Jos suutarin lapsella ei ole kenkiä, kuinkahan käy siivoojan lasten?

Kuluneen viikon olen siis perehtynyt siivoustyön syvimpään olemukseen. Tunteet ovat vaihdelleet laidasta laitaan ja nyt opettelen tekemään työtäni ajattelematta sitä niin tunnetasolla. Ehkä tuo "tunteellisuus" johtuu siitä, että hoitajan työssä olen aina pitänyt tunteet mukana ja automaattisesti noudatan samaa kaavaa, kun pääni rekisteröi sanan "työ".
Vanhin tyttäreni sanoi tänään puhelimessa asian, jota en ollut edes tullut ajatelleeksi: lika ja roskat eivät puhu sinulle mitään, eivätkä varsinkaan mitään pahaa. On työpaikkoja, joissa joutuu pärjäämään ilkeästi puhuvien ihmisten kanssa. Oloni huojentui huomattavasti. Nythän saan tehdä työni itsenäisesti, omaan tahtiin ja ilman kenenkään käskytystä tai suoranaista valvontaa.

Tämän aamun työmatka oli hyvin turvallinen. Ennen kahta yöllä lähdin kotoa ja metroaseman edessä vastaani kävelee oma mieheni, joka oli tulossa omasta työstään kotiin nukkumaan. Suukon saattelemana kävelen vajaan puolen tunnin matkan ja vastaani tulee matkan aikana ainoastaan kaksi poliisipartiota.
Puoli kuuden aikaan viimeisiä mopinvetoja vedellessäni puhelimeni soi ja naapurin pappa, jolle tiputtelen silmätippoja neljästi päivässä, soittaa ja kertoo kahvin olevan pöydässä. Puolessa tunnissa saan työni valmiiksi ja tulen metrolla kotiin ja saan tuoretta, vahvaa kahvia naapurissa. Harvoin on aamukahvi ollut niin hyvää (ja tullut niin tarpeeseen).

Kotona työssäkäymiseni näkyy lähinnä siinä, että suurimittaiset piperrykset keittiössä ovat vaihtuneet suureen kattilalliseen ruokaa, jonka kirjoittamaton viesti on "syö tai näe nälkää". Isot tytöt ovatkin sitten saaneet harrastaa lähes mielin määrin omatoimista leipomista ja kokkailua.
Muutenkin hyvin mielenkiintoisia seurauksia perheessä on öinen työssäkäymiseni ja päivän kahdet nokoset saaneet aikaan. Nuo seuraukset oli toki odotettavissakin, mutta niiden sujuva asettuminen päivärytmiin ilman kenenkään nurinoita oli minulle pienoinen yllätys. Tarkoitan tässä kaikkien lasten lisääntynyttä omatoimisuutta ja myös sydäntä lämmittävää huomioimista äidin jaksamiseen ja hyvinvointiin.
Mikään pakkohan minun ei olisi ollut töihin mennä, mutta kun väistämättä on ajan mittaan lähes kokopäivätyö edessäni, on tällainen kevyt lasku hyvää harjoittelua.

Öisin ja varsinkin aamuvarhaisella kaupungin siivoojien työtä katsellessani tulee mieleeni, että jos kukaan ei heittäisi maahan ainuttakaan roskaa, maailmassa oli hurjasti työttömiä. Toisaalta - ne siivoojat voisivat ehkä valita työkseen jotakin mielekkäämpää.
Minun siivoustyöni on mielekästä palkan ja saamani työkokemuksen takia, mutta tunteellisesti ei pitäisi työrupeamaansa aloittaa. Ehkä enemmän "härkää sarvista"- asennetta tarvitaan.