Kuvitteellisen päivän aamu vuonna 2045

Viime yönä töissä havahduin eräälle naisasukkaallemme vaippaa vaihtaessani pohtimaan,"miltä minusta mahtaisi tuntua juuri nyt, jos olisin hänen asemassaan".
Pohdin asiaa pitkän tovin ja päätin, että jatkan aiheesta täällä.

Ei meistä kukaan suunnittele toivorikkaana elämäänsä sen suuntaisesti, "että kun tulen vanhaksi, haluan hoivalaitokseen toisten hoidettavaksi". Sanon, että on elämän tragedia, kun näin käy.
Jokainen haluaisi vanheta pikku hiljaa, melko terveenä, nauttia elämästään omassa kodissaan läheisten ympäröimänä ja päättää omista asioistaan. Emme me voi kuvitellakaan, miltä se tuntuu, kun noita asioita elämässä ei yhtäkkiä olekaan: vanhuus käy ylitse kuin hyökyaalto, diagnooseja lääkehoitoa vaativista sairauksista on puolen arkillisen verran, omaa kotia ei enää edes ole, läheiset ovat kuolleet pois ja jäljelläolevat asuvat kaukana ja kaikista asioistasi päättää muut ihmiset.

Muistutan, että teksti on täysin kuvitteellinen. Tapahtumille ja henkilöille ei ole vastinetta todellisuudessa, samoin kuin mielipiteet ja hoitokäytänteet ovat täysin mielikuvitukseni tuotetta.


Herään siihen, että huoneen ovi käy, vuoteeni yläpuolella oleva kattovalo sytytetään ja sänkyni viereen kävelee tuttu hoitaja ja hiukan nuorempi tuntematon hoitaja.
- "Huomenta, Syrjäläisen mummo! Minulla on mukanani opiskelija, joka on meillä työssäoppimisjaksolla seuraavat kuusi viikkoa. Hänellä on jo jonkin verran opintoja takana ja on täällä perehtymässä vanhusten ja pitkäaikaissairaiden hoitoon. No niin. Tänään olisi vatsantoimituspäivä...tällä rouvalla on nyt päädytty siihen, että vatsa toimitetaan vuoteessa. Alkuun häntä vietiin nosturilla vessaan, mutta hän huusi ja riehui niin paljon, että turvallisuussyistä toimimme nyt näin." 

Hoitaja nappaa peiton päältäni, avaa vaipan, pyöräyttää minut kyljelleen ja tuikkaa pienoisperäruiskeen suoleeni.

-" Niin hänhän on se entinen suurperheen äiti, joka on toiminut hoitajana työikäisenä. Muutama vuosi sitten hänellä oli jonkinlainen aivotapahtuma, joka vei puhekyvyn ja liikuntakyky heikkeni samalla - toki lihavuuskin on vaikuttanut, että jalat ei tahdo oikein enää kantaa. Teemme siirrot nosturilla, kun on niin raskas hoidettava. Vaikuttaa siltä, että ei ole oikein aina ajassa ja paikassa, elää omissa maailmoissaan, kontaktia ei tahdo saada. Vanha, höppänä mies käy täällä kerran viikossa ja hänen kanssaan näyttäisi jokinlainen sanaton kommunikointi onnistuvan. Miehelläkin jo toinen jalka haudassa, on rouvaa reilusti vanhempi. Niin vaikuttaa siis siltä, että ei paljoa puheista perille mene. Lapsia heillä on iso lauma, ties kuinka monta ja ramppaavat täällä ihan vaivoiksi asti. Yksi lapsista on liki eläkeikäinen terveydenhoitaja ja hänellä on aina monenlaista kommenttia äitinsä hoidosta. Puhuu kuntouttavasta työotteesta ja virikkeistä...saa tulla itse tätä jänkkyrää kuntouttamaan ja onhan heillä lössiä tarjomaan virikkeitä vaikka joka päivä. Jotenkuten tämä syö itse, mutta kamalan ranttu on ruokien suhteen ja hirmuinen sotku siitä aina tulee. Helpommalla pääset, kun esimerkiksi syötät iltapalalla vain kipollisen kiisseliä ja annat lääkkeet. Se ruisleivän syönti on sellaista pupeltamista. Hoitoalan ammattilainen ollut, eikä edes ole aikanaan hoidattanut hampaitaan kuntoon. No niin...katsotaan onko tänne jo mitä tullut. Otapa niitä pesulappuja ja roskis tänne. Minä pitelen, niin putsaa sinä. Hyi että, kun taas tuo paska haisee... tällä se haisee aina niin järkyttävästi, että melkein tekisi mieli vaihtaa työvaatteet tän homman jälkeen, kun lemu tarttuu."  

Opiskelija teki työtä käskettyä. Minua käänneltiin kyljeltä toiselle ja sain puhtaan vaipan. Vasemman puolen teipit painoivat kylkiäni, mutta he eivät huomanneet sitä.

-"Haluaisitko nousta gerituoliin aamupalalle? Näytät kyllä niin voimattomalta, että on ehkä parempi, että jäät vuoteeseen lepäilemään. Tuodaan aamupala tähän, niin saat syödä omassa rauhassa. Laitan telkkarin päälle, niin voit samalla katsella aamu-uutisia. Katsopas, miten on kaunis aamu ulkona! Jätän tämän ikkunan tästä raolleen, niin kuulet samalla aamun ääniä ulkoa.

Katsoin hoitaja silmiin ja yritin viestittää hänelle, että en halua katsoa televisiota syödessäni aamupalaa, että vaipan teippi painaa reittäni kovasti näin istuma-asennossa ja että ikkunasta käy veto. Ihan mielelläni olisin lähtenyt ruokasaliin muiden seuraan syömään, ei minua yön jälkeen yhtään väsytä. Opiskelija kampasi tukkaani.

"Tämän tukastakin olen sanonut sen sata kertaa, että vaikka yksi tyttäristä on parturi-kampaaja, niin ei saa aikaiseksi leikata äidin tukkaa ihan lyhyeksi. Olisi niin helppo hoitaa, eikä aina tarvitsisi tapella noiden takkujen kanssa. Ohutkin on kuin mikä hiiren häntä ja päänahka hautuu - joku ihosairaus vissiin."
"Sitten näillä on ihan outo tapa. Äiti ei kykene sanaakaan sanomaan, mutta joka päivä joku lapsista soittaa, puhelin pitää laittaa kaiuttimelle, se lapsi höpisee ummet ja lammet ja äiti vain toisessa päässä kuuntelee. Lapsenlapsiakin näillä on ihan käsittämätön lauma ja välillä ne lapsenlapset laulaa mummolle puhelimessa. Vaikka tää ei pysty puhumaan mitään, niin mukana se laulaa. Mä oon sitä mieltä, että niitä laulupuheluja pitäis välttää, kun tää sitten vaan itkee puoli päivää ja on entistä sisäänpäinkääntyneempi ja passiivisempi. Ei kyllä kuntouta millään lailla tuota psyykepuolta.

Ovi kolahti äänekkäästi hoitajien lähdettyä. Televisiossa kerrottiin, että pääsiäisliikenne oli ollut rauhallista. Ulkona lauloi kevään ensimmäinen mustarastas.