Talot talven sylissä

 

Yritän opetella pitämään tästä talosta. Pidän itseäni kiittämättömänä, kun en vain "ihastu" tässä talossa asumiseen. Vanhakin talo on paljon kodikkaampi ja tunnelmallisempi.

Ehkä tämän talon tunnekylmyys johtuu siitä, että talo on elementeistä kyhätty. Hullua ehkä sanoa, mutta tältä talolta puuttuu sielu. No - vanhasta talosta se sielu löytyy. Anne- Marin Palokankaan talosta vasta sielu löytyykin ja edelleen sydäntäni pistelee, kun ajattelen sen ihanan talon kohtaloa.

Yritän kohentaa talossamme viihtymistä pyrkimällä raivaamaan pois sellaista tavaraa, mikä lojuu vain olemassa ja mille ei ole mitään käyttöä. Sellaiset tavarat harvoin tuottavat myöskään mitään iloa. Viihtymistä lisäisi myös siivoustason nostaminen, mikä on todellinen haaste jo neljän koiran ja viiden kissan takia. Tokihan kahdeksanhenkisen perheen pyykkien käsittely tuo omat haasteensa tilankäyttöön ja pölyn määrään. Niinkuin ennenvanhaan Ruoholahdessa, olohuoneen sisustuselementteinä on edelleen vahvasti pyykinkuivaustelineet. Lisäksi olohuoneessamme on kolme jääkaappia ja kaksi pakastinta, niin viihtyisyyden luominen on arvatenkin hankalaa. Hyvä kysymys on, olisiko kylmäkalusteille ja pyykkitelineille isossa talossa mitään muuta paikkaa. Kun paremman paikan niille löydän, ilomielin suon olohuoneen alkuperäiseen tarkoitukseensa. Sivuseikka sekin, että Papan ja minun makuunurkkaus on olohuoneen perällä.

Ihan tyytyväisenä minä muuten täällä asustan. Toistaiseksi. Siinä vaiheessa kun kaikki remontit alkavat kaatua niskaan, todennäköisesti luovutan. Yritän olla vaivaamatta ajatuksiani niin usein näiden asioiden pohtimisella. Kerrostaloasumista en ole kuitenkaan kaivannut, vaikka asumisen helppouden perään muutaman kerran olen haikaillut.

Onneksi olen tänään mummo enkä erakko

24. marraskuuta on perheessämme nyt monen tärkeän ihmisen syntymäpäivä. Tänään, 24.11.2021, syntyi Hanna-tyttäremme pieni tyttövauva. Hanna on lapsistamme kolmanneksi vanhin ja tänään syntynyt lapsi on minulle ja miehelleni kolmas lapsenlapsi.

Vauvaa odotettiin syntyväksi vasta reilusti joulukuun puolella, mutta reippaan lapsen kuvia on meille kantautunut kolme viikkoa etuajassa syntyneestä. Keskoseksi ei kyllä parane häntä nimittää - ymmärtääkseni kaksi ja puoli kiloinen, terhakkaasti täysin keuhkoin itkevä on aika napakasti elämän syrjässä kiinni.

Onneksi minulla oli tänään vapaapäivä, koska maailmaantulijan odottaminen oli raastavaa. Hanna laittoi aamulla videon ilokaasunaamarin takaa ja sen perusteella ensikertalainenkin olisi voinut olla viimeistä rykäisyä vaille synnyttänyt. Mutta tunnit matelivat, eikä viestejä kuulunut. Luonnollisesti välillä jo hiipi huolikin mieleen ja sitten täytyi jo hätyytellä vauvan isääkin kertomaan väliaikatietoja. Mutta iltapäivällä huojentava lause ilmestyi puhelimeen " hän syntyi, kaikki on hyvin".

Edellisestä perheemme vauvasta on vasta vuosi aikaa, mutta niin täydellisesti on tämäkin tulija sekoittanut tätiensä ja enojensa pään, isovanhemmista puhumattakaan.

Varjelkoon Taivaan Isä tänään syntyneen pienen tytön koko elämän ja antakoon hänen vanhemmilleen viisautta, voimia ja terveyttä.

Erakkomieli

Jos en olisi perheenäiti, olisin varmaan ehta erakko. Niin hyvin viihdyn yksin. Kaipuu hiljaisuuteen, yksinäisyyteen ja yksinkertaiseen elämään on vain voimistunut ikääntymisen myötä.

Kuuntelin ihastellen, kun työtoverini kertoi vanhemmistaan, jotka asuvat saaressa, pitkän venematkan takana mantereelta. He olivat varautuneet talven tuloon ja epävarmaan jäätilanteeseen varaamalla saareen kaikkea elintärkeää runsain määrin. Olisi elämän luksusta asua viikkokausia eristyksissä muista ihmisistä ja maailmanmenosta.

Työpaikan tyhypäivään osallistuin ehkä enemmän velvollisuudentunnosta. Minulla on upeat työkaverit ja heidän seurassaan on mukava olla, mutta työkavereiden kauhuksi olisin marraskuista vesisadepäivää viettänyt vallan mielelläni metsän keskellä laavumakkaroita paistellen.

En tiedä, toteutuuko haaveeni metsän keskellä elämisestä koskaan, mutta siihen asti yritän käyttäytyä ihmisiksi muiden ihmisten seurassa ja olla kiitollinen kulutusyhteiskunnan tarjoamasta elämän helppoudesta.

Kuvan otti tänään Heidi-tytär auringon kiirehtiessä metsän taakse. 22.11. on edesmenneen isäni syntymäpäivä. Kuvassa oikealla pilkottaa isäni ja minun syntymäkoti.

Pitelen syksystä kiinni

Välillä minua on melkein ahdistanut, kun en ole ehtinyt metsään olemaan ja hengittämään. Marjastamisesta ei ole voinut puhuakaan kuluneena kesänä ja olen vain yrittänyt hyväksyä tilanteen. Viime sunnuntaina oli kuitenkin pakko lähteä metsään: tuntui, että tukahtuu metsäilman puutteeseen.

Otin paperikassiin muutaman kuivan puunkalikan mukaan, koska tiesin suunnistavani tutulle nuotiopaikalle riihentavusmetsään. Mennessä huokailin ihastuksesta vastakynnettyä peltoa. Kynnös merkitsee minulle aina lupausta levosta.

Puolukat olivat makeita. Vieläkin tuntui pahalta katsella sitä marjojen määrää, mitä kukaan ei jaksa kerätä talteen. En tiedä mistä tuo johtuu tänä vuonna, mutta minun on ollut niin vaikea katsella marjoja metsässä.

Pienen nuotion tekeminen omassa rauhassa metsän keskelle on merkinnyt minulle aina mielen tyhjentämistä turhista ajatustaakoista. Kun keskittyy vain tulen sytyttämiseen ja vaalimiseen, eikä anna sijaa huolille ja murheille, saa etäisyyttä niihin vaikeisiin ajatuksiin.

Kun tuli oli sammunut, kävelin kotiin ja vein uuden perheenjäsenemme Pimun ulos. Pimu on nyt ainakin toistaiseksi "mummon tyttö", kun Palokankaan kodissa ei voi asua.

Palokankaan tulevaisuudesta emme vielä tiedä.

"Miten menee, ystävä kallis?"

luki viestissä, jonka sain iltapäivällä.

Miten lienee tuo ystävä kallis ollutkin ajan hermolla, kun viesti tuli parhaalla mahdollisella hetkellä.

Omassa ja perheen elämässä on viime viikkoina ja kuukausina eletty monella tapaa haasteellisia aikoja. Yksi parhaimmista lääkkeistä vallalle pyrkivän alakulon karkottamisessa on ollut ihmisten kauniit, myötätuntoiset sanat ja eläinten tarjoama läheisyys. Koirat vaistoavat alakulon ja tulevat hienovaraisesti lähelle. Anne- Marin labbis Veikka on hyvin taitava tunteiden tulkki. Hän tulee tämän tästä tarkistamaan, onko kaikki varmasti hyvin.

Kävin aamulla laittamassa isin haudan kuntoon. 15.9. tuli jo 10 vuotta isäni kuolemasta. Tänä vuonna kävi ensimmäisen kerran niin, että havahduin isän kuolinpäivään vasta illalla. Aikaisemmin päivä on ollut mielessä koko syyskuun alun.

Koristelin haudan isän itsensä istuttamien palsamipihtojen oksilla. Kun kävelin hautuumaalta pois, kirkonkulmalla vastaani käveli ystävätär, jonka vanhempien viimeinen leposija on aivan isäni hautaa vastapäätä. Ystävätär kertoi eilen käyneensä paikalla. Päivän toisen sanallisen myötäelämisen tulkitsi tämä ystävä, jolla on taito sanoilla hoitaa surullista sydäntä kuin myös elää toisen ilossa mukana.

Mitä pelastaisit palavasta talostasi?

 Aika on kuluessaan armollinen ja terävin kärki surusta alkaa pehmetä väsyneeksi alakuloksi. Pakko on välillä ajatella, pohtia ja puhua tapahtuneeseen liittyvistä asioista, mutta se vain nostaa pintaan surulliset tunteet. Eli en voi sanoa, että mitenkään riemukkaalla mielellä olisimme. Ei se mitenkään tee menetyksien kokemista helpommaksi, vaikka hakee lohtua ajatuksista, kuinka paljon pahemmin olisi voinut käydä. Ihan tarpeeksi pahasti kävi nytkin.

Puhuminen kyllä helpottaa oloa ja tulevaisuuden suunnitteleminen. Mitään kiirettähän meillä ei ole minnekään. Asia kerrallaan aletaan korjata rikki mennyttä.

Juttelimme Anne- Marin kanssa myös aiheesta "mitä pelastaisit mukaasi, jos kotisi olisi tulessa". Anne- Marin vastaus pohjautui tuoreeseen kokemukseen: hän sanoi, ettei pelastaisi mitään. 

Anne-Mari sanoi, että toimi täysin järjen vastaisesti mennessään ihmettelemään savua täynnä olevaan taloon. Minkään pelastamiseen ei ollut mahdollisuutta ja hyvä että edes pääsi ulos myrkyllistä savua täynnä olevasta tuvasta. Ilmiliekeillä palavan kammarin ovi oli onneksi kiinni.

Tovin mietittyäni tulin siihen tulokseen, että eipä tässäkään talossa olisi minulla mitään pelastettavaa, jos kaikki tämän talon asukkaat olisivat turvassa. Minkähän takia sitten pidämme näitä tavaroitamme niin suuressa arvossa mielessämme?

Suuren surun äärellä

 Kysyin Anne-Marilta luvan tämän tekstin kirjoittamiseen. Kuvia en edes haluaisi julkaista tänne muistoksi, koska aihe on sydäntä raastavan murheellinen.

Anne-Marin kaikkien unelmien kodissa, Palokankaan talossa, oli menneenä lauantaina tulipalo, mikä tuhosi koko talon asuinkelvottomaksi.

En muista milloin viimeksi ja mistä asiasta olisin vuodattanut niin paljon kyyneliä, kuin tästä. Olemme kaikki olleet hyvin järkyttyneitä ja surullisia tapahtuneen johdosta.

Ilmeisimmin läppärin laturista alkunsa saanut palo vei käytännössä kaiken Anne-Marin irtaimiston. Tänään paikalla kävivät vakuutusyhtiön vahinkotarkastajat ja aikanaan voi tehdä päätöksiä talon kohtalosta. Tällä hetkellä näyttää siltä, että talon korjaaminen entiselleen ei ole järkevää.

Itse palossa ei menetetty henkiä - ei ihmisten eikä eläinten - mutta savukaasujen seurauksena kaksi kissaa menetti henkensä. Heidät on haudattu palsamipihta-aidan viereen Lautakankaalle.

Muistatte onnellisen kirjoitukseni kevättalvelta, kun sain viettää ikimuistoisen vuorokauden Palokankaalla ja nukkua suloisen yön siinä kammarissa, josta tulipalo nyt sai alkunsa. Se yö jäi minulla ensimmäiseksi ja viimeiseksi siinä kammarissa.

Äitinä suruani Anne-Marin puolesta lisää talon menettämisen lisäksi myös se, että tapahtuman myötä hän joutuu luopumaan suurimmasta osasta eläimiään. Eläimet ovat kuuluneet Anne-Marin elämään Palokankaalla hyvin tiiviisti. 

Lauantai-iltana, kun järkytys tapahtuneesta oli suurimmillaan ja pohjaton suru päällimmäisenä mielessä, katselin täällä kotona ympärilleni: vaikken koskaan ole pitänyt itseäni kovin tavaraan kiintyneenä, niin silloin koin totaalisen luovuttamisen tavaran haaksimiseen. Ei näillä meidän kapineilla ja keräilyillä ole taivahan merkitystä elämässämme.

Anne-Mari on asiassa jo askeleen edellä. Hän sanoi, ettei halua vastaanottaa mitään tavaralahjoituksia, vaan harkiten hankkii ajan kanssa vain sellaista mitä todella tarvitsee.

Meillä kaikilla on nyt sydän hieman herkkänä, mutta vähitellen tästä toivumme. Perheenä emme ole koskaan aikaisemmin vastaavaa kokeneet.