Tiesitkö tämän lasinkierrätyksestä?

Tokaluokkalainen teki ympäristötiedon läksyä ja äiti oppi uutta. En ollut tiennyt, että lasinkeräysastiaan voi laittaa ainoastaan lasipulloja ja lasipurkkeja.
Juomalasit ym. lämmönkestävä lasi ei sinne kuulu, ei myöskään ikkuna-tai peililasi.
Lisäksi muistamme, että kannet ja korkit täytyy poistaa ja lasi täytyy huuhdella. Etikettejä ja kaulusrenkaita ei tarvitse poistaa.
http://www.kierratys.info/ on selkeä, käyttökelpoinen sivusto, jos haluat tarkistaa jotakin kierrätykseen liittyvää.

Annetaan puhtausta kotiin

On vaarallista, jos miettii, raskiiko laittaa roskiin 30 vuotta vanhaa, risaa, toilettilaukkua. "Toilettilaukku" ei ole ollenkaan minun sanani, eikä mikään "hygieniapussikaan", itse taisin kutsua aikoinaan sitä ruskearaitaista, vetoketjullista pussia "meikkilaukuksi". Outo nimitys sekin, koska minulla ei ole koskaan ollut meikkejä, jos mukaan ei lasketa epätoivoisten tyttärien lahjoittamia ripsivärin jämiä, joita tyttäret suosittelivat äidin kokeilemaan.
Nostalginen meikkilaukku löytyi äsken siivouskomeron siivouksen yhteydessä. En aio viettää joulua siivouskomerossa, mutta puoli vuotta sitten kaapissa romahtanut hylly purnukoineen alkoi viimeinkin huolestuttaa minua ja tarmokkaana kävin purkamaan kaapin sisältöä.
Vuoden kadoksissa olleet ikkunankahvat löytyivät ylimmän hyllyn perukoilta ja ilokseni löysin myös pulloharjan ja suihkutuspullon, joiden olemassaolosta en edes tiennyt. Kolme pulloa lattiavahaa ilkkui silmilleni, että "mitäs me täällä kaapissa tehdään, missäs pitäis oikeesti olla? Häh?"

Tirtetta katsoi siivoustani ja kysyi:
- Pitääkö joulukuuselle antaa hyvää tilaa ja puhtausta?
Olin sitä mieltä, että pitää, mutta kaappia siivoan sen takia, että kohta pesuainepullot vuotaa imurin päälle.
Tiretta odottaa kovasti, että saamme siirrettyä Kaisan työpöydän pois olohuoneesta joulun ajaksi, jotta työpöydän paikalle saadaan mahtumaan kuusi.
Tänä vuonna ajattelin armahtaa lapsia ja pystyttää kuusen aikaisemmin, koska muovikuuseen kyllästyminen tulee viimeistään uudenvuoden aattona. Sitten sitä ei enää jaksa katsella. Luulen, että aidon kuusen omistajille tulee kyllästyminen ihan muista syistä.
Se, miksi meillä on tässä kodissa aina ollut kylmä muovikuusi, on periaatteellinen ja taloudellinen. Jos mummolan metsä on kuusipuuta pullollaan, en osta kahta kuukautta aikaisemmin kaadettua piikkipensasta sadalla eurolla riesakseni. Kaunis kuusi maksaa Helsingissä helposti sen sata euroa, mikä ei ole paljon, jos ajatellaan, kuinka moni siitä satasesta riipii osuutensa. Mutta minun periaatteeni eivät siedä mitä tahansa rytöä kuusen virkaan. Ja toisekseen: eipä ole yhtenäkään jouluna jäänyt niin paljoa ylimääräisiä rahoja, että niillä olisi joulukuusta ostettu. Eikä se todellakaan edes ole ollut mikään arvostuskysymys. Todellakin arvostan joulukuusta.
Marinat sikseen. Tämän aamun hämyssä ehdimme lasten kanssa haaveilla ensimmäisestä joulusta mummolan takan ympärillä. Kuuset on suurella rakkaudella papan metsästä valittuja: toinen on katoksessa lintulautojen lähellä ja toinen olohuoneessa.

Uusi virka?

Jos Helsingin kaupunki järjestäisi ideakilpailun uusien työpaikkojen keksimiseksi, me miehen kanssa osallistuisimme seuraavalla idealla. Se syntyi tänään, kun mies huilasi ennen yövuoron alkua ja minä kysyin, mihin aikaan pitäisi lähteä töihin. Samalla kipaisinkin itse katsomaan (vessanpöntössä kertaalleen uitetusta) ajopäiväkirjasta eteisen hattuhyllyltä, että viimeistään varttia vaille kahdeksan pitää miehen lähteä, mennä varikolle, jättää eväspussi jääkaappiin, ottaa hallilta henkilöauto, ajaa sillä Munkkivuoreen ja että ruokatunti on varikolla puolilta öin ja aamulla on tehtävä tilitys automaatilla ja huomioitava yksi virhemyyntilippu.
Tosin ajopäiväkirjasta sain tiedon vain ajamiseen liittyvistä asioista, kaikki muu selvisi minulle miehen työkamppeita selvitellessä.

Mies sanoi, että siinä olisi minulle hyvä työpaikka, että lukisin hänelle ajopäiväkirjaa, linjalla toimisin rahastajana, neuvoisin kyseleviä matkustajia, auttaisin mummoja autoon ja autosta ulos, kinaisin kuljettajan puolesta yövaunussa siitä, että matkalippu täytyy maksaa rahalla, ei lounasseteleillä.
Varikolla ruokatunnilla lämmittäisin kuljettajalle ruuan, kaataisin kahvin kuppiin ja vahtisin, että kuljettaja lähtee oikeaan aikaan takaisin töihin ja ottaa oikean auton oikeasta paikasta.

Työnkuva olisi siis rahastajan, autoemännän ja kuljettajan henkilökohtaisen avustajan yhdistelmä.
Mitä hyötyä tällaisen työn tekijästä sitten olisi joukkoliikenteelle?
Kuljettaja saisi keskittyä pelkästään ajamiseen. Voisi olla, että autoemäntä, jonka ei tarvitse ottaa stressiä ajamisesta räntäsateessa, loisi matkustajien keskuuteen iloista turvallisuutta siitä, että kaikesta selvitään. Kuljettajan turvallisuuskin varmaan paranisi, kun riidanhaluiset aamuyön juhlijat eivät viitsisi ruveta rähisemään kiltisti hymyilevälle autoemännälle.
Myös kuljettajien työmotivaatio voisi nousta, koska he saisivat itse valita autoemäntänsä. Mieheni tapauksessa hän kelpuuttaisi maailman naisten joukosta tehtävään yhden ainoan.
Kuljettajien sairaslomat työuupumuksen vuoksi vähenisivät varmasti.

Hauska leikitellä ajatuksella, joka ei kuitenkaan suuressa kaupungissa ja huimilla matkustajamäärillä olisi ollenkaan hullumpi ajatus. Usein ne hullut ideat toteutumisen asteelle edetessään ovatkin aika hyviä.

Lisää koululaisia!

Päivän paras uutinen oli kirjekuori, jonka entinen Maatalouskoululainen sai. Hänellä alkaa tammikuussa opiskelut Diakoniaopistossa. Ennen vanhaan sitä opiskelua sanottiin talouskouluksi, jotakin samansuuntaista se tarkoittaa nykyäänkin. "Diakonissalaitos" on myös vanha nimitys nykyiselle Diacorille ja kyseinen laitos ylläpitää tänä päivänä oppilaitoksen lisäksi myös hyvin laajoja terveyden-ja sairaanhoitopalveluja.
Tyttären koulu kestää toukokuun loppuun. Opiskelu on täysin ilmaista ja oppilaitos tarjoaa joka koulupäivä ilmaisen aterian. Koulumatka on myös vaivaton: kodin kulmalta kulkee raitiolinja 8 ja  sillä pääsee lähes koulun portille. Opiskelujen ajan tytär saa myös huomattavan alennuksen joukkoliikennelippuun. Nyt hän on joutunut maksamaan aikuisten lipun hinnan.
Tammikuussa on siis perheessämme 10 koululaista!

Tirtetta pörrää täällä isinsä perässä. Kun Melska on hoidossa, on tytöillä pientä kisaa papan huomiosta. Mutta Tirtetta jaksaa ilahduttaa mukavilla huomioillaan. Äsken hän hieroi nyrkillään isin päätä ja sanoi, että "sulle täytyy tehdä näin, kun sun pää on aina niin sekaisin".
Eilen hän oli todennut isälleen, että "rauha tarkoittaa sitä, että sä et puhu mitään".

Te, joilla näkyy TV7: katsokaapa joskus ohjelmaa "Katupaimen". Nuoren miehen into ja usko tarttuu.

Mummohuumoria

Avioliiton alkuaikoina keskinäinen huumorimme oli mielestäni kuivakanoloista. Huumoria ei juurikaan tarvittu, kun tunteiden palo piti mielen virkeänä ja elintasokin oli toisissa korkeuksissa kuin nykyään.
On meillä mieli virkeänä vieläkin, eipä silti, mutta sitä ylläpidetään myös uusin konstein. Puolisoiden keskinäinen huumori on asia, jota olen aina ihaillut. Mitä vanhemmasta pariskunnasta on kyse, sitä hemakampaa on usein huumorikin. Totuuden nimissä on myös muistettava, että on pariskuntia, joiden huumori on vielä viidenkymmenen yhteisen vuoden jälkeen korpun murenia.

Mitä sitten elintasolla on tekemistä parisuhteessa, niin on näköjään sen verran, että pohdinnat rahan riittävyydestä  tai riittämättömyydestä  ovat haasteita parisuhteen iloiselle, rennolle olotilalle.

Meidän vanhenemisemme huomaan "mummo" ja "pappa"-titteleiden ilmaantumisen lisäksi myös siitä, että huumori antaa arjen ponnistuksiin uutta voimaa.
Mies lähti eilen "haukkaamaan happea" ja sanoi vievänsä jätesäkin mennessään roskahuoneeseen. Tovin haukkailtuaan mies tulee kotiin ja kertoo, että matkalla roskahuoneeseen hän ajatteli, että hakeepa samalla reissulla metroasemalta päivän ilmaislehden. Ajatukset olivat niin lehden perässä, että mies huomaa kulkevansa kadulla jätesäkki kädessä kohden metroasemaa.
Pelkästä ajatuksesta, että mies kulkee kylillä raahaten perheen jätesäkkiä, hän saa vaimoltaan kunnon halit ja makoisat naurut.

Toisen kerran mies ilahdutti minua tempaisullaan yövuoron jälkeisenä nukkumapäivänä. Hän oli aamukahvia juodessaan tutkinut ajopäiväkirjaa, joka on paperiarkille printattu lista työpäivien kulusta. Mies oli sujauttanut taitellun ajopäiväkirjan alushousujensa leveän kuminauharesorin alle, kun ei viitsinyt viedä paperia paikoilleen eteiseen.
Ajopäiväkirja unohtui sijoilleen, kunnes sitten vessareissulla kuuluu surkea parahdus miehen suusta:
- "Voi ei!!"
Äänen sävystä päättelin, että jokin peruuttamattomaa laatua oleva onnettomuus on tapahtunut. Niin oli käynyt, että ajopäiväkirja oli luiskahtanut pönttöön ja mies huomasi sen vasta vessan vedettyään.
Minä, joka tässä perheessä teen kaikki likaiset työt, kylmän rauhallisesti noukin taitellun paperin pytyn mutkasta, jossa ne näkyi lilluvan.
Mitäpä siinä muutakaan, kuin pesen paperin ja kiikutan sanomalehden päälle kuivuriin.

Hoh-hoijakkaa, miten paljon iloa päiviini tuokaan tuo rakas mies!

Kun kuitenkin on kaikkien uskollisten lukijoiden tiedossa jo se tosiasia, että pikkuisen on heittoa päässä tämän perheen vanhemmilla, niin lisävahvistusta asialle nämä kaksi tositapausta tuo.
Tuosta ajopäiväkirja-asiasta sain tieteysti oivan aiheen muistuttaa miestä, miten tärkeää on laittaa tavarat omille paikoilleen.
Kun hömelyyttä alkaa löytyä jo sekä mummolta että papalta, on ihan hyvä, että huumori astuu täysjärkisyyden sijaan.

J.k. Kannaattaapa käydä lukaisemassa, mitä Wikipedia kertoo huumorista.

Jumala on linnamme edelleen

Pikkutytöt, 5-ja 7-vuotiaat, kiskoivat innolla ulkovaatteita päälleen jo aamuhämärissä. Syy intoon oli ikkunoista näkyvä jää ja valkoinen hahtuvapeite ulkona. Tuota valkoista kuuraa he nimittivät lumeksi.
Koska meri kimmeltelee ihan näköetäisyydellä, täytyy olla ihan kunnon lumipyry, että voidaan rehellisesti sanoa meillä olevan lunta maassa. Viime talvi oli oikeastaan täällä asuessamme ensimmäinen kunnon talvi, joilloin lunta riitti ihasteltavaksi asti. Viime talven ilot tuoreessa muistissa toppuuttelen lumen perään ruinaajia, koska helmikuussa viime vuonna kukaan täällä ei näyttänyt kaipaavan lunta tai lumitöitä. Kyllä tämäkin talvi vielä iloksi muuttuu.

Olen kai aina ollut luonteeltani peruspositiivinen, elämään toivorikkaasti suhtautuva ihminen. Se asia minussa on kai isäni perintöä. En muista koskaan nähneeni tai kuulleeni, että hän olisi kantanut huolta huomisesta. Nyt en millään muotoa tarkoita huolettomuutta elämän haasteiden edessä.
Usein suhtautumisemme vastoinkäymisiin on riippuvainen myös siitä, kuinka paljon koemme itse voivamme vaikuttaa ongelmien ratkaisujen lopputuloksiin. Siinä tilanteessa, kun ongelmat ratkeavat lähes ilman meidän vaikutusvaltaamme tai työteliäisyyttämme, voi ratkaisun odottaminen käydä raskaaksi. Uskovilla ihmisillä niissä tilanteissa mitataan luottamusta Jumalan huolenpitoon inhimillisesti katsoen haastavissa asioissa.

Kaiken lisäksi on mielenkiintoista huomata, että jokin asia, mikä voi toiselle ihmiselle olla vuoren kokoinen vaikeus, on toisen ihmisen elämässä arkea. Luulen, että minun kohdallani on lähinnä kysymys siitä, että olen elänyt suurimman osan elämästäni onnellisen tasapainoista, turvallisen tasapaksua elämää, niin minun mittapuuni vaikeudet tärähtää sitten suoraan lokeroon "hankalat asiat".

Niinkuin kaikessa, niin tässäkin etsin positiivisia puolia tilanteesta. Onneksi me kaikki olemme terveitä ja onneksi avioliitooni on vakaalla pohjalla ja mieheni tuki on elämässäni mukana. Sairaus tai avioliiton karilleajo voisi olla monin verroin vaikeampia asioita kuin nämä, joiden kanssa nyt räpiköin.

Tämä on tapahtunut ennenkin: kun etukäteen kierrän ja kaarran, kuinka saisin tuntoni kirjattua, sen tehtyäni asiat eivät enää näytäkään niin ylivoimaisen hankalilta tai raskailta läpikäydä.

Mutta tänään muistamme kiittää Isää maastamme. Olen ajatellut, että sen takia Suomi ja suomalaiset ovat säilyneet monelta vaikealta asialta, kun täältä on aina löytynyt paljon rukoilevia ihmisiä, jotka ovat laittaneet turvansa Jumalaan.
Muistetaan kiitollisin rukouksin myös niitä muutamia vielä elossa olevia, jotka olivat Suomen itsenäisyyttä meille hankkimassa. Jos lähipiirissäsi on joku sellainen arvohenkilö, ilmaise tänään kiitollisuutesi ja kunnioituksesi häntä ja hänen työtään kohtaan. Jos et ole aikaisemmin häneltä kysynyt, kysy tänään, miltä hänestä tuntuu itsenäisyyspäivänä
Luulen, että tulevaisuudessa meidän täytyy olla entistä lujemmin kiinni suomalaisuudessamme.
Turhaan ei lauleta juhlallisissa maanpuolustustilaisuuksissa "Jumala ompi linnamme".

Kävin kotona, palasin kotiin

Kangasniemen reissu on tehty ja tuntui, kuin olisi ollut kauemminkin pois kotoa, kuin vain yhden päivän. Istumalihaksissa tuntuu eilisen ahkera istuminen: seitsemisen tuntia matkojen takia ja reilut kolme tuntia pankissa.
Nyt tiedän senkin, että perunkirjoitus ei ole vain kaavakkeen läpiluku ja allekirjoitus. Oli hyvä, ettemme olleet suunnitelleet eiliselle mitään erikoisempaa ohjelmaa tämän lisäksi, koska perukirjan teko kaikkineen vei sen kolme tuntia. Mietin vain, kuinka monta työtuntia uskotut miehet olivat tehneet töitä jo etukäteen.
Asia on nyt hoidettu ja jäämme odottelemaan kevään aikana ilmaantuvaa postia verottajalta. Sitten onkin ihan uudet asiat mietinnässä, kuten asioista perillä olevat voivat arvata.

Mummon hirvipaisti oli upeaa lanttu-ja porkkanalaatikon kanssa. Eilen syntymäpäiväänsä viettänyt mieheni sai lohturuuaksi loput paistista.
Lakkajuustokakusta voin sanoa, ettei se ollut "minkään etteistä", isäni ilmaisua lainaten. Luulin, että lakkalikööri antaisi juustomassaan vahvaa lakanmakua, mutta kakun valkoinen osa maistui vain  lakkajogurtille, ei juuri muulle. Täytyy vielä etsiä "lakkaisempi" ohje, koska mieheni hinkuu kaikkien lakkaleivonnaisten perään.

Metsäkävelystä luovuin suosiolla sillä tekosyyllä, että olimme jo myöhäisessä iltapäivässä, kun olisimme päässeet metsään tarpomaan. Kuopion veljeä ei myöhä ja pimeä pidellyt. Syötyään hän livahti moottorisahan kanssa metsään ja tuli takaisin vasta sitten, kun ei enää nähnyt, pitelikö sahaa oikeassa vai vasemmassa kädessä.
Minä katselin, kun Pikkuveli teki latinkia lämmityskattilaan. Muut hetket, mitkä ehdin mummolassa viettää, imin itseeni talon lämpöä ja tunnelmaa ja kuvittelin lapsiamme taloon asumaan ja touhuamaan.
Takakatoksella pikkulinnut melskasivat mummon ruokatarjoilujen kanssa. Piha, puut ja pensaat olivat niin järisyttävän kauniita, ympäröivä metsä niin tuttu ja turvallinen.

Isän tuntu tuli vastaan kaikkialla. Sivelin kädelläni isän Huovis-kirjaston selkämyksiä. Kävin katsomassa sen huoneen vuodetta, jossa isä syyskuun 15.päivä nukkui pois. Isän puhelin numeroineen ja liittymineen siirtyi nyt minulle. Sydänalassani tuntui silloin ja tuntuu nyt  suurelta ja lämpimältä.

. . .

Hyvä, että tulin kotiin sukkelasti. Hyvin oli lapsenlikka pärjännyt ja Melskan äiti oli käynyt kantamassa kortensa kekoon; oli imuroinut ja vienyt roskia. Tirtetalla oli saattanut vähän olla ikävä, koska aamulla ei meinannut suukoille ja haleille tulla loppua.
Lähdin puolilta päivin Kaisan kanssa hakemaan tarjouskahvia lähikaupasta. Yksi tytöistä soittaa perään, että "tule äiti äkkiä kotiin, L huitaisi sählymailalla eteisen lamppua ja se putosi L:n päähän.".
Onneksi kattovalaisin särkyi vasta lattialle pudotessaan ja pojan päähän tuli vain kuhmu ja pieni haava. Jouduin kuitenkin ajelemaan kaljun läntin pojan päähän, että sain perhosteipit ja sidokset kiinni.
Pahemminkin olisi voisi voinut käydä ja onneksi turma ei sattunut poissaollessani.