Kevättauti

Viimeisenä työyönä kuulostelin hiljalleen etenevää kurkkukipua. Monta alkavaa flunssaa olen tainnuttanut parin päivän tulehduskipulääkekuurilla ja jatkamalla elämistä oireista piittaamatta. Tällä kertaa kuitenkin tauti iski ja tämä päivä onkin kulunut tuskastuttavan hitaasti peiton alta muiden touhuja seuraten. Niveliä on särkenyt, kurkku on kipeä, nokka vuotaa ja rinta rohisee. Ja pää on raskas kuin myllynkivi.
Onneksi miehellä on ollut vapaapäivä. Hän on alttiisti kiikuttanut minulle juotavaa, hakenut kaupasta jäätelöä ja illansuussa teki uuden kauppareissun, kun minulle tuli ihan hirmuinen sillileivän mieliteko. Sillistä olo selvästikin koheni, kun jaksoin tulla koneelle asioita hoitamaan ja sitten alkoi tehdä ihan kauhesti mieli päivittää myös blogia, vaikkei tämän päivän tekemisissä mitään kerrottavaa olekaan.

Anne-Mari oli tehnyt iltavuoron ja pyöräili sitten 14 kilometriä talolle. Eilen hänellä oli ihan samat kuviot. En minä nyt varsinaisesti häntä sääli, mutta odotan kovasti, että täältä pääsee joku autollinen ihminen sinne asumaan ja häntä kuskaamaan.
Meillä on lisäksi huono tapa unohtua iltaisin juttelemaan WhatsApp ´iin, ettei kukaan malta lähteä ajoissa nukkumaan.

Saaralle sattui illalla pieni tapaturma. Oli ollut pihassa leikkimässä ja siihen leikkiin oli kuulunut kiven heittämistä. Kivi olikin osunut puuhun ja kimposi siitä Saaran otsaan. Harvinaisen suuri ja pullea verenpurkauma siitä oitis syntyikin ja Saara makasi jääpussi otsalla pitkän tovin. Saara on siinä iässä, että kaikki omaan kehoon kohdistuvat pienetkin vammat ovat hyvin draagisia ja nyt tietysti muhkea kuhmu oli hänestä hyvinkin pelottava. Yritin lohdutella, että oli hyvä, ettei kivi osunut silmään tai tullut avohaavaa. Aamulla sitten nähdään, minkänäköinen kolhusta loppujenlopuksi tuli.

...

Meidän keittiön ikkunasta näkyvä kasvillisuus on vain Ruoholahteen istutettuja lehmuksia. Niiden lehdet puhkeavat hitaasti ja siksi täällä hiukan harhautuu kevään etenemisestä. Lehmusten silmut ovat edelleen kellertävänvihreitä, eikä ulkona näytä ollenkaan vehreältä. Jokakeväinen järkytys on mennä metrolla Itä-Helsinkiin ja nähdä, että laidunkausi on ollut käsillä jo pitkän aikaa. Kevään etenemisen oikeastaan näkee ja kuulee linnuista. Rappumme pielessä sisäpihalla on iso jalokuusi. Sen tuuhean oksan suojissa hautoo pesässään sepelkyyhky. Aina ulos tullessa ja sisälle mennessä kurkkamme, mitä pesään kuuluu. Siellä uskollisesti emo hautoo ja me pohdimme, kuka hoitaa hänen ruokahuoltonsa, kun herra kyyhkyä ei ole näkynyt paikalla sitten pesärisujen etsimisen.
Eilen käväisi parvekkeen tuuletustelineen päällä talomme pihapiirin vakioasukas mustarastas. Hänen lauluaan ei koskaan väsy kuuntelemaan.
Vanhainkodinkin pihassa asustaa oma mustarastas. Se tervehtii laulullaan pihakoivusta, kun menen yövuoroon tai kun avaan osaston ovea tuulettamista varten aamuyöstä.

Huomisen työt piti perua. En suunnittele vielä mitään erikoisempaa huomiselle, koska nyt on viisainta hoitaa tauti kunnolla pois ennen seuraavaa seitsemän yön rupeamaa.
Sen verran voisi huomenna tehdä, että ottaisi selkoa kangasniemeläisistä mehiläistenkasvattajista. Lautakankaan eläintarhaan kuuluisi ehdottomasti myös omat hunajantuottajat.