Asia, joka meille eläville on väistämätön, on minua taas mietityttänyt. Minua lähes kauhistuttaa ajan rientämisen voima ja vauhti.
Nousen aamulla ja päivän askareet käyvät mielessä läpi. Päivä haasteineen saattaa aamulla tuntua pitkältä, vaativalta ja raskaalta. Elämä kulkee eteenpäin ja hoidan asioita ymmärrykseni mukaan tekemässäni tärkeysjärjestyksessä. Hyvin moneen asiaan joudun sanomaan "kiitos tarjouksesta, mutta anteeksi, kun en ehdi".
Lapset kasvavat, varttuvat, ottavat enemmän ja enemmän vastuuta omasta elämästään. He alkavat tehdä päätöksiä itsenäisesti ja jakavat sitten asioitaan vanhempiensa kanssa. He kuuntelevat mielellään aikuisen neuvoja ja kommentteja ja pohtivat omien päätöstensä seurauksia.
Pienemmät lapset ovat läsnä elämänsä tärkeiden kysymysten kanssa. Aikuisen on hyvä muistaa, että pienet asiat ovat suuria ja suuret asiat aika usein pieniä.
Päivästä toiseen lasten tarpeet toistuvat, mutta lähellä olemisen, näkemisen ja kuulemisen tarve mielestäni kasvaa ajan myötä. Se johtuu siitä, että lapsi vanhetessaan joutuu tekemisiin suurempien, vaikeampien ja moninaisempien asioiden kanssa. Äidin silmät, korvat ja sydän saa olla apposen auki aamusta iltaan ja joskus yölläkin.
Lakkiaisten ja koulujen kevätjuhlien jälkeen, kun koko katras on ollut lähellä, olen pohtinut tätä elämän rientämisen asiaa. Aralla tunnolla olen osoittanut tutkivalla sormella itseeni, olenko "ajassa ja paikassa". Onko päivittäiset ratkaisuni ja päätökseni tukemassa lähellä olevien elämää, vai sohinko airojeni kanssa ympyrää keskellä järveä.
Ehkä tämä on myös tällaista vanhan äidin ikäkriisiä. Se Kampaajatyttö muutti rohkeasti omaan alivuokralaisasuntoon. Lakin saanut poika suunnistaa heinäkuussa armeijaan. Kahden lapsen tulevaisuuden suunta saa uusia viittoja 15.päivän jälkeen, kun mahdolliset kirjeet opiskelupaikoista saapuu. Syksyllä nuorin, jolle isi antoi nimen "kolibri", ei olekaan enää touhuamassa päivisin kanssani, vaan pääsee nauttimaan uusista kavereista ja uuden oppimisesta esikouluun. Ja miehen työ näyttää jatkuvan tuttuja ja turvallisia linjojaan.
Siitä päivien oikein laskemisesta olen täällä kirjoittanut ennenkin. Tuntuu vain, että se läksy on edelleen oppimatta ja viisaan sydämen saaminen on jossakin kaukaisuudessa.
Samoja asioita sitä miettii omalla taholla. Meillä vanhin lapsista aloittaa syksyllä koulun, vaikka kovasti toivoisi olevansa vielä pieni. Pienemmät aloittavat päiväkotiuransa ja minä palaan neljän ja puolen vuoden kotona olemisen jälkeen töihin. Meidän vanhempamme asuvat reilun 400 km päässä ja vanhenevat, eikä itse pysty olemaan siellä läsnä. Tänä päivänä saatiin yksi uutinen, saas nähä miten se vaikuttaa meidän tulevaisuuteen.
VastaaPoistaOlen toukokuun aikana lukenut koko blogisi läpi. Sitä on ollut ilo lukea, kun asioita käsitellään rauhallisella ja toivorikkaalla asenteella, ja tekstikin on sujuvaa. Usein blogeja lukiessa rupeaa harmittamaan kirjoitusvirheet yms. mutta sitä ei sinun blogisi kohdalla ole tapahtunut. Blogisi on muutenkin antanut minulle piristystä päiviin. Kiitos.
Pakko kommentoida, että ei ainakaan meidän lapset jaa asioitaan meidän vanhempien kanssa, saatikka halua taikka kuuntele meidän ohjeita ja neuvoja. Ennemminkin enenevissä määrin vaikenevat asioistaan, mitä isommiksi kasvavat. Ehkä sinulla on ollut se oikea ote asioihin, jos lapsesi edelleen haluavat kuunnella neuvojasi ja olla lähelläsi, ja minä olen ollut se keskellä järveä sohija, jonka kaikkialle kolisevia airoja lapset haluavat vain väistellä. =)
VastaaPoistaMinusta on aika vaikeaa itse asiassa se, ettei lapset ole enää sillä lailla mun valvonnassa, mitä pienempänä olivat. Vaikeaa hyväksyä, etten tiedä niiden elämästä enää läheskään kaikkea. Toisaalta olen sitä mieltä, että on kaikille osapuolille helpompaa sitten siinä vaiheessa, kun lapset lähtevät, kun ne nyt ottaa etäisyyttä noinkin rankasti. Eli ne on tavallaan helpompi potkaista maailmalle... =)
Haikeaa aikaa,ensimmäisen kohdalla pelottavaakin,se vaihe,kun alkavat itsenäistyä ja todellakin tehdä omia ratkaisujaan.Sinulla siitä on jo useamman kohdalla kokemusta,minulla ensimmäinen kokeilee siipiään pesän reunalla!
VastaaPoistaIhania pohdintoja ja ajatuksia kylvit taas sydämeeni,kiitos siitä!
Ihan hyvä on välillä pysähtyä miettimään asioita.
VastaaPoistaKaikella on aikansa.
Oikein hyvää kesää sinulle!
Hei, sita samaa ajan nopeutta tai itsen hitautta olen allistellyt, itsellani on kolme lasta ja tuntuu siinakin olevan kuuntelemista ja katselemista eli sinun lapsiluvullasi nostan hattua etta ehdit jaksat ja osaat olla ja kuunnella. Laiton haasteen blogiini sinulle (ettei tule aika pitkaksi :-P)
VastaaPoistaIloista kesälomaa koko joukolle ja paljon läheisyyttä ja lähelläoloa!
VastaaPoistaVanhin lapsenlapseni on kymmenvuotias ja osoittaa aikamoista itsenäisyyden tarvetta jo nyt monissa asioissa. Tiukka tyttö! Paljon tarvittaisiin rakkautta ja kuuntelemista ja lähelläoloa - vaan asuu niin kaukana meiltä, joten arjessa emme pysty olemaan tukena.
Kotoa saamme juuret ja siivet.Tuuli kuljettaa ja siivet kantaa.Kirjoituksistasi huokuu lämpö,rakkaus,perhe,hyvinvointi,se oikea rakkaus lähimmäisiä kohtaan.Hyvää alkanutta kesää.
VastaaPoistaTotta on tuo ajan rientäminen. Kun minua ahdistaa joku "suuri asia", koitan pysähtyä asian äärelle ja tajuta myös sydämelläni, ei vain järjelläni, kuinka pieni asia todellisuudessa on. Suuret asiat hukkuvat ajan virtaan ja pienet: pikkuisen käden pitäminen sairasvuoteella, lettukestit keskellä viikkoa, kultakiharoiden eka leikkuu, ampiaisen pisto, rasvatyynen järvenselän tuijotus...ne jäävät elämään. On se vaan hirveän lohdullistakin.
VastaaPoista