Suurperheen äidin hullut päivät

Vuosi vuodelta laajenee niiden ihmisten joukko, jotka tutustuvat käytännön tasolla Stockmannin Hulluihin Päiviin.
Kyseessä on siis kaksi kertaa vuodessa oleva myyntitapahtuma, jota vietetään nyt 50. kerran. Ensimmäisen kerran Hullut Päivät olivat vuonna 1986 Turun Stockmannilla. Nykyään myös Venäjällä, Virossa ja Latviassa pääsevät shoppailunhaluiset mukaan haamumyynnin tunnelmaan. Tapahtuman tunnus, musta-keltainen haamu, on jo legenda. Viimeisetkin tietämättömät tulevat hyvin tietoisiksi tapahtuman ajankohdasta, kun katukuvaan ilmestyvät kelta-mustat kassit, joita vilisee kaikennäköisten ja -kokoisten käsipuolessa. Ja koska kyseessä on Hullut Päivät, ei piikkikorkoisinkaan naisostaja koe oloaan vaivautuneeksi  täpötäydessä metrovaunussa, vaikka kahdeksan paperikassin kanssa kyytiin ahtautuminen saakin aikaan aikamoisen rapinan värittämän survoutumisen.
Kyseessä ei ole mikään alennusmyynti, vaan tapahtumassa myydään varta vasten tähän myyntitapahtumaan hankittuja tuotteita, joita myydään tavaratalon hintatasoon nähden halvemmalla. Esimerkiksi matkat ja henkilöautot ovat tavaraa, jotka myydään kunkin myyntipäivän ensituntien aikana jonossa seisseille. Tavaravalikoima vaihtelee päivittäin ja etukäteen laajasti levitetyn myyntiesitteen eli katalogin perusteella järjestelmällisimmät ostajat valitsevat tietyn strategian, jolla toivovat saavansa tiettynä päivänä myynnissä olevat tavarat. Monet hankkivat työstä tai opiskelusta vapaapäivän päästäkseen haluamanaan päivänä ostoksille.
Stockmannilla on käytössään oma luottotili- ja kanta-asiakaskorttijärjestelmä. Pitkin vuotta kanta-asiakaskortilla saa joka kuukausi vaihtuvia tuotteita alennetulla hinnalla tai muita rahanarvoisia etuja. Paljon valuuttaa kaupan kirstuun kantaneet kanta-asiakkaat houkutellaan Exclusive-asiakkaiksi ja heille tyrkytetään hyvin avokätisesti lisälimiittiä luottotiliin. Lisäksi luottotilin käyttöön houkutellaan suosittelemalla jokaiselle perheen täysi-ikäiselle jäsenelle omaa rinnakkaiskorttia luottotiliin.

Suurperheenäitikin kävi joskus Hulluilla Päivillä. Kauan, kauan sitten. Hänellä oli rinnakkaiskortti miehensä nimissä olevaan luottotiliin. Ostoksina tusinanippuja sukkia, lasten ankeanvärisiä teepaitoja ja kaksi laatikollista suukkoja. Jos suuntavaisto riitti ja pää pysyi kasassa kahdelle kassalle jonottamisen, saattoi käydä vielä ruokaosastolla jonottamassa euron banaaneja ja ruisleipää. Olihan siinä ostamisen riemua kerrakseen.
Tuttavanaiset esittelivät omia hurjanedullisia meikkitörpyköitään tai nahkatakkeja, joita oli onnistunut nappaamaan tangolta peräti kolme kappaletta.
Suurperheen äiti muistelee kokeneensa survival-henkiinjäämiskokemuksen noustessaan metrotunnelista maan pinnalle kotipysäkillä musta-keltaiset pussukat kainalossaan.
Kun suurperheen äidin leipomuksetkin tahtovat useimmiten muistuttaa aitoja haamuleivoksia ja pusujakin on tarjolla sekä makuainein että luomuna, en ole enää nykyään yhtään haikaillut tavaratalon tarjoamien tunnelmien perään. Oma tunnelmansa, kuvailematon, siellä taatusti on. Ken siitä nauttii, on tämän kevään nautintoa tarjolla sunnuntai-iltaan asti.
Minä jatkan nyt hullua nauttimista traditioita noudattaen: yötyöläismiestä herättelemään ja kolmannet aamukahvit latinkiin.

Mummolan kellarissa vettä!

Kun aamulla kiirustimme eskarilaistytön kanssa kaatosateessa (lämmintä +5) tarhaan, ajattelin  mummolan kellaria.
Koulutyttönä vakiintui käytäntö tällaiseen kevätaikaan, että aamulla kouluun lähtiessä ja iltapäivällä sieltä tullessa kävin lappamassa ämpäritolkulla vettä mummolan kellarista. Siis silloinhan oli kyse kodistani, nyt nimitys on vakiintunut mummolaksi. Edellisen kirjoitukseni kuvassa kellari löytyy latorakennuksen oikeasta reunasta, viimeinen ovi. Ja sinne kellarin monttuun lumensulamisvedet oikein iloisesti valuu ja sieltä kellarin pieneen eteiseen ja sieltä ihan perille asti perunalaarien sekaan.
Niin kauan kuin minulla muisti lapsuuteen pelaa, on jokakeväinen riesa ollut tuo vesiasia. Sitä souvia on kautta aikain riittänyt kaikille kynnelle kykeneville. Aamuvirkku kävi hoitamassa aamun ensimmäisen käynnin ja iltavirkku kävi vielä katsastamassa tilanteen.
Kuin aamuiset aatokseni arvaten äiti sitten soittaakin aamupäivällä ja kysyy: "arvaa, mitä on papan kanssa tänään tehty?"
Voi olla, että tämä on viimeinen kevät, kun ämpärivehkein tuota hommaa tehdään. Niinkuin äiti sanoi, "että kun tämmönen kyykkä-eukko ja kyykkä-ukko iljanteisen pihan poikki hoippuu kellarille ja jäistä rinnettä kiipeää täysien ämpärien kanssa parikymmentä kertaa kerrallaan kolmen tunnin välein, alkaa olla rankkaa hommaa."
Täytyy pitää velipoikien kanssa neuvonpito ja kysyä joltakin as.tunt.ap. ja hoitaa tämmönen pikkujuttu nykytekniikan keinoin hoidettavaksi eli pumppu.

Pakko vielä lisätä ihan toivorikkautta ylläpitääkseni: yksi ensimmäisistä hommista mummolaan muuton jälkeen on uuden, ison kellarin rakentaminen. Luulen, että sinne tulee sähkö ja viemäröinti. (Näin puhuu onttopää kaupunkilainen, joka muuttaa maalle ja alkaa kasvattaa perunoita, porkkanoita ja hillittömästi mansikoita.)

Katsokaa ikkunasta ulos. Mitä näkyy? Meillä näkyy ihan realistisesti ilmaistuna koirankakalla ja hiekoitussepelillä kuorrutettuja mustankeltaisia lumikasoja ja niin roskainen ja saastainen torintekele, että tekisi mieli desinfioida kenkänsä sisälle tullessa. Oikeasti tuolla vesipisarat jää ihmettelemään lehmuksenoksille ja aamulla kun avaa ikkunan pihan puolelle, joku tuntematon lintu pitää sellaista ilakointia, että saa kaikki nukkuvat lapset sisällä hereille!
(Jos saisin valita, olisin tuhat kertaa mielummin ämpäröimässä vettä mummolan kellarista.)

Viikon kuva mummolan pihasta

http://c-album.com/kuvat/sirkunkotona/201113.jpg
Kuvan toimittanut Pikkuveli pahoitteli kuvan heikkoa laatua. Ainoa vika tässä upeassa kuvassa on, että sen katselu ei tippaakaan lievitä mummolaikävää, vaan lietsoo sitä.
Vanha talo näyttää jotenkin yksinäiseltä ja orvolta. Nykyään aina hätkähdän nähdessäni vanhan syntymäkotini tai kuvan siitä, että talo on jotenkin kutistunut. Niin tässäkin kuvassa. Selvästi talo vielä odottaa uutta elämää.
Uuden talon ja ladon välissä näkyy ihastukseni, kuusiaita. Se jatkuu vielä kuvan "loppupuolella" ladon päädyn jälkeen. Kuusiaita antaa hyvän näkö-ja melusuojan 13-tielle, joka kulkee hyvin lähellä.
(Klikkaa tekstiä "näytä alkuperäinen kuva"  ja sen jälkeen saat kuvan "liikkelle" sivun vasemmasta alareunasta.)

Myöhäisillan mietelmä Taivaan Isän olemuksesta

KOSKA JUMALALLA ON JO KAIKKI,
Hän ei tarvitse meidän
ahkeruuttamme,
varojamme,
hyviä luonteenpiirteitämme,
aikaamme,
voimiamme,
tekemisiämme,
enrgisyyttämme,
jumalisuuttamme,
nöyryyttämme,
rohkeuttamme,
hyviä tekojamme,
ystävällisyyttämme,
kiitoksiamme,
yhtään mitään, millä haluamme itseämme esitellä kelpaavina Jumalan edessä.
HÄN HALUAISI, että
tarvitsisimme Häntä,
olisimme rikkinäisiä,
köyhiä,
avuttomia,
kurjia,
hitaita,
rumia,
murheellisia,
avun tarpeessa olevia,
elämänuskon menettäneitä,
epätoivoisia,
väsyneitä,
vanhentuneita,
taakkojemme alla painiskelevia,
hyljeksittyjäkin
jotta
HÄN SAISI ANTAA MEILLE KAIKEN.

Savolainen saaristolaisleipä

Mummolassa Savossa ja meillä täällä on kausiluontoinen leipäherkku tämä saaristolaisleivän nimellä kulkeva helppotekoinen leivonnainen. Makuasia sitten on, tykkääkö syödä ruokaleipänä. Äitini syö tätä pullan asemasta päiväkahvilla, itse tykkään syödä aamukahvilla voilla voideltuna. Lisukkeita ei juuri kaipaa.

1litra appelsiinituoremehua
3dl maltaita (rouhittuna/ jauhettuna)
3dl ruisjauhoja
3dl ruislesettä
2 palaa hiivaa
3dl siirappia
1 rkl suolaa
10-13 dl vehnäjauhoja
3 tl jauhettua pomeranssinkuorta

Liota hiiva kädenlämpöiseen appelsiinimehuun. Lisää muut aineet ja sekoita tasaiseksi, löysäksi taikinaksi.
Anna kohota 1 1/2 tuntia.
Vuoraa kolme pitkulaista leipävuokaa leivinpaperilla. Jaa taikina vuokiin ja paista 1 1/2 tuntia uunin alaosassa
175 asteessa.
(Käytän tavallisia kaljamaltaita. Sellaisenaan ne ovat liian karkeita. Bamixin myllyllä maltaita voi vähän jauhaa tai
"nuijia" puunuijalla kapeassa astiassa.)
Leipä on erittäin kuitupitoista!

Sumukas päivä (oli vähän otsikko hakusessa)

Täällä on taas sipisty. Viikonlopun tapaan isi kömpi aamuseitsemältä töistä kotiin. (Kai se oli tänä aamuna? En ole ihan satavarma, kun on ehtinyt olla jo vaikka mitä touhua ja ollaan vasta iltapäivässä ja isi on lähtenyt uudestaan töihin.)
Isi sanoi Tirtetalle äsken:
- "Tule Tirtetta tänne syliin, kun minun pitää kohta lähteä töihin ja minulle tulee niin hirveä ikävä sitten sinua."
Ei hän tullut, vaan totesi:
-"Et sä ole siellä töissä yksin, siellä on ihmisiä. Varmaan ainakin viisi."
Isi lupasi sanoa kyytiin tuleville matkustajille, että "nyt minulla ei ole yksinäistä, kun tulit kyytiin."
Tänään isi ajelee Itä-Helsingissä ja porhaltaa lapsenlapsen kodin ohi monta kertaa.

Aamulla perunamuussin tähteestä ohrarieskoja tehdessäni ajattelin, että tämäkin homma voidaan sanoa oikein perhelehtien repliikillä:
"Herätä perheesi tuoreiden ohraleipästen tuoksuun". Totuus on kuitenkin ihan toisen näköinen: pitää saada monta päivää vanha muussintähde pois kylmiöstä pyörimästä. (Savolaisen korvaan karahtaa tuo sana "tähde". Ei se ole mikään "tähde", vaan muussintähe.)

Kaiken muun lystin lisäksi voisin ihan hyvin perustaa joskus yrityksen, joka on paneutunut viemäreiden ja ilmastointikanavien puhdistuksiin. Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana olen tehnyt sitä hommaa kymmeniä, kymmeniä tunteja.
Tähän mennessä yhden parhaimmista viemärivinkeistä sain joku vuosi sitten talon huoltomieheltä. Jos lattiakaivo on suihkuletkun ulottuvilla, on tehokas ensiapu oikkuilevaan lattiakaivoon lähellä: suihkun varsiosa irrotetaan, suihkuletku työnnetään viemäriin niin pitkälle kuin ylttää, napakka ote ja raana täydellä paineella auki niin kuumalle vedelle kuin löytyy.
Äsken huljuttelin tuolla tekniikalla suihkun lattiakaivoa, kun se on taas oireillut viime aikoina keräämällä ison lammikon lattialle suihkun aikana. Jossakin tukkoa on ollut ja en kovin mielellään totea tilanteen seuraavaa vaihetta ainakaan yöaikaan.

Toivorikkaan sumuinen päivä ollut tänään. Kun me keskityimme sipisemään ja avasi ikkunan, lokin kiljunta tuntui lähes mölyltä. Varmaan jotakin kevääseen liittyvää tuolla ulkona tapahtuu, ainakaan kylmyys ei aja ipanoita  kotiin. Siis pitää houkutella.
Nyt minä uskottelen itselleni, että on tosi kivaa laittaa pyykkiä, tiskata, miettiä jotakin ruuanpuolta ja käydä vielä kerran kaupassa. Oikeastaan se on kivaa. Minun oikea paikkani on olla juuri nyt juuri täällä ja kiitollisuudesta tätä elämäntilannetta kohtaan haluan tehdä minulle kuuluvat työt hyvillä mielin ja mahdollisimman hyvin. Jos paikkani olisi olla sairaalassa töissä hoitajana, tekisin sen työn samalla periaatteella.
Nyt työpaikkani on täällä kotona. (Turvallista työiltaa miehelleni sinne Itä-Helsinkiin.)

Pettuleipä

Suomen kansan selviytymis- ja ruokahistoriaan kuuluu epäilemättä pettuleipä. Välttämättä monenkaan kotileipurin kaapeista ei pettujauhoa löydy, mutta kesän mökkikauden koittaessa monelle tulee parempi mahdollisuus hankkia makuaistille uusi kokemus, kun löytyy mäntypuuta omasta takaa. "Kokki Kolmosen" sivuilta löytyy seikkaperäiset ohjeet pettujauhon tekoon. "Forestway Luonnontuote"- niminen yritys myy käyttövalmista pettujauhoa (20g  2,51e). Vaikka ei eksotiikkaa elämäänsä hakisikaan, olisi pettuleivän teko alusta syömätouhuun asti sellainen historian oppitunti, että soisin sen hyvin mielelläni omille lapsilleni.
Tämä ohje on mukailtu kirjan "Aikamatka Suomen historiaan" ohjeesta.

5dl vettä
5dl piimää
n. 1dl ruistaikinajuurta
1/2 palaa hiivaa
1rkl suolaa
15 dl ruisjauhoja (riihitettyä)
2dl petäjäjauhoja
5dl ruissihtijauhoja

Sekoita illalla vesi, taikinajuuri ja 5dl ruisjauhoja. Lisää aamulla piimä ja 5dl ruisjauhoja. Anna seisoa tunti.
Lisää suola ja hiiva. Vatkaa joukkoon petäjäjauhot. Lisää loput jauhot. Anna taikinan kohota. Leivo ohuiksi leiviksi ja paista 180 asteessa noin tunti. Jos leivät uhkaa tummua liikaa, alenna lämpöä.
Leivät maistuvat parhailta leipomista seuraavana päivänä.