Kirpputoriostoksia

Lomaviikolla on ehtinyt käydä pikaisesti myös kirpputorilla. Kummasti vain asioita aina kirkonkyläreissuille kertyy, ettei ole ollut aikaa jäädä kovin perinpohjaisesti tarjontaa tutkistelemaan.

Kahvimyllyä olen etsiskellyt jo pitkään. Tämän löysin paikallisesta Fb- kirppisryhmästä ja tulin löydöstä hyvin iloiseksi. Hinta, 10 euroa, on mielestäni nimellinen tällaisesta aarteesta. Lapsuudessani kahvinkeittoa edelsi kahvinpapujen jauhaminen ja sitä samaa kaavaa haluaisin kokeilla. Tosin mieleinen kahvipannu täytyy vielä etsiä.

Tunnustaudun jonkin sortin kattilafriikiksi. Kattiloille on aina käyttöä. Viime viikolla kerjäsin äidiltäni upean kymmenen litran kattilan, josta äiti vihdoinkin oli valmis luopumaan. Keväällä kattilaa kysyessäni hänellä oli vielä hillonkeittoaikeita. Kuvassa olevan kattilan ostin eilen Työttömien yhdistyksen kirpputorilta neljällä eurolla. Taka-ajatuksena minulla on näille hankinnoille, että kun lapsia muuttaa omilleen, on mitä antaa perinnöksi.

Eilen siellä työttömien kirpputorilla iskimme Papan kanssa yhtä aikaa silmämme kahteen nojatuoliin. Meillä ihmisten lisäksi myös kissat ja koirat tykkäävät viettää aikaa leppoisissa tuoleissa. Kun nuo yhteensä 10 euroa maksaneet tuolit ovat aikansa eläneet, ei niiden lyhytkään elinkaari meidän huushollissa yhtään harmita.

Käy se marraskuu lomakuustakin

Tämän viikkoa olen ollut lomalla. Marraskuu on mitä oivallisin kuukausi lomanviettoon, koska lepääminen ja voimien kerääminen on aika luontevaa ja helppoa, kun suurempia houkuttimia kaikenlaiseen touhuiluun on minimaalisesti. Olin etukäteen haaveillut raivaussahahommien jatkamisesta, mutta minun kunnollani ja tautien vastustuskyvyllä on silkkaa hulluutta mennä tuuleen ja vesisateeseen rehkimään.

Maanantaina saimme Papan kanssa pannuhuoneen taas kuntoon: minä nuohosin kattilan ja Pappa kuskasi tuhkat pois. Ennen joulua on kyllä nuohooja pyydettävä käymään, kun on vuosi edellisestä käynnistä ja tukkoista alkaa olla lämmityskattilan veto.

Kellarin siivosimme samaan syssyyn. Yksi hylly siellä oli vielä irtonaisia rakenteita ja sen purimme pois. En ehkä tänä talvena säilytä kellarissa mitään, kun ei ole aivan pakko. Jos siltä tuntuu, ensi kesänä voisi kellaria kunnostaa. Kuitenkaan pienien juurespussien takia ei viitsi talvella kulkea pihan poikki ja lapioida lumia ovisyvennyksestä.

Tänään täällä tuulee ja kattopellit kolisee. Aamulla oli lyhyt sähkökatko. Rahkapullien tarvikkeet minulla on jääkaapissa odottamassa, mutta katselen vielä tuulen kehittymistä, kun leipominen on ärsyttävää, jos sähköt on välillä pois. Sähkökatkon aikana ei kyllä mikään tekeminen huvita.

Nukuin muutaman viikon vanhan talon hiljaisuudessa, mutta nyt ei enää yhden sähköpatterin tehot riittäneet pitämään sinistä kammaria riittävän lämpimänä. Kaisan huone on pienempi ja hyvin eristetty, siellä lämpöä riittää. Mummonkammari olisi nyt perällä tyhjillään pojan muuton jäljiltä ja siellä kyllä lämpö pysyisi paremmin, mutta ajattelin nyt välillä asua "uuden" talon puolella. Paljon huonommin täällä kyllä nukkuu, kun on enemmän liikettä ja paljon sähkölaitteita. Pelkkä kiertovesipumppu pitää jo omaa kohinaansa, saati sitten 3 jääkaappia ja kaksi pakastinta. Ainoa plussapuoli uudella puolella nukkumiseen on vessan läheisyys: vanhasta talosta kipität yöllä pihan poikki toiseen taloon pissille.

Kuten taas voi selkeästi huomata, on minulla elon murheet aivan omaa luokkaansa. Ehkä näillä näennäisen pienillä ajatusten askarointia aiheuttavilla asioilla saa kompensoitua ja prosessoitua niitä suurempia elämisen myllerryksiä, joissa perheenä olemme kahlanneet. Suurperheessä korostuu ja kertautuu elämän ilot ja surut. Kun jollakin perhepiirissä on vaikeaa, taakkaa kantavat kaikki 14 muutakin. Kun ilo kohtaa, se muuttuu 15-kertaiseksi. Tämä on näköjään suurperheiden elämässä pysyvä asiain tila.

 

Juhlapäiviä

Pyhäinpäivä aloittaa vuoden lopun juhlien sarjan, joka isäinpäivän ja itsenäisyyspäivän jälkeen huipentuu jouluviikkoon ja jouluun. 

Jos pyhäinpäivä ei ole saanut mieliämme hartaan haikeiksi, niin isäinpäivä viimeistään. Ja jos oma isä on siirtynyt jo ajan rajan toiselle puolelle, ollaan ihan perisuomalaisen mentaliteetin syvimmässä ytimessä.

Onko se suomalaisuuden historian ilmentymä vai kansallinen perimä, että hartaus, hämäränhyssyssä perhepiirissä vietetty rauhallinen aika ja metakoimisen välttäminen, niitä ominaisia alkutalven juhlapäivien viettotapoja.

Viimeistäänhän laskiainen sitten vapauttaa jo kankean suomalaisen ilonpitoon ja vappuna herää henkiin viimeisetkin talviunillaan hartailevat jäyhät maanmiehet.

On meillä rikas vuodenkierto upeine, omalaatuisine juhlineen! Hartautta ja hiljentymistä tarvitsemme siinä missä irrottelua ja riehakasta juhlimistakin.

Omasta puolestani sanon, että olen taipuvainen nauttimaan hiljaisista, kynttilöin valaistuista, vähäväkisistä juhlapäivistä, joihin ei tarvita puheita eikä musiikkia.
 

"Kaikki kotona?" 10 vuotta

Marraskuun 6. päivä vuonna 2010 kirjoitin ensimmäisen blogitekstin vastasyntyneeseen "Kaikki kotona?" - blogiin.Ajatuksena oli jakaa kolmentoista lapsen äidin kotiäitiystunnelmia, kun tuntui, että elämä oli niin täynnä hauskoja sattumuksia, lasten riemukkaita lausahduksia ja elämän kirjoa äärilaidasta toiseen. Suurilta vastoinkäymisiltä, vakavilta sairauksilta ja onnettomuuksilta olimme säästyneet. Elämä kaikessa arkisuudessaan ja suoraviivaisuudessaan oli ihanaa elää.

Lapset varttui - aivan liian nopeasti. Yhtäkkiä huomasin kasaavani pinnasänkyä kellariin viimeisen kerran. Onneksi en tiennyt sen olevan viimeinen kerta, koska toivonhiventä vielä yhdestä vauvasta elättelimme ihan näihin minun mummokuviin asti.

Vuosien myötä lasten, varsinkin sen suloisen oivaltajan, Tirtetan, puheet ja sanonnat ovat muuttuneet tylsän järkeviksi ja tavallisiksi. Oli nimittäin aikoja, jolloin riemukkaimmat blogitekstit koottiin nuorimmaisemme, Saaran, puheista ja tempauksista. Blogia alusta asti seuranneet muistavat, kuinka Saaran oli vaikea lähteä kirkkoon vain yksi hörhelömekko yllään, kun niitä olisi pitänyt saada pukea kolme. Pinkkiin laukkuun hän sitten pakkasi mukaan kahdet korkokengät ja isot eväät, joiden syönti aloitettiin heti kirkonpenkkiin päästyä. Meitä naurattaa vieläkin muistikuva siitä, kuinka kirkonmenojen päätyttyä vahtimestari sammuttaa salista jo valoja ja Tirtetta konttaa penkkien alla Pappaa karkuun, kun tämä yrittää "tekolonkkiensa" kanssa saada tyttöä kiinni.

Saarasta on varttunut hillitty, tunnollinen koululainen ja hän on edelleen yhtä suloisen kaunis kuin pienenä tyttönä.

Blogista on kymmenessä vuodessa tullut tuntojen tulkki. Kun kirjoitan tänne jotakin, asia jäsentyy itsellenikin ja voin ikäänkuin avata uutta sivua elämässä.

Lukijakunnassa arvostan suuresti niitä avarakatseisia, uskollisia ystäviä, jotka vuodesta toiseen jaksavat ilahduttaa mukana pysymisellään, vaikka eivät kaikkia elämänarvojani tai mielipiteitäni jakaisikaan.

Toivotan jokaiselle iloa ja toivorikasta mieltä pimeään loppusyksyyn.

Äiti olohuoneen sohvalla

Onneksi sinä iltana olin lähtenyt yövuoroon, kun poika keräili viimeiset tavaransa ja jäi ensimmäistä kertaa yöksi uuteen kotiinsa. Kun aamulla tulin kotiin, oli pojan entinen huone tyhjä - vain sänky, patja ja lipasto laatikot avonaisena jäljellä ja hammasharja vessan peililasilta hävinnyt. Haikeus, ikävä ja vanhat muistot hyökyivät yli.

Tämänaamuinen säätila epävarmuustekijöineen oli saanut meidät toteuttamaan varasuunnitelmaa aamun kuljetusten osalle, kun en halunnut riskeerata Papan turvallisuutta auton kesärenkaiden johdosta. Talvirenkaat olisi toki vaihdettukin, mutta ne oli visusti tallessa rengasliikkeen varastossa. Kun sääennuste lupaili vaarallista ajokeliä täksi aamuksi, oli jo myöhäistä haikailla rengasliikkeen puoleen.

Mutta varasuunnitelma tälle aamulle oli minun kannaltani mitä mainioin: sovimme pojan kanssa, että kävelen aamulla yövuorosta päästyäni hänen kotiinsa nukkumaan ja Pappa tulee hakemaan minut vasta myöhemmin päivällä, kun keli on varmasti plussan puolella.

Vesikelihän se aamuseitsemältä onneksi oli, mutta säästyi Papalta varhaisen aamun kirkonkylään ajo.

Poika oli lähtenyt töihin ja minä nukuin suloiset unet uudella sohvalla untuvapeiton alla. Kyllä kelpaa pojan kodissaan asustella: siellä tuoksui uusi puu, oli siistiä ja harmonista ja autojen ääniä ei kuulunut. Kissakin oli kotiutunut ja kellotteli rennosti omassa rauhassaan olohuoneen matolla.

Seuraavan sohvakeikankin jo sovin ensi yövuoron jälkeen. Tosin sanoin pojalle, että sanoo sitten, kun sohvalla majaileva äiti alkaa kyllästyttää. Työpaikaltani on pojan kotiin kymmenen minuutin kävelymatka ja jos muutaman ajon saa papalta vähennettyä päivän kuljetuksista, niin etujahan tästä järjestelystä vain on.

Ja haikeuttani lievittää kummasti se sohvalla nukkuminen.

Lähtijän aika (taas)

Ei pitäisi kantaa huolta tulevista, mutta hiukan minua arveluttaa, kuinka selviän huomisesta. Yksi vanhimmista lapsista, joka on asunut täällä meidän kanssa nyt reilun vuoden, muuttaa huomenna omaan kotiin. Tai ainakin viimeiset huonekalut siirtyvät huomenna hänen kotiinsa ja pahoin pelkään, että seuraavan yön hän on jo siellä.

Kun Ruoholahdessa asuessamme hän muutti perheen luota omaan vuokra-asuntoon, oli hänen lähtönsä minulle kovin haikeaa. Purin ikävääni siivoamalla hänen tyhjäksi jäänyttä huonetta kaksi päivää. Lattiankin vahasin huoneesta kahteen kertaan. 

Kun vuosi sitten huhtikuussa hän muutti tänne, olin niin onnellinen, kun sain lapseni vielä takaisin. Vähitellen orastaneet puheet oman kodin hankkimisesta kuittasin neutraalilla suhtautumisella: väistämätöntähän se aikuisen lapsen omilleen siirtyminen on, mutta en suinkaan kovin aktiivisesti siihen yllyttänyt. 

Meille on sopinut todella hyvin kahden sukupolven yhteisasuminen. Minä olen huolehtinut ruokahuushollista ja taitava lapsemme kiinteistön huoltamiseen liittyvistä asioista. Lisäksi hän on antanut arvokasta apua ja tukea ja valottanut erilaisia näkökulmia, kun on pohdittu monia elämisen haasteita.

Edelleen olen jossain suhteessa "kiero" suurperheen äiti: sanon muuttavalle lapselleni, että aina saa muuttaa takaisin, jos siltä tuntuu.

Risumummo

 Jos vapaapäivän aamuna on raihnainen olo, paras lääke löytyy metsästä. Tämän tästä kehittelen mielessäni metsän majapaikan toteuttamisen yksityiskohtia. Tänään lähdin katsastamaan, olisiko kuvittelemani paikka sopiva yöretkeilyyn.

Suojaisa aukonkulma löytyikin - juuri se, mitä olin ajatellut - mutta sopivaa paikkaa nuotiolle ei lähettyvillä ollut.

Tein kierroksen metsässä. Huomasin, miten muutaman sadan metrin päässä olevalta 13-tieltä kuuluvien autojen ääni alkoi ärsyttää minua suunnattomasti. Ärsytys oli niin suuri, että suorastaan koin hermostuvani. "Minulla on vapaapäivä, tulen omaan metsään ja minun pitää kuunnella ohi paahtavien rekkojen ääniä".

Yhtäkkiä seison täydellisen nuotiopaikan vieressä. Paikka on kuin luotu tulen tekoa varten. No niin, kyllähän se nimenomaan luotu onkin.

Sammal ja havunneulaskarike on vielä kymmenen sentin syvyydessä niin märkää, että minun erätaidoillani en saa niitä, enkä muutakaan ainesta syttymään. Aikani turattuani lähden hakemaan kotoa muutaman kuivan takkapuun ja riihen luona olevasta ladosta otan muutaman kourallisen sytykettä mukaan.

Ensimmäisellä raapaisulla tuli viriää iloisesti ja hyväksyy jo märät männyn oksat ja muut risut.

Kun tuli rätisee iloisen rauhallisesti ja alkaa lämmittää sateisessa metsässä kastelemiani housunlahkeita, mielialakin kohoaa ja korvat lakkaavat kuulemasta autojen ääniä. Kuuluu vain oksien rätinä tulessa ja muutaman satunnaisen linnun kommentti lähipuista. Naapurin koira ilmoittaa tarhastaan, että on havainnut puuhani metsän keskeltä.

Nuotiopaikka on niin lähellä kotitaloa ja lähintä naapuriakin, että jos täyttä kurkkua siellä kiljuisi, pihaan kuuluisi.

Hetkessä ei mieli rentoudu metsässäkään. Aikani nuotion ympäristöstä risuja ja keppejä kerättyäni ja tuleen heiteltyäni huomaan levollisuuden valtaavan mieltä. Ajatukset lopettavat paininsa, tärkeiden asioiden määrä kutistuu juuri siihen, että ihan vielä ei saa tuli sammua.

Hyvin tärkeä paikka metsästä on löytynyt.