Kymmenen vuotta suurperhetarinaa: ensin Ruoholahden maisemissa ja kesästä 2015 jatkuen Kangasniemellä, kirjoittajan syntymäkotitilalla.
maanantai 27. huhtikuuta 2020
Iltametsä
Kun asuimme Helsingissä, minulla oli jatkuvasti ikävä isäni metsää - tai kuten viimeiset vuodet sanoimme: "papan metsää".
Sitten osa niistä metsistä tulikin minun metsikseni. Muistan, kuinka häkellyttävältä se tuntui. En ole siihen oikein vieläkään tottunut.
Menin illalla sellaiseen osaan etelän puolella olevaa metsää, jossa olen viimeksi liikkunut lapsena.
Siellä keskellä oman isäni istuttamaa lehtikuusimetsikköä minulle tuli yhtäkkiä ihan hirveä ikävä isääni. Minusta tuntui hyvin merkittävältä se, että nämä puut tässä ympärilläni oli isäni istuttamia. Olisin niin halunnut tietää, mitä isä mahtoi ajatella puita istuttaessaan.
Itkuni loppui lyhyeen.
Edessäni oli syvä ja maastoon nähden suuri vesimonttu. Harvoin mikään metsässä vastaan tullut asia on tuntunut yhtä kammottavalta ja absurdilta: montun äärellä oli kumisaappaat, keltainen rukkanen ja kaistale vihreänkirjavaa resorikangasta.
Laitoin kuvan löydöstäni lasten ja minun whatsapp- ryhmään.
Kammottava löytöni muuttui hetkessä huvittavaksi: yksi pojista kertoi, että he olivat joskus metsäkierroksellaan kaivelleet montusta kaikenmoista vanhaa roskaa ja jättäneet saappaat ja rukkasen siihen.
Iltakävelyni hyötypuolelle meni tukkipuun mittoihin ehtineen tuulenkaadon löytyminen, jossa riittää miehelleni ja minulle askaretta joksikin aikaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ai kamala mikä yllätys! Onneksi löytyi järkevä selitys.
VastaaPoistaIhana muistometsikkö sinulla, lehtikuusi on yksi lempipuistani.
Tunteinen ja kammottava kohtaus metsässä.
VastaaPoistaNäin ne entiset tulee mieleen ja muistuttavat niinkuin sinun isäsi metsä.
Hyvää ja siunattua Vappua sinulle♥️
Metsäretkillä voi tapahtua kaikkea jännittävää.
VastaaPoista