Kaikkien aikojen mustikkavuosi

Muistan lapsena ihmetelleeni Lahja-mummoa, joka marja-aikaan suorastaan asui metsässä. Hän sitoi puuvillahuivin niskan puolelle solmuun, pisti hyttysöljyn nutun taskuun ja otti sinisen tavallista ämpäriä hiukan pienemmän muoviämpärin mukaansa ja hyppäsi pyörän päälle ja viiletti rantapuolen metsään.
Ihmettelin, miten ihmeessä hän jaksaa: hän kävi kotona vain hakemassa toisen marja-astian ja kiirehti takaisin.

Tuohon aikaan ei tiedetty "riittävästä nesteytyksestä" mitään. Ei mummolla mitään juotavaa koskaan mukana ollut, sen paremmin kuin syötävääkään.

Lautakankaan nykyinen emäntä varustautuu mustikkametsään vesipullon, älypuhelimeen ladatun karttasovelluksen ja paikannuksen, hyttyshupun ja hyttysmyrkyn kanssa. Pyörällä en metsään mene, mutta kauempana olevalle mustikka-apajalle tilaan joskus perheen autoilevalta miesväeltä kyydin. Jos jalkaa poistullessa kovasti uuvuttaa ja marjaämpäri painaa, tilaan ääniviestillä hakijan: tänään hakijoita tuli ihan kahdella autolla.

Kaisa kertoi lenkillä nähneensä mustikoita paikassa, jossa en ollut ikinä käynyt marjastamassa. Tarkempi käynti paljasti, että kyseessä oli tämän kesän lottovoitto. Kolmen hehtaarin alalla on niin paljon mustikoita, että meidän perheen ensi talven puuromarjoja ei tarvitse muualta haaksia. Nyt kyllä velipojan metsän vakiomustikkapaikka jäi auttamatta toiseksi.

Lottomustikkametsä on minulle tyystin vieras, en ole siellä edes lapsuudessa käynyt. Parilla marjareissulla on minun pitänyt kaivaa puhelin taskusta, avata karttasovellus ja tarkistaa sijaintini, kun valtatien äänet ovat kuuluneet kovin oudosta suunnasta ja taivas on ollut pilvessä. Auringon avulla suunnistaminen on yllättävän tarkkaa.

Eilen kokeilimme Kaisan kanssa poimuria, mutta sen käyttö jäi yhteen kertaan. En vain tykkää liiskaantuneita marjoja siivota. Täällä on satanut aika paljon ja mustikat alkavat jo pehmetä monin paikoin.

Jospa edes kerran saisi niin paljon mustikoita säilöttyä, että ne riittäisi seuraavaan satoon asti. Viime kesänä luulin viiden ämpärillisen verran pakastettujen mustikoiden olevan tarpeeksi, mutta vuodenvaihteen jälkeen oli kaikki syöty, enkä ollut raaskinut edes tehdä mustikkapiirakkaa niin usein, kuin olisi tehnyt mieli.

Vadelmat kypsyvät aukoissa ja ojanpientareilla jo hurjaa vauhtia. Tiedän, että kun vadelmat kypsyy, vaihtuu mustikkametsä minulla vattupuskiin.

Kiitollinen mieli on tämmöisestä marjaihmeestä. Kyllä Taivaan Isä tietää, millä saa meidät ilahtumaan.

Tämä kesä

Vanhan tuvan ovi on ollut tänä kesänä auki kuin ennen vanhaan. Talossa on riittänyt asukkaita ja vanhan talon haju on muuttunut vanhan tuvan tuoksuksi. Mielenkiintoinen asia, miten asuminen saa talon heräämään henkiin pitkänkin kuoleman jälkeen. Loppujen lopuksihan talo on aika hyvässä kunnossa. Jos pidemmän päälle aikoisi taloa pitää asuttuna, olisi sen korjaamiseen investoitava. Tällä hetkellä siihen ei ole mahdollisuuksia eikä remonttia ole suunnitteilla.

Kesäaika suhisee ohi vimmatulla vauhdilla. Minusta yötyö entisestään luo vaikutelmaa ajan kiitämisestä: kun aamulla tulet töistä, käyt nukkumaan, iltapäivällä herättyäsi teet ruuan ja pakolliset kotityöt, on aika lähteä uudelleen töihin tai yöunille. Vapaapäivien aamuina nukun niin pitkään kuin unta riittää. Sitten nautin hitaasti kahvista niin kauan kuin mieli tekee ja niin monta mukillista kuin tuntuu hyvältä. Sen jälkeen teen tavallisesti nautiskelukierroksen puutarhassa ja totean heinän sun muun kasvillisuuden villiintyneen entisestään. Yritän opettaa itseäni siihen, etten ota stressiä asioista, joita en pysty tai ehdi tekemään. Tänä kesänä en ole ottanut stressiä niittämättä jääneistä lupiineista. Pappa ei enää jaksa aaritolkulla viitakkeen kanssa niittää ja niitettävää olisi enemmän kuin pataljoona miehiä ehtisi hoitamaan. Kunhan edes marjapensaiden ja luumupuiden ympäristö saadaan niitettyä, niin muusta ei ole väliä.

Vähitellen siirrymme vuodenaikaan, jolloin marjametsät alkavat kutsua. Tänne on tulossa ennätyssato mustikkaa ja se kypsyy jo hyvää vauhtia. Yritän varastaa jokaisesta kotipäivästä pienen siivun marjametsään menolle. Mustikkamättäistä olen jo alkanut nähdä unia.

Kesätöissä olleet lapset ovat ahkeroineet. Kaisalla on vielä pestiä marjatilalla ja nuorin pojista aloittaa tällä viikolla toista kesätyötään.

Heinäkuun 16. päivä tuli viisi vuotta täyteen muutostamme. Koko perhe tuntui ajattelevan sitä päivää kuin juhlapäivää. Me kaikki olemme edelleen onnellisia siitä, että saamme olla täällä.

Hävikistä herkuksi

Papastakin on kehittynyt jo oivallinen hävikkibongari. Jos kylällä on käyntiä ruokakauppojen avaamisen aikoihin, mahdollisuudet edullisiin löytöihin on suuremmat.

Tänä aamuna työläisten vientireissullaan Pappa oli löytänyt S- marketista päivän tuoretuotteet neljällä eurolla. Ruuanteko muuttuu helpoksi, kun tarvikkeet nähtyäsi tiedät oitis, mitä tänään syödään. Juureksia riittää keiton lisäksi vielä pakastettavaksi.

Herkkusieniä en osta oikeastaan koskaan normaalihinnalla, mutta vokkipannulla on viime aikoina hävikkilöytöjen ansiosta ollut herkkusieniä useasti.

Ruokaostosten suunnittelu ja ruuan valmistus joutuu meillä nyt tiukempaan kuriin. Enää ei kannata ostaa mitään epävarmasti syötäväksi hyödynnettävää sillä ajatuksella, että "syöväthän kanat sitten loput". Maanantaina nimittäin meiltä lähti viimeiset kanat uuteen kotiin ja kauppalistalla lukee "munat". Huojentunut olo on minulla ja Papalla päällimmäisenä - eroitkut niiskutin jo kevättalvella, kun päätöksen kanoista luopumisesta tein. Ehkä tänä syksynä meillä viinimarjoja söisi kanojen sijasta ihmiset.

Pesästä jo lentoon lähtenyt poika

Eilen illalla, samaan aikaan kun minä läksin yöksi töihin, tänne tuli kyläilemään pääkaupunkiseudulta yksi vanhimmista pojistamme. Mukanaan hänellä oli tyttöystävänsä, jonka tapaisin ensimmäistä kertaa.

Olin toki nähnyt tuota tyttöä yhteisissä kuvissa poikani kanssa. Hassua, kuinka paljon voit päätellä ihmisestä kuvien perusteella! Jo se, kuinka nämä kaksi oli asettunut kuvissa, kertoi siitä, että heidän suhteensa oli välittävä, läheinen, rehellinen ja onnellinen.

Muutaman kuvan perusteella olin ajatellut, että tuo tyttö on sydämellinen, avoin, empaattinen, omilla jaloillaan seisova ja rehellinen. Kun lisäksi hän lähetti perheellemme viime jouluna lahjan, joka huokui sydämellisyyttä.

Tänä aamuna, ennenkuin lähdin nukkumaan, näin tuon nuoren naisen kasvoista kasvoihin. Mitä enemmän hänen ja poikani kanssa aamupalaa syödessämme juttelimme, sitä onnellisemmaksi tulin. Näin välittömästi heidän keskisestä kanssakäymisestään, että he kunnioittivat toisiaan. Kumpikin sai olla oma itsensä. Sen lisäksi kaikki ne ominaisuudet, joita olin ajatellut kuvien perusteella, piti täsmälleen paikkansa. Lisäksi tyttö oli vapautuneen iloinen ja hänen naurunsa oli helisevää musiikkia.

Sanoin nuorille, että olen niin onnellinen, kun he ovat löytäneet toisensa. Vanhanaikainen kun olen, sanoin myös, että nyt minun ei tarvitse olla huolissani pojastani ja tämän pärjäämisestä, sillä tämän tytön luona hän on hyvissä hoteissa.

Tavallaan koen, että työni äitinä ja huolehtijana on saavuttanut yhden suuren välietapin, kun napanuorasta on enää pääsuoni jäljellä. Vasta kuolema katkaisee äidin ja lapsen napanuoran, vaikka sydänpaikka jää ikuisiksi ajoiksi.

Suurperhe-elämä jatkuu

Olen joko unohtanut, millaista elämä oli viisitoistahenkisessä perheessä tai sitten tämä yhdeksänhenkisen perheen elämä on siitäkin ...niin, miten tuon nyt voisi kuvailevasti ilmaista? Olisiko "hektisempää" lähellä totuutta.

Välillä minua miltei säälittää tuo meidän Pappa-ressu. Viisi vuotta sitten hän pääsi eläkkeelle ajettuaan kaupunkiliikenteessä 31 vuotta bussia. Muutimme maalle asettuaksemme aloillemme ja nauttiaksemme verkkaisesta elämänrytmistä. Vaan kuinkas kävikään: tätä nykyä Pappa kuskaa meitä kirkonkylän väliä aamuvarhaisesta iltamyöhään. Muutaman kerran päivän saldo on ollut kuusi kierrosta 14 kilometrin päähän kirkonkylälle. Tuttava-taksikuski jo naureskelikin, että Papalla on enemmän ajoja kuin hänellä!
Viime lokakuussa ostetulla autolla on kertynyt kilometrejä jo yli 38000.

Syy kyytientarpeeseen on kyllä erittäin onnellinen: perheen työikäiset ovat saaneet hyviä työpaikkoja ja nyt kesäaikaan ovat työllistyneet muutkin kuin työikäiset. Tänään jopa meidän nuorin, blogin vanha tuttu "Tirtetta" eli Saara aloitteli kahden viikon mittaista kesätyötään.
Lapista kotiutunut Kaisa aloittaa satokauden edetessä työt mansikanpoiminnassa ja huomenna yhdellä lapsista on työhaastattelu.

Totuin kyllä suuriin kattiloihin jo Helsingissä, mutta nyt kun syöjien joukossa on viisi raavasta miestä ja neljä reippaasti syövää naisihmistä, niin ruokaa laitetaan taas kuin ennen vanhaan. Tavallisesti teen illaksi lämpimän ruuan (koska yötyöläinen nukkuu melko suurella varmuudella aamupäivisin) ja usein vielä myöhemmin illalla toisen ruuan seuraavan päivän työeväiksi.

Tämä poikkeuksellinen mennyt kevät on ollut niin terveellinen muistutus siitä, että tavallisena pitämämme arki omine rutiineineen on elämän kultahetkiä. Olemme niin kiitollisia työstä ja ruuasta, kodista ja läheisistä. Elämän juhlahetkiksi riittää, kun kauempana asuvat perheenjäsenet pääsevät käymään. Jos nyt ei ihan joka vuosi kaikki kerralla päästä kokoontumaan, niin ainakin ripottain.

Kaura oraalla

Muutaman päivän sateiden jälkeen luonto sai vauhtia ponkaista täyteen kesään. Reilussa viikossa kaura nousi oraalle.

Keskellä eteläpuolen metsiin vievää metsätietä kasvaa muistoja lapsuuteni pihan kukkapenkistä.

Vanhan talon vieressä kasvavassa tammessa on unohduksiin jäänyt linnunpönttö. Jollekin lintupariskunnalle koti on ollut kuitenkin riittävän hyvä perheen perustamista varten ja nyt sieltä kuuluu linnunlasten iloinen piipitys.

Suotuisat olosuhteet saivat kaiken mahdollisen kasvavan suorastaan villiintymään muutamassa päivässä. Toki kanalan ympäristössä riittää maaperässä ravinteita ja hyvää lannoitetta. Mutta näitä heinäviidakoita katsellessa on vaara kokea riittämättömyyden tunteita, jos alitajuinen tavoite on siisti piha.

Luumupuissa on runsaasti lupauksia syksyn sadosta. Viime kesän sadon meillä tuhosi ankara raekuuro. Onneksi antelias ystävä tarjosi meille ennenkokemattoman luumusyksyn. Pakasteesta löytyy vielä luumuhilloa, jonka makua kuvailemaan ei köyhä kieli riitä. Suomen kesässä kasvanut luumu on ihan oma lukunsa.

Syksyn viimeisiin marjailoihin lukeutuu karhunvatukka. Muutamasta hoitamattomasta oksanräipästä on saatu kilokaupalla satoa ja lupaavalta näyttää jälleen.

Kasvilajituntemukseni on naurettavan huono, mutta jonkunsortin unikko ja kaksi pionipöheikköä ilahduttavat kukinnoillaan ihan pian.

Onneksi talossa on huoltomies omasta takaa, muuten nurmikot olisi todennäköisesti leikkaamatta. Oma ajatukseni siitä, että nurmikko saisi kasvaa aivan vapaasti, ei ole saanut vastakaikua talon muissa asukkaissa.

Minä, talvi-ihminen, yritän sopeutua tähän aistit ylivirittyneisyyden tilaan saavaan kesään. Juhannus on minusta aina ollut haikea juhla. En mahda sille mitään, mutta minusta kesä alkaa ikääntyä ja väsyä nopeasti juhannuksen jälkeen. Kesälomani on näillä näkymin syyskuussa, joten velttoiluun vaipumisesta sydänkesän aikaan ei ole pelkoa.

Nauti elämästä, ystäväni!
Toivon, että elämän surut ja huolet jäisivät tänä kesänä vähiin elämässäsi.

Kauran kylvöä Lautakankaalla kesäkuussa 2020

Kylvöaika luo toivorikkautta ja uskoa tulevaisuuteen. Kun maamies on tehnyt osuutensa, on loppu kirjaimellisesti Luojan kädessä.

Tänään siunaan Lautakankaan peltoihin saatetut peltoisännän kauran siemenet ja rukoilen Jumalalta sadetta, lämpöä ja suotuisaa kesää, jotta syksyllä olisi satoa korjattavaksi.