitä tarkoitan ja osa tunnustaa olevansa hiukkasen kiinnostunut hengellisistä asioista.

Viime tiistai-iltana ripustelin vaatteita kuivumaan ja pohdin kirkkoonlähtöä. Yksi isommista tytöistä tuli luokseni ja sanoi:
- Jos mä tekisin kaikki sun työt, sä pääsisit mun kanssa kirkkoon.
Jotakin siirtyi mielessäni silloin kohdalleen. Totesin, että nämä Martan työt eivät tänä iltana todellakaan estä lähtöäni. Mieltäni lämmitti myös huomata, kuinka kovasti tyttö halusi minun lähtevän kanssaan kirkkoon.

Menimme kahdestaan ja tulimme siunatuiksi ja virkistyneiksi.

Kun seuraavana aamuna kerroin miehelleni edellisestä illasta, hän totesi viisaasti:
- Heidi on oivaltanut, että kirkkoon pääseminen on meille etuoikeus.

Ei ole kauaa aikaa, eikä tarvitse mennä kauas Suomen rajojen ulkopuolelle, kun kirkkoon pääseminen ei ollut uskoville itsestäänselvä vapaus.

Suosittelen kirkossakäyntiä myös sinulle, joka et ole pitänyt sitä tapanasi. Ei sinun tarvitse olla kovin hengellinen ihminen, ei tarvita kiinnostusta hengellisiä asioita kohtaan, ei tarvitse edes kuulua mihinkään kirkkoon. Oikeastaan haastan sinut kokeilemaan, millaisia vaikutuksia kirkossakäyminen tuo elämääsi. On nimittäin totinen tosi, että vaikutuksia sillä on. Raamattu nimittäin sanoo, että "Jumalan sana ei tyhjänä palaja". Se tarkoittaa sitä, että Jumalan sanalla on vaikutuksia elämääsi, kun kuulet sitä ja ajattelet sitä ja sen sanomaa. Vaikutukset ovat aina pelkästään positiivisia.
Jotkut sanovat, että kirkossa on epämiellyttävää käydä sen takia, että siellä alkaa aina itkettämään niin kovasti. Neuvon: mene kirkkoon vielä kerran, itkusta huolimatta, ja rukoile Jumalalta kysyen:
"mitä Sinä haluat minulle sanoa, Jumalani, miksi minua itkettää?"

Kirkossakäyminen oli menneinä aikoina Suomessa aika yleinen tapa. Se tapa koitui koko kansalle siunaukseksi monessa asiassa. Kirkossa voi edelleenkin käydä myös tavan vuoksi.

"Enää 11 lasta asuu kotona"

Jottei totuus unohtuisi -siis se, että tämä on suurperheblogi - kerron välillä lastenkin kuulumisia. Kotona asuu enää 11 lasta, koska perheen viidenneksi vanhin, Anne-Mari, muutti kevään korvalla Pukinmäkeen opiskelija-asuntoon. Opiskelija-asunto tarkoittaa sitä, että opintojen päätyttyä oikeus asuntoon päättyy ja majapaikka täytyy etsiä muualta. Anne-Marilla on aina se mahdollisuus, että rahtaa tavaransa takaisin tänne.
Anne-Mari opiskelee lähihoitajaksi ja on nyt kesällä tehnyt töitä Kätilöopistolla.
Anne-Marilla ei käy aika pitkäksi, koska hänellä on mielenkiinnon kohteita aivan loputtomiin. Mikäli ensi vuoden opintomatka Tansaniaan toteutuu, se vain lietsoo uusia ideoita hänen tulevaisuudensuunnitelmiinsa. Siinä missä hän viime syksynä innostui venäjänopiskelusta, on nyt vuorossa swahili.
Minulla on joskus lievä ikävä tuota rauhallista, maanläheistä tyttöä ja yritän houkutella häntä aina milloin milläkin verukkeella jäämään tänne yöksi, kun hän tulee käymään.
Anne-Mari on myös niitä lapsia, joita täytyy tilipäivän jälkeen hillitä, ettei käyttäisi rahojaan sisarustensa hyväksi.
Toinen sisko, Kampaajatyttö, on taas tänä kesänä ostanut sisaruksilleen vaatekappaleen jos toisenkin. Vakituinen työpaikka takaa hiukan opiskeluaikoja leveämmän leivän, mutta oman asunnon vuokraamiseen ei vielä vastavalmistuneen kampaajan tulot riitä.
Sen kyllä meidänkin perheen työssäkäyvät nuoret ovat saaneet nähdä, että kovan työn takana on palkkalaskelman "maksetaan" -laatikon eurot.
Toiseksi vanhin poika, viime talven "Armeijapoika" ei päässyt mihinkään hakemaansa kouluun. Nyt hän otti toisen osa-aikaisen työn, koska yhdestä työpaikasta vuoroja tippui kovin säästeliäästi.

Vanhin pojista ahkeroi edelleen samassa työpaikassaan. Ahkerointi tarkoittaa myös esimiesvuoroja ja kohtuullisen tyytyväiseltä on poika vaikuttanut työhönsä.

Kolmanneksi vanhin poika, joka keväällä täytti 17, jatkaa elokuun alussa lähihoitajaopintoja. (Olenko jo aikaisemmin maininnut, että kolme perheen sisaruksista opiskelee lähihoitajaksi samassa oppilaitoksessa, Helsingin Diakoniaopistossa?)
Tämän pojan "ongelma" on ikä. Alansa töihin hän pääsee keikkailemaan vasta täysi-ikäisenä, joten taloudellisesti hän on väliinputoaja. Lapsilisiä ei enää hänestä makseta, kotona asuvana alaikäisenä ei juuri saa opintorahaakaan ja töihin ei tahdo päästä.
Tosin tässä yhteydessä on syytä mainita, että nuoren luonteesta riippuu sekin, tyytyykö tilanteeseen vai etsiikö sen työn kiven alta. Aikanaan Anne-Mari samanikäisenä hommasi itselleen mainostenjakelutyön ja oli hyvin kiitollinen niistä muutamasta kympistä, jotka kuukaudessa sai työstä käteen.
Toisenluontoinen lapsi sanoo, ettei "orjantyöhön ryhdy".

Seitsemäs lapsista, tyttö, jatkaa koulunkäyntiään yhdeksännellä luokalla. Hän on käynyt koko kouluhistoriansa samassa koulussa, Taivallahden peruskoulussa. Hän on se piirtäjä ja käsityöläinen, joka pitää Michael W. Smithin ja Chris Tomlinin musiikista ja musiikin lisäksi kuuntelee laitteellaan (sellainen pieni vehje, johon ladataan kuunneltavaa ja sitten luurit korvissa niitä kuunnellaan) saarnoja. Juuri niin. Tiedätkö kovin montaa teini-ikäistä, joka kuuntelisi vapaaehtoisesti vapaa-ajallaan saarnoja? Marko Selkomaan ja seurakuntamme pastorin Markku Tuppuraisen saarnat, jotka vain ladattaviksi löytyy, taitaa tämä tyttö muistaa lähes ulkoa.

Kahdeksas - tyttö hänkin - jatkaa kristillisessä koulussa kahdeksannella luokalla. Hän on viime aikoina tuskaillut kesätehtävänsä kanssa, kun ei saanut aikaiseksi tehdä sitä Kangasniemenreissulla. Kesätehtävänä oli kerätä 20 luonnonvaraista kukkivaa kasvia, tunnistaa ja kuivata ne kansioon.
Tämän tytön mielenkiinto ruuanlaittoon ja leivontaan on edelleen vahva. Hän esimerkiksi leipoi itse oman synttärikakkunsa ja kaikki kakkua maistaneet olivat yhtä mieltä, että ennen emme olleet saaneet yhtä hyvää vadelmakermakakkua marsipaanikuorrutuksella.

Seuraava kolmikko on poikia, joista Kalamies-Miika aloittaa 4. luokan, seuraava poika viidennen ja Lauri-poika menee yläasteelle 7.luokalle. Koulu on tuttu Taivallahden yläaste, jossa on siskokin turvana.
Tämä poikakolmikko on siskojen lemmikkejä ja mukavasti ovat pojat oppineet sietämään siskojen loputtomat hellittelyt. Tosin hellittelyjen laantuessa niitä mennään kerjäämään lisää ja silloin täällä nähdään takaa-ajoja ja kuullaan kovaäänistä sanailua. Varsinkin Anne-Mari pitää huolen kotona käydessään, että jokainen pojista saa kunnon pusut, halit, rapsutukset ja silitykset.

Suloinen Kaisa aloittaa kristillisessä koulussa kolmannen luokan. Sanon "suloinen" sen takia, koska Kaisa on kaikin tavoin suloinen. Hän ei koskaan riitele, ole ilkeä toisille tai puhu rumasti. Hän on valmis jakamaan omastaan ja rakastaa eläimiä, varsinkin koiria, koko sydämellään.

Blogin alkuaikoina Saara (silloinen Tirtetta) antoi paljon jutunjuurta hauskoine juttuineen ja tempauksineen. Monta hurjaa tempausta piti jättää kirjoittamattakin. Saara aloittaa koulunkäynnin 6-vuotiaana ja ehtii matkustaa kouluun puolitoista kuukautta vapaamatkustajana, koska täyttää 7 vasta lokakuussa. Saara menee kolmen sisaruksen kanssa Pasilaan Kristilliseen kouluun.
Saaran kesä on maallaolon jälkeen sujunut pihalla kavereiden kanssa touhutessa ja välillä Melskan luona kyläillessä. (Saarahan on kohta neljä vuotta täyttävän Melskan täti.) Isin vapaapäivinä Saara varaa isin aikaa ja huomiota itselleen. Saaran talvinen uinti-into on vähän laantunut, mutta pelkkä pihalla olo isin kanssa on hänelle mieleistä.
Ikä, taitojen lisääntyminen ja oman tahdon tiedostaminen ovat tuoneet Saaran elämänvaiheeseen, jossa hän joka päivä testaa, painaako vanhempien sana enemmän kuin oma tahto. Siinä missä mukautuvainen eskarilainen ei asettanut aikuisen sanaa kyseenalaiseksi, kouluaan aloitteleva kokeilee, voiko jäädä ulos vielä senkin jälkeen kun on käsketty sisälle ja syömään.
Tilanteen tekee aikuisen kannalta hupaisaksi ja Saaran kannalta entistäkin epäreilummaksi, että kotona on kymmenen vanhempaa sisarusta, jotka tekevät kokemuksen syvällä rintaäänellä selväksi, että porsaanreikiä tottelemiselle ei ole. Tänä kesänä on kaikunut kerrostalomme pihalla yhden jos toisenkin sisaruksen huuto Saaralle:
- "Saaraaa! Sun on pakko totella!"

Ei liian monta "pelkkää säikähdystä"

Blogin kävijämääristä voi päätellä, että naapurin papan kuulumiset koskettavat muitakin kuin papan naapureita. On ollut hyvä havaita, kuinka naapurit ovat kyselleet ja huolehtineet. Pappa tuli virkeänä jo seuraavana aamuna kotiin ja jatkoi puuhiaan siitä, mihin ne maanantaina jäivät. Omaiset ovat sanoneet selvittelevänsä tapauksen vaiheita myös tarkemmin. Ei voi sanoa, että "onneksi ei käynyt pahemmin". Ei meillä pitäisi olla varaa jättää hoitamatta ajoissa ainoankaan vanhuksen kallonmurtumaa tai aivoverenvuotoa. Sanon, että onneksi pappa selvisi pelkällä pitkällä haavalla ja sillä kuuluisalla säikähdyksellä. Kun niiden säikähdysten määrä kasvaa, alkaa yksin kotona asuva vanhus pelätä kaatumista, pelätä yksin oloa.

En aio tyytyä pelkkään jutteluun ja sanojen asetteluun, mitä tulee iäkkäiden ihmisten kohteluun ja oloihin. Tartun jokaiseen tilanteeseen, jossa voin olla tekemässä jotakin konkreettista heidän hyväkseen ja etsin mahdollisuuksia vaikuttaa asioihin myös sellaisten tahojen kanssa, jotka yhteiskunnan puolelta hoitavat näitä asioita, suunnittelevat uutta, odottavat palautetta ja päättävät resurssien kohdentamisesta.

Varsinkin tämän naapurin papan kohdalla muistuu mieleeni hänen nuoruutensa tapahtumat. Naapurin pappa oli noin 15-vuotias, kun kaikki kotikylän miehet lähtivät rintamalle ja hän otti huolekseen neljän-viiden naapuritalon peltotyöt. Poikanen kynti, kylvi ja korjasi sadon talonemäntien avustamana.
. . .
Ei hän tehnyt sitä palkan, kunnian tai muistamisen toivossa. Ei hän juuri puhu siitä nytkään. Me, jotka hänen menneisyytensä tunnemme ja arvostamme hänen panostaan isänmaamme hyväksi maamme raskaina vuosina voimme maksaa ikäänkuin kunniavelkaa.
Olisiko turvallisen vanhuuden tarjoaminen sen velan maksamista?

Surullinen tapaus

En enää ole kovin vihainen, ainoastaan surullinen ja olo on jotenkin pettynyt.
Olen tänään ollut vihainen, surullinen ja pettynyt siitä, kuinka Helsinki hoitaa vanhuksiaan, kuinka heidän ihmisoikeutensa on otettu pois lupaa kysymättä, kuinka häikäilemättömästi heitä kohdellaan.

Helsingissä ei osoiteta riittävästi varoja perusterveydenhuollon hoitamiseen. Minulla ei ole kokemusta eri vammaisryhmien kohtelusta, mutta vanhusten terveyden- ja sairaanhoitoa lyödään laimin räikeästi.

Jos tämänpäiväinen tapaus olisi harvinainen laatuaan, voisi puhua harmittavasta sattumasta. Nyt kun tiedän, että tätä tapahtuu jatkuvasti, olen vihainen.

Kahdelta iltapäivällä naapurin yksinasuva pappa, ikää 86 vuotta, soittaa minulle ja pyytää tulemaan luokseen vara-avaimella. Sanoi kaatuneensa kotona, eikä päässyt ylös.
Onneksi jo ulko-ovelle kuuluu papan lempeä ääni, muuten olisin pelästynyt hiukan enemmän.
- "Voi kultanuppunen, kun minä olen kaatunut ja en pääse ylös...vähän on tullut vertakin jostain."
Pappa makaa olohuoneen lattialla kirjaimellisesti verilammikossa.
Kun selvitän, mitä on tapahtunut ja kuinka ja mihin pappaa on sattunut, soitan oikopäätä ambulanssin.

Pappaa oli huipannut päästä, oli kaatunut ja todennäköisesti lyönyt päänsä pöydänreunaan. Takaraivolla oli monen sentin mittainen haava. Onneksi hän oli löytänyt lattialle taskusta pudonneen puhelimensa ja pystyi soittamaan minulle.

Koska pappa oli tajuissaan eikä valitellut kipuja, hänen hoitoonpääsyään ei katsottu kiireelliseksi.
Helsingissä asiat hoidetaan niin, että kolmen tunnin ambulanssinodottelu katsotaan kohtuulliseksi ajaksi. Soitin neljästi hätäkeskukseen tuon kolmen tunnin aikana ja minulle sanottiin, ettei "yhtään autoa ole vapaana", että "papan luo tullaan seuraavaksi", "ettei Helsingin pelastuslaitoksella ole tarpeeksi autoja".

Minä ajattelin tänään, että mistä niitä autoja olisi tänään saatu lisää, jos olisi tapahtunut jokin todella suuri onnettomuus, jolloin välittömän hoidon tarpeessa olisi ollut vaikkapa kymmeniä. Entä jos pappa olisi kaatunut ulkona humalapäissään ja maannut samanlaisessa verilammikossa vaikka metroaseman kulmilla, olisiko hän silloinkin saanut odottaa seuraavaa vapautuvaa autoa kolme tuntia? Entä jos joku meidän lapsista olisi kaatunut, lyönyt päänsä ja tarvinnut ambulanssia vastaavanlaisessa tilanteessa (ollut tajuissaan, kivuton, vuoto lakannut), olisiko hänkin odottanut seuraavaa vapautuvaa autoa kolme tuntia?
Emme paikalle tulleen omaisen kanssa käyneet siirtelemään pappaa, koska hänen vammojensa laadusta ei ollut mitään varmuutta. Todellisuudessa niskatuen kanssa turhia veivaamatta ensihoitajatkin häntä käsittelivät.

Tiedän, että puolustelijat vastaavat syytöksiin, että kyseisen potilaan tila ei vaatinut välittömiä toimia.
Mitä siitä. Jos haluamme kunnioittaa iäkkään ihmisen ihmisarvoa, ei hänen kuulu maata lattialla apua odottamassa.
Sanokaa, jos olen väärässä.

Tulipa päivän mittaan mieleeni sellainenkin asia, että jos tällaista tapahtuisi kotikunnassani Kangasniemellä, tapaus puitaisiin seuraavassa kunnanvaltuuston kokouksessa pohjamutia myöten.
Sanon "kotikunnassani", koska tänään minua hävettää olla helsinkiläinen.

"Ahtaalla, mutta emme umpikujassa"

Mies lähti yöksi töihin ja tulee kotiin, kun me aamulla heräilemme.
Minua ei oikein vielä nukuta - sen verran on ollut päivässä jännitystä ja yllättäviä käänteitä. Mies teki tänään ennen töihinlähtöään talkootyönä erään ajoreissun, joka sai päivän edetessä yllättäviä mutkia. Jossain vaiheessa päivää mies soitti minulle ja sanoi, että hänestä tuntuu, ettei hän pääse ollenkaan perille.
Kyllähän hän perillekin pääsi, mutta hyvä oli, ettei etukäteen tiedetty, kuinka monen koettelemuksen kautta. Onneksi apuna oli kärsivällisiä ja neuvokkaita tuttuja ja tuntemattomia ja asiat saatiin loppujen lopuksi hoidettua.
Raamatunkohta, joka minulle tiukkana hetkenä avautui, oli: ... "me olemme kaikin tavoin ahtaalla mutta emme umpikujassa, neuvottomia mutta emme toivottomia"... (2.Kor.4:8). Soitin miehelle ja luin tämän paikan hänelle. Hän oli silloin bussin kanssa jumissa kapealla sivutiellä, auto ei käynnisty ja se tukkii tien.

Minulle tuli tunne, että päivän tapahtumien kulun tarkoitus oli opettaa meille ihan helmitaulun kanssa, että vaikka aina asiat eivät sujukaan sen mukaan, kuin me ihmiset laittaisimme ne sujumaan ja kuinka niiden rukoillaan sujuvan, niin Taivaan Isä näyttää kädestä pitäen, että hän on ratin takana myös ajaessamme harhaan ja hän pysäyttää auton silloin, kun katsoo sen tarpeelliseksi. Koen, että Jumalan huolenpito jakaa siunauksia elämäämme koko ajan ja jatkuvasti myös niissä tilanteissa, kun koemme inhimillisesti olevamme ahtaalla ja neuvottomia.
Vaikka itse seurasin asioita tänään kotoa käsin, koin olevani aika ahtaalla ja vaikeassa tilanteessa ja inhimillinen huoli asioiden järjestymisestä valtasi mielen monta kertaa rukouksen välillä.
Nyt sydämessä on kuitenkin kaikkien tapahtumien yllä levollinen kiitos siitä, että koko päivä on ollut Taivaallisen Isän johdossa.