Kouluja

Kun perheemme oli vielä pieni, asuimme Koskelassa aivan alakoulun vieressä. Näin koulujen alkamisen aikoihin, muistuu mieleen äänet, näkymät ja tunnelmat, kun avoimesta parvekkeen ovesta kantautui sisälle kuudennen kerroksen kotiimme koululaisten äänet syksyn ensimmäisenä koulupäivänä. Ruutinmäen kallioiden koloissa kasvavissa pihlajissa notkui punaiset marjat ja ilmassa oli jo lempeä alkavan syksyn aavistus. Meidän pienet kurkistelivat parvekkeen rakosista koulun pihalla kirmailevia lapsia. Pienet varpaat tassuttelivat parvekkeen harmaalla betonilla ja pellillä vuoratun kynnysaskelman yli noustiin varovasti, ettei varpaisiin tullut pipiä.

Muistan ajatelleeni, että olen niin onnekas, kun saan pitää kaikki lapset vielä lähelläni ja kotona. Koulumaailma tuntui vielä liian äänekkäältä ja vilkkaalta.

Kun ensimmäinen lapsistamme aloitti koulunkäynnin, asuimme jo Ruoholahdessa. Koulu oli vasta valmistunut. Säästin Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen numeron, jossa oli juttu uudesta koulusta. Lehden toimittaja haastatteli lapsia ja kysyi heiltä, mikä oli uudessa koulussa parasta. Meidän koululaisemme vastasi "ruoka ja välitunnit".

Kun lapsi toisensa jälkeen aloitti koulutaipaleen- kuka Ruoholahdessa, kuka Salmisaaressa- oli haikeus aina äidin mielessä, kun jäi koulun pihalle vilkuttamaan kouluansa aloittavalle. Minusta tuntui joka kerran siltä, että annan kasvatustyöni tuloksen koko maailman nähtäväksi.

Oli aikoja, jolloin perheessämme taisi olla yhtä aikaa 9 koululaista. Keittiön kaapien ovet oli päällystetty lukujärjestyksillä ja muistilapuilla. Oli muutama vuosi, jolloin kotoamme lähti aamuisin oppilaita kuuteen kouluun.

Tänä päivänä Suomessa lapsista pidetään hyvää huolta. Oppimisvaikeudet ja muut koulunkäynnissä huomioitavat haasteet saadaan useimmiten ajoissa selville. Perheen asuinpaikasta voi riippua, kuinka moniammatillista ja kattavaa apua lapsi saa. Perheessämme usealla lapsella on ollut kouluiässä kielellistä erityisvaikeutta ja myös muita diagnooseja on saatu. Onneksemme myös olemme saaneet paljon ammattilaisten apua. Vaikka helsinkiläisinä olimme helposti saatavan avun piirissä ja erityisalat tulivat myös tutuiksi, ei tilanne kangasniemeläisenä ole yhtään sen huonompi. Kaikkien alojen apu lasten haasteisiin löytyy ainakin Mikkelistä ja koulujen tarjoama tuki on esimerkillistä myös Kangasniemellä.

Koululaisten määrä perheessämme on kutistunut kolmeen. Ala- asteikäisiä ei meillä enää olekaan. Nyt keskitymme 9-luokkalaisen ja kahden lukiolaisen opintojen tukemiseen ja rinnalla kulkemiseen.

Voimia, viisautta, terveyttä, intoa ja iloa oppilapsille ja koulujen henkilökunnalle!

Töissä = kesä

 "Milloin sinulla on loma?" on kysymys, johon olen vastannut tänä kesänä useallekin kysyjälle. Tänä kesänä vastauskin tuohon kysymykseen on ollut poikkeuksellinen: "minulla ei ole tänä kesänä kesälomaa".

Vaihdoin kevättalvella työpaikkaa ja sen johdosta ei ole lomapäiviä karttunut. Toki jos lomaa kaipaisi, voisi olla tekemättä työtä ja savolaistermein voisi pitää "ommoo lommoo".

Hoiva-alalla on tällä hetkellä ennennäkemätön hoitajapula. Tuohan tarkoittaa sitä, että niin piskuista pitäjää ei olekaan, etteikö sen hoivakodeissa olisi tekemätöntä työtä tarjolla hoitoalan ammattilaisille. Kangasniemikään ei ole tältä kurimukselta säästynyt. Työtä olisi tarjolla, mutta mistä löytää työttömiä hoitajia.

Kahvitaukokeskusteluissa on tänäkin kesänä pohdittu, millä saisi hoitoalan vetovoimaa kohennettua. Parempi palkka ei tunnu tällä hetkellä olevan se keino, jolla ala saataisiin kiinnostavaksi. Hoivatyön arvostuksen lisääminen? Työsuhde-edut? Aika neuvottomiksi olemme me hoivatyön ammattilaiset itsemme kokeneet: jos olisimme itse nuoria ja tulevaisuuden alaa pohtimassa, mikä saisi meidät hakeutumaan alan opintoihin? 

Viime vuosien julkisuushälyt hoitovirheistä, räikeistä laiminlyönneistä, yritysjättien toimintakulttuurista ja uutisoinnit alalta paosta yhdistettynä siihen, että joskus myös hoivalaitoksissa kuolee hoidettavia, ei luo kovin ruusuista kuvaa hymyillen kutsumustyötään tekevistä hoitajista.

Löytyykö vielä työuraansa suunnittelevista nuorista niitä, jotka näkevätkin pinnan alle:                       - kun viikkoja puhumattomana ollut asukas kuiskaa sinulle "kiitos", kun kuivaat hänen kasvojaan suihkun jälkeen 

-kun peitellessäsi asukasta yöunille tämä kysyy "tulethan aamulla uudestaan"  

- kun syöttäessäsi asukkaalle päivällistä, tämä kysyy: "olethan sinä jo saanut ruokaa - pistä välillä omaan suuhusi".

Tänä syksynä tuen ja kannustan jokaista, joka on päättänyt alkaa opiskella hoiva-alaa. Jos itse pähkäilet, mitä alkaisit opiskella, ota selkoa hoiva-alan työstä, oppilaitoksista, oppisopimuskoulutuksesta ja kokeile edes, tulisiko sinusta hoitaja. Työttömyyden uhka on sillä alalla täysin tuntematon käsite.

Kuria tiskipöydälle

Perheellämme on aina ollut ongelma, johon olisi olemassa helppoja, järkeviä ratkaisuja. Jostakin syystä -kun alttiita tiskikoneen täyttäjiä on löytynyt - ongelmaa ei ole korjattu.

Usealla perheenjäsenellä on ollut tapana aina tullessaan keittiöön juomaan vettä, ottaa puhdas lasi tai muki juomista varten. Lisäksi on niitä, jotka eivät muista, mistä kupista joivat edellisellä kerralla ja ottavat sitten varmuuden vuoksi kaapista puhtaan.

Tämän pyykkipoikaniksin taisin kuulla Heliltä varmaan kymmenen vuotta sitten. En tiedä miksi olen jatkanut typerää ja epäekologista turhaa tiskaamista, enkä ole laittanut perhettä ruotuun. Vaan vieläpä ehtii, kun kotonaolevien lasten lukumäärä on kuusi kolmestatoista!

Katsotaan, omaksutaanko uusi toimintatapa ilman ohjeistusta. Jätin nimikoidut pyykkipojat tiskipöydälle ja aamulla jo näen viitteitä siitä, alkaako mitään tapahtua.

Ei vara venettä kaada ja onneksi ei ole venettäkään

Edellisistä tuulenhujakoista opiksi ottaneena aloitin varustautumisen täksi päiväksi luvattuun ukkosmyrskyyn jo aamukahvin aikoihin.

Vaihdoin varavesikanisteriin veden, vein kumpaankin vessaan täydet vesiämpärit, varasin eläimille reilusti juoma- astioita, keitin termospullon täyteen teetä, varasin keittiöön käyttövettä, pyöritin pyykkikoneen pikaohjelmalla, latasin tiskikoneen ja pesin käsitiskit, tein päivän ruuat valmiiksi, en laittanut pannuhuoneeseen tulia kattilaan, vaan napsautin varalle sähkön päälle käyttöveden lämmitystä varten ja seurasin sivusilmällä sadetutkan kuvan kehittymistä sääsovelluksessa.

Tämän kesän aikaisemmissa ukkosmyrskyissä sähköt ovat katkenneet jo ensimmäisissä tahdeissa, niin nyt en halunnut löytää itseäni puolivalmiin ruuan ääreltä hellan luota ihmettelemästä. Pienoista stressiä aiheutti aikaisemmilla kerroilla myös kolme jääkaappia. Nyt nostin varmuuden vuoksi kuhunkin jääkaappiin pakastimesta mehupöniköitä, koirienruokaa ja marjoja. Jäiset tuotteet antavat jääkaapille sähkökatkoksen aikana hiukan armonaikaa.

Kun olin tyytyväinen kaikkiin varautumistoimiini ja tuuli alkoi jo länneltä puhaltaa ihan reippaasti, otin marja-astian ja käväisin tekemässä marjakatsauksen.

Vadelmat kypsyvät jo hyvää vauhtia ja viimeisiä metsämansikoita löytyi vielä. Rakkain mustikkapaikka Kuopion Veljen metsässä tuntui siltä, kuin olisin vasta ihan vähän aikaa sitten sen hyvästellyt. Todellisuudessa se oli lokakuuta, kun viimeksi siellä kävin.

Oli niin suuri ilo nähdä, että mustikkapaikka ei petä minua tänäkään kesänä.

Keräsin vadelmia, metsämansikoita ja mustikoita yhteensä litran verran ja kerkesin kotiin, ennenkuin sade alkoi ryöpytä. Varsinainen ukkosrintama ohitti meidät pohjoisen puolelta ja vettäkin saimme vain vajaan tunnin ajan. Monen viikon helteen jälkeen tuollainen sade on vain hetken ensiapu. Jotta luonto saisi vettä elpyäkseen, saisi sataa viikon.

Niin tervetullut sade ja vaimea ukkosen jylinä oli, että menimme kaikki katselemaan ja kuuntelemaan sadetta talon etukatokseen. Kerroin perheelle, että ollessani lapsi, menimme veljeni kanssa tällaisilla sateilla aina juoksemaan pihanurmille ilkosen alastomina. Ehdotin nyt samaa, mutta ehdotukseni ei saanut keneltäkään vastakaikua.

En osaa nauttia helteistä, kun tiedän, että sade olisi meille nyt tärkeämpää. Olisi kai aika oppia, ettei kannata ottaa stressiä asioista, jotka ei ole omassa vallassa.

Alkavan viikon opinkappaleeksi yritän ottaa, että hyväksyisin lähelläni olevat ihmiset juuri sellaisina kuin kukin on. Että kunnioittaisin toisten näkemystä elämästä.

Juhlapäivä

Kun kylvötyöt on saatu tehtyä, on todella juhlapäivä. Vaikka minulla ei ole osaa eikä arpaa peltotyöurakkaan, tuli silti riemukas olo, kun traktorit lähtivät pelloilta, työ oli tehty ja nyt toivotaan, että viikonlopulle ennustetut sateet tulevat.

Kylvötyöt viivästyi, kun toukokuun lopulla satoi vettä sellaiset määrät, että vesi seisoi paikoitellen pelloilla. Helteet ja tuulet ovat kuivattaneet pellot ja kovin pölisevää maa jo olikin.

Toivotaan ja rukoillaan hyvää satovuotta.

Kun kävin iltapäivällä ihailemassa peltoja, panin merkille sankasti kukkivan puolukan. Ihan luonnostaan ajatukset siirtyi viime syksyyn, mikä oli marjojen suhteen ikimuistoinen. Viime syksyn marjat alkaa olla syöty ja suurella kiitollisuudella käännämme katseet tulevaan syksyyn. Anna, Luoja, meille jälleen iloa metsän ja maan moninaisista antimista.

Kaskas!

Kahteen viikkoon en ollut käynyt kurkistamassa valkosipulilavojani ja kun tänä aamuna vapaapäivän kunniaksi paikalle menin, oli vastassa kirjaimellisesti viidakko. Suotuisat säät vedentulon ja lämmön suhteen olivat kasvattaneet valkosipulin lisäksi myös nokkoset ja kaiken maailman heinät. Juolavehniä ja nokkosia kiskoessani tuli mieleeni "Päivänpesän elämän" Katja, jolta opin aikoinaan termin "rikkojen kitkeminen". Minun valkosipulipenkeissäni ei toden totta ollut enää rikkoja, vaan puolimetrinen heinä. Kun työtahdin piti rivakkana, ei ehtinyt huomata itikoita, jotka ovat hyvin tungettelevia ja päällekäyviä tänä kesänä. Vaan siinäpä on minun tämänkesäiset kasvatukseni: 109 valkosipulia, jotka selvisivät hengissä talvesta ja kissan repostelusta. Toinen meidän ulkona viihtyvistä kissoista oli jostakin syystä alkukeväällä kaivellut yhdestä laatikosta sipuleita ylös.

Kesäni jatkuu ilman sen kummoisempia kesälomia. Vaihdoin kevättalvella työpaikkaa ja tänä vuonna ei marja-aikaan metsässä asutakaan. Vapaapäivien käyttö muuttuu siis hyvin tehokkaaksi.

Aamulla kuvailin ulkona mukamas blogia varten "vehreitä kesäkuvia", mutta todellisuudessa niissä kuvissa on vain täyttä vihreää viidakkoa ja voikukkapallomeriä. Tänään huomasin myös, että olen luovuttanut ruttojuuren ja lupiinin suhteen. Ruttojuuri on kyllä jotenkuten aisoissa, mutta lupiinin suhteen on peli pelattu. Ei mahda maanomistaja enää lupiinin leviämiselle mitään. Viime keväänä teimme aika paljon järeää hävitystyötä jo alkukasvustojen suhteen ja jatkoimme sitä mukaa, kun pöheikköjä ilmaantui. Mutta nyt vanhan talon ympäristössä on kirjaimellisesti lupiinipelto. Vaikka muuten vielä myrkyn hyväksyisinkin, niin alueella oleva kaivo estää kaikkien kemikaalien käytön.

Koulutan itseäni siihen, etten ota ressiä asioista, jotka eivät ole vallassani. Mutta se minulle on tullut selväksi näin vanhuuden kynnyksellä, että en ole kesäihminen. Kyllä minä syksyä odotan. Ja mikä sen suloisempaa, kuin helmikuun kipakka pakkanen ja huurteiset puut.

Mansikat ja mustikat on kyllä hyviä.

Aino Huilajan esikoisteos

 Tämän kirjan päätin lukea, kun kuulin tällaisen tarinan olevan tulossa. Aihe jo itsessään on kutkuttavan houkutteleva: jättää kaikki ja lähteä ihan minne vain.

Ensimmäisenä kirja sai minut puolelleen rehellisyydellään. Aino Huilaja kirjoittaa rehellisesti ja se tuntuu siltä, kuin pääsisi näkemään hänen sisimpäänsä. Toki hirmuisesta pissihädästäkin mainitseminen on rehellisyyttä.

Entisenä helsinkiläisenä elin mukaan tempautuneena kuvauksissa syksyisessä Helsingissä. Palelin itsekin Ranssin kopissa ja toivotin mielessäni Ainolle uskoa unelmiin Rastilan Hese-kohtauksessa:

"Rastilan Hesburgerista on tullut uusi kantapaikkani, sillä siellä on lämpimät ja tilavat sisävessat, eikä koskaan ruuhkaa tai tuttuja ihmisiä. En jaksaisi kylmien öiden jälkeen selittää kenellekään, mitä minulle kuuluu ja mitä teen hampurilaisravintolassa tähän aikaan aamusta.

Tilaan tiskiltä kahvin, joka maksaa 1,60. Se on minusta äärimmäisen halpa hinta siitä, että pääsen suorittamaan aamupesuni loppuun tyhjässä ja siistissä vessassa sekä meikkaamaan itseni lämpimissä tiloissa naistenlehden kuvausta varten. Tunnen jopa hienoista ylpeyttä kekseliäisyydestäni."

Kirja oli viihdyttävä, mutta ennen kaikkea se pysäytti ajattelemaan: mitä itse haluan. Ei ole kysymys siitä, että elämä olisi jokin elämysmatkojen sarja. Meidän täytyy vain olla sinut sisimpämme kanssa kaikessa mitä teemme, muuten elämisen voimavarat murenee vähitellen kalliosta hiekaksi.

"Pakumatkalla" - kirjasta tuli myös korona-ajan historiakirja. Ilman viruskurimusta paluumatka olisi taatusti ollut toisenlainen.

Toivon sydämestäni, että Aino Huilaja löytää idun seuraavalle kirjalle - ehkä se on jo olemassa. Tunnelma- ja maisemakuvaukset ovat niin aitoja ja rehellisiä tässä kirjassa, että niitä soisi lukevansa myös Lapin erämaista.