Pikkuveli vaimonsa kanssa sinnitteli lumipyryn läpi pitkän matkan ja toivat keittiöömme asti ihanan kuorman mummolasta. Silloin kun pakasteessani ja kylmiössäni on tilaa, sanon äidilleni, kun hän kysyy, mitä voi laittaa, että "käytä vapaata mielikuvitusta". Tänään äiti oli siis käyttänyt taas iloisesti mielikuvitustaan. Pikkuveljen autoon oli kuormattu 20kg perunoita, 10kg porkkanoita, 10kg punajuuria, 10kg ruisjauhoja, Lievestuoreen Myllyn sämpyläjauhoja 3kg, Rutalahden myllyn spelttirouhetta 3kg, 3 uunilämmintä ruisleipää, hiivaleipä, mustaherukkamehua, kaksi kylmälaukullista pakastemarjoja (vadelmia, mansikoita, tyrniä, mustikoita, puolukoita, karpaloita, viinimarjoja, marja-aroniaa), litra vastatehtyä porkkanamehua! (Älä vingu, Maatalouskoululainen siellä asuntolassasi yhtään, mamma tekee sulle omat porkkanamehut ensi viikonloppuna)
Äitini keksi tänä syksynä mainion jatkokäytön sille kuivalle porkkanapupelolle, jota jää mehulingosta porkkanamehun sivutuotteena. Hän levitteli pupelon uunipellille leivinpaperin päälle ja laittoi pellin leivinuuniin jälkilämpöön yön yli. Tuloksena on suloisen rapea porkkanajauho, jonka käyttöön keksii jatkuvasti uusia variaatioita. Viimeisin kokeilu oli lintulauta ja kuivattu porkkana on maistunut myös linnuille!
Huomenna punajuuret kattilaan kiehumaan ja marjakiisseliäkin pitää tehdä koululaisten välipalaksi.
Kaksi isoa poikaa ilahdutti äitiään painimalla pihalla lumihangessa. Ihan läpimärkinä oli kengät, takit, kaikki vaatekappaleet. Kun marisin Pikkuveljelle, että nyt täytyy viedä kuivauskaappiin kuorma poikien vaatteita, että ehtivät kuivua aamuksi, Pikkuveli sanoi, että "miks´niiden pitäis olla aamulla kuivia? Eihän ne opi mitään, jos sä viet ne kuivumaan". Se on kai jälleen kerran se mamman sydän, joka ei voi antaa poikien lähteä aamulla märissä kengissä ja takeissa kouluun.
maanantai 6. joulukuuta 2010
Veljellistä huolenpitoa
Viime yönä vaille kolme olin sillä reissulla, jota ilman sänky kastuisi.
18v- poika tulee pikkuveljensä puhelin kädessään ja kysyy, missä 14v - veli on, kun sen kännykkä soi. Eipä ollut äidillä tieoa. Kahdeksasluokkalaisen kengät ovat poissa, mutta takki ja siis puhelin kotona. Kello on kolme yöllä ja kahdeksasluokkalainen on äidistä lähes lapsi, joskin miehen kokoinen ja mies mieleltään ja käytökseltään.
18v veli alkaa tehdä selvitystyötä, missä pikkuveli voisi olla. Näkee koneeltaan, että naapurin pojalla, jonka seurassa pikkuveli saattaisi olla, on kone edelleen päällä. Soittaa naapurin pojalle, ei vastaa. Mamma vetäytyy vällyjensä alle vähän huolestuneena, ei tule uni silmään.
Kohta kuuluu ulko-ovelta ryske ja kopistelu. Eteiseen ampaisee 20v veli, 18v veli, isä ja äiti. Kahdeksasluokkalainen tulee yltä päältä lumisena, naama jäässä, reippaan ulkoilijapojan näköisenä kotiin.
- Missä sä oikein olit? on 20v veljen tiukka kysymys.
- M:n kanssa ulkona.
Kahdeksasluokkalaista alkaa naurattaa vastaanottokomitean sekalainen joukko klo 03.15 ja hätääntyneet ilmeet. Vanhin veli ei ole vieläkään vakuuttunut pikkuveljen vilpittömistä tarkoitusperistä tähän vuorokaudenaikaan, asettuu lähietäisyydelle pikkuveljestä ja komentaa:
- Henkäse!
Pikkuveljeä jostain syystä naurattaa tämä tilanne, henkäsee kyllä, mutta isoveli jatkaa kuulustelua:
- Mitä sä oikein oot polttanu?
- En mitään. Pikkuveljeä naurattaa edelleen.
Vanhin veli puistelee päätään.
- Pitää leikkiä jotain Bear Gryllsiä...
Pikkuveli kuorii päältään kolme villapaitaa, kolmet housut ja pakenee kuumaan suihkuun.
Äiti ja isä jatkavat uniaan. Äidin sydäntä lämmittää. Näki, että isoveljillä oli jo huoli. Pikkuvelikin varmasti muistaa seuraavalla kerralla kertoa, kun lähtee yöllä lumipyryyn seikkailemaan.
18v- poika tulee pikkuveljensä puhelin kädessään ja kysyy, missä 14v - veli on, kun sen kännykkä soi. Eipä ollut äidillä tieoa. Kahdeksasluokkalaisen kengät ovat poissa, mutta takki ja siis puhelin kotona. Kello on kolme yöllä ja kahdeksasluokkalainen on äidistä lähes lapsi, joskin miehen kokoinen ja mies mieleltään ja käytökseltään.
18v veli alkaa tehdä selvitystyötä, missä pikkuveli voisi olla. Näkee koneeltaan, että naapurin pojalla, jonka seurassa pikkuveli saattaisi olla, on kone edelleen päällä. Soittaa naapurin pojalle, ei vastaa. Mamma vetäytyy vällyjensä alle vähän huolestuneena, ei tule uni silmään.
Kohta kuuluu ulko-ovelta ryske ja kopistelu. Eteiseen ampaisee 20v veli, 18v veli, isä ja äiti. Kahdeksasluokkalainen tulee yltä päältä lumisena, naama jäässä, reippaan ulkoilijapojan näköisenä kotiin.
- Missä sä oikein olit? on 20v veljen tiukka kysymys.
- M:n kanssa ulkona.
Kahdeksasluokkalaista alkaa naurattaa vastaanottokomitean sekalainen joukko klo 03.15 ja hätääntyneet ilmeet. Vanhin veli ei ole vieläkään vakuuttunut pikkuveljen vilpittömistä tarkoitusperistä tähän vuorokaudenaikaan, asettuu lähietäisyydelle pikkuveljestä ja komentaa:
- Henkäse!
Pikkuveljeä jostain syystä naurattaa tämä tilanne, henkäsee kyllä, mutta isoveli jatkaa kuulustelua:
- Mitä sä oikein oot polttanu?
- En mitään. Pikkuveljeä naurattaa edelleen.
Vanhin veli puistelee päätään.
- Pitää leikkiä jotain Bear Gryllsiä...
Pikkuveli kuorii päältään kolme villapaitaa, kolmet housut ja pakenee kuumaan suihkuun.
Äiti ja isä jatkavat uniaan. Äidin sydäntä lämmittää. Näki, että isoveljillä oli jo huoli. Pikkuvelikin varmasti muistaa seuraavalla kerralla kertoa, kun lähtee yöllä lumipyryyn seikkailemaan.
sunnuntai 5. joulukuuta 2010
Mitä ruokaa?
Kylmäsavulohesta ja perunasipulisekoituksesta kerman kanssa tehty uuniruoka tainnutti minut niin, ettei meinaa tolkku palata vielä neljännenkään kahvimukillisen jälkeen. Joskus kun ruuan valmistuminen jostain syystä pitkittyy ja nälkäkuolema kurkkii olkapään takaa, on mikä tahansa "kunnon ruoka" mahdottoman hyvää. Olisi myös ollut hurjan käytännöllistä käydä joskus aikanaan joku emäntä- tai talouskoulun tapainen. Jos olisin silloin kouluvalintoja pohtiessani tiennyt, että olen joskus elämäntilanteessa, että laitan ruokaa 14:lle hengelle useamman vuoden "putkeen", olisi saattanut hoitajan opit jäädä saamatta. Eipä silti, monelta lääkärireissulta on vuosien mittaan säästynyt, kun on luottanut vanhoihin oppeihin ja välillä päivittänyt tietojaan lääkkeiden osalta.
Mutta jos olisi edes alkeellista tietoa siitä, kuinka on järkevää laittaa ruokaa tällaiselle sakille, selviäisi paljon vähemmällä stressillä. Tokihan äitini opetti minulle kaikki perusjutut keittiöstä, mutta meitä ei lapsuudenkodissani ollut näin montaa ja suurin osa ruokatarpeista saatiin tuolloin omasta takaa. Vähitellen olen oppinut hyödyntämään kauppojen hyvät tarjoukset ja hamstraamaan peruselintarvikkeita varastoon, silloin kun niitä saa edullisesti. Harvemmin minulle enää tulee nolo olo kaupan kassalla, kun ostoskärryissäni on 30 litraa punaisen hintalapun maitoa, tai kymmenen kiloa tarjouslihaa. Viime päivät olen joka kauppareissulla tuonut S-marketista 2 pakettia tarjouskahvia varastoon. Alennusta on 1,50e normaalihintaan verrattuna. Meillä kahvia kuluu vähintään 3 pakettia viikossa ja lapsista sitä juo aamuisin vain 3. Vieraitakin käy tosi harvoin ja ne jotka käyvät, saavat juoda kahvia rajattomasti. Laskunikkarit voivat laskea, mitä säästö on vuositasolla, jos onnistun hamstraamaan kahvia tarjouksesta seuraavaan tarjoukseen asti.
Minulle joskus tekee pahaa, kun meille suomalaisille on tullut tavaksi hirveästi hossottaa, että "kouluruoka on sitä ja tätä" tai jokin RUOKA on roskaruokaa tai ei sellaista tai sellaista ruokaa ole hyvä syödä. Oltaisko välillä kiitollisia siitä, että saadaan vatsa täyteen? Jos välillä on ruuaksi vain paistettuja kananmunia, se on oikein hyvä ruoka. Ei niin, että on EPÄTERVEELLISTÄ syödä enemmän kuin yksi muna päivässä. Kenenkään äidin ei tulisi ikinä kantaa huonoa omaatuntoa siitä, kun aterialla ei ole tuoresalaattia. Me asutaan pohjoisella pallonpuoliskolla ja täällä ei salaatit talvella luonnossa kasva. Jos rahasi joskus riittävät salaattiin talvella, ole siitä nöyrästi kiitollinen, jos ei, syö ruokasi hyvillä mielin.
Kun ennenvanhaan, ennen tätä monikulttuurista suvaitsevaisuutta, kouluissa ja päiväkodeissa pysähdyttiin hetkeksi ennen ruokailua ja lausuttiin, kuka vähemmän, kuka enemmän sydämestään: "siunaa, Jeesus, ruokamme, ole aina luonamme", ruokailuun käytiin kunnioituksella.
Mutta jos olisi edes alkeellista tietoa siitä, kuinka on järkevää laittaa ruokaa tällaiselle sakille, selviäisi paljon vähemmällä stressillä. Tokihan äitini opetti minulle kaikki perusjutut keittiöstä, mutta meitä ei lapsuudenkodissani ollut näin montaa ja suurin osa ruokatarpeista saatiin tuolloin omasta takaa. Vähitellen olen oppinut hyödyntämään kauppojen hyvät tarjoukset ja hamstraamaan peruselintarvikkeita varastoon, silloin kun niitä saa edullisesti. Harvemmin minulle enää tulee nolo olo kaupan kassalla, kun ostoskärryissäni on 30 litraa punaisen hintalapun maitoa, tai kymmenen kiloa tarjouslihaa. Viime päivät olen joka kauppareissulla tuonut S-marketista 2 pakettia tarjouskahvia varastoon. Alennusta on 1,50e normaalihintaan verrattuna. Meillä kahvia kuluu vähintään 3 pakettia viikossa ja lapsista sitä juo aamuisin vain 3. Vieraitakin käy tosi harvoin ja ne jotka käyvät, saavat juoda kahvia rajattomasti. Laskunikkarit voivat laskea, mitä säästö on vuositasolla, jos onnistun hamstraamaan kahvia tarjouksesta seuraavaan tarjoukseen asti.
Minulle joskus tekee pahaa, kun meille suomalaisille on tullut tavaksi hirveästi hossottaa, että "kouluruoka on sitä ja tätä" tai jokin RUOKA on roskaruokaa tai ei sellaista tai sellaista ruokaa ole hyvä syödä. Oltaisko välillä kiitollisia siitä, että saadaan vatsa täyteen? Jos välillä on ruuaksi vain paistettuja kananmunia, se on oikein hyvä ruoka. Ei niin, että on EPÄTERVEELLISTÄ syödä enemmän kuin yksi muna päivässä. Kenenkään äidin ei tulisi ikinä kantaa huonoa omaatuntoa siitä, kun aterialla ei ole tuoresalaattia. Me asutaan pohjoisella pallonpuoliskolla ja täällä ei salaatit talvella luonnossa kasva. Jos rahasi joskus riittävät salaattiin talvella, ole siitä nöyrästi kiitollinen, jos ei, syö ruokasi hyvillä mielin.
Kun ennenvanhaan, ennen tätä monikulttuurista suvaitsevaisuutta, kouluissa ja päiväkodeissa pysähdyttiin hetkeksi ennen ruokailua ja lausuttiin, kuka vähemmän, kuka enemmän sydämestään: "siunaa, Jeesus, ruokamme, ole aina luonamme", ruokailuun käytiin kunnioituksella.
lauantai 4. joulukuuta 2010
Ostaisitko minulta halkoja?
Maatalouskoululaislapsi piti pintansa ja teki kakun, sellaisen läkähdyttävän suklaisen, jollaisen kuva löytyy hänen blogistaan.
Tirtetta teki aamulla lähtöä uimahalliin isänsä kanssa, mutta uimapuku olikin hiukkasen liian lörppä. Isi ei kelpuuttanut mukaansa tyttöä sellaisen uimapuvun kanssa. Isosisko sai äkkinäisen tarmonpuuskan, vei Tirtetan kaupunkiin vaatekauppaan, osti ihanan punaisen uimapuvun ja joutui ostamaan vähän muutakin. Tirtetta oli iskenyt silmänsä pinkkiin tylliunelmaan, pinkkeihin "balettitossuihin" ja "kurnuun". Tirtetalla on ollut lukuisia kurnuja, mutta niille on käynyt köpelösti = menneet rikki. (kurnu on kruunu, tahikka tiara). Useampi tunti menikin sitten tanssiessa jokaisessa huoneessa ja yrittäessä saada isoveljet innostumaan ja kehumaan vaatetusta ja tanssia.
Luin eilenillalla luvattoman myöhään ihastuttavia sisustamiseen, entisöintiin ja vanhoihin tavaroihin perehtyneiden blogeja. Kuvat olivat upeampia kuin kuvalehdissä. Kyllä sellaisen mieltä virkistää niiden kuvien tiirailu, jonka sisustus rajoittuu siihen, että pohtii, minne järjestelisi olohuoneen neljää-viittä pyykinkuivaustelinettä, jotta sopisi kulkemaan tai avaamaan parvekkeen oven. Meillähän olisi kerros alaspäin kaikkien rapun asukkaiden vapaassa käytössä suuri kuivauskaappi, mutta vaatteiden sinne kuskaaminen ja puolentoista tunnin välein ajastimennupin kääntäminen ovat muodostuneet niin haasteelliseksi, että harvoin viitsin sinne mitään viedä. Jos vain kelit sallii, 18:n neliön parvekkeella kuivuu myös pyykit mukavasti. Talviaikaan se on kyllä pois laskuista, koska meillä ei ole parvekelaseja.
Pikkuveli kävi äsken vaimonsa kanssa hakemassa minulta mummolaan meneviä purkkeja, ämpäreitä ja kylmälaukkuja. Äiti laittaa minulle kaikkea mahdollista maan tuotetta aina kun joku tätä väliä kulkee. Useimmin se roudaaminen on viime vuosina langennut Pikkuveljen harteille. Minä pesen talteen myös kaikki sopivankokoiset lasipurkit, muovirasiat ja pullot. Olen melko varma, että yksi tulevaisuuden projekteista maalla tulee olemaan itsetehtyjen hillojen ja säilykkeiden pienimuotoinen valmistus ja myynti. Mummolan suuret metsät, ranta ja saari tarjoavat myös loputtomasti materiaalia toteuttaa kaikki mahdolliset haaveet, mitä maallaelämiseen voi liittää. Järvessä on kalaa, metsässä marjoja, sieniä, eri metsätyyppien kasveja, suuri puutarha ja paljon erittäin hyvämultaista peltoa. Haluaisin oppia myös mehiläistenkasvatusta, siihenkin olisi hyvät edellytykset.
Mummolan varastoista löytyy kolmet kangaspuut. Perheessä on kädentaitoihin erikoistuneita tyttöjä ja hankimme jo täyttä häkää matonkudetarpeita. Aion myös hyödyntää Serkkutytön osaamista ja pyytää hänen opettamaan villahuopien valmistuksen. Näen jo "sieluni silmillä" luonnonväreillä värjätyistä villalangoista kudottuja villahuopia..
Lapsuudessani kujalla oli aina pitkä halkopino. Ennen minua se oli ollut vielä pidempi, koska Vilho-pappa teki halkoja myytäväksi asti. Minusta pikkulikkana yksi hauskimmista töistä oli halkojen mättäminen pinoon. Kirveen kanssa halkominen oli myös hurjan hauskaa, mutta tämänpäivän halkojenmyyjät eivät enää käsipelissä sitä hommaa tee. Voisinhan siis ruveta myös halkokauppiaaksi. Ei olisi metsässä puusta puutetta.
Minulla on jotenkin selittämätön torjunta koivuhalkoja kohtaan. En tiedä, mistä se juontaa juurensa. Papan myyntiin tekemät halot olivat koivua, mutta kotonani poltettavat halot olivat aina sekapuuta, josta vain pieni osa oli koivua. Tiedän kyllä koivun "lämpöarvon" sun muut puoltavat tekijät, mutta kun kävelet keskivertosuomalaismetsässä, on koivua kasvamassa vähemmistö. En ymmärrä, miksi meillä on niin suuri hinku polttaa uuneissamme koivua, kun muutkin puulajit ajavat ihan saman asian. Minusta koivu pitäisi säästää vähän jalompiin tarkoituksiin. Kutes näette, näin puhuu ihminen, joka ei ole ollenkaan tämän alan asiantuntija. Puhuu vain asioista tunnetasolla.
Huh-huh teitä onnekkaita, joilla ritisee tällä hetkellä aito tuli aidoissa puissa omassa tulisijassa, oli se sitten hella, uuni tahikka takka. Miten noin perusasioista, kuin elävä tuli, voi tulla niin tärkeä, kun siitä ei ole mahdollista nauttia!
Tirtetta teki aamulla lähtöä uimahalliin isänsä kanssa, mutta uimapuku olikin hiukkasen liian lörppä. Isi ei kelpuuttanut mukaansa tyttöä sellaisen uimapuvun kanssa. Isosisko sai äkkinäisen tarmonpuuskan, vei Tirtetan kaupunkiin vaatekauppaan, osti ihanan punaisen uimapuvun ja joutui ostamaan vähän muutakin. Tirtetta oli iskenyt silmänsä pinkkiin tylliunelmaan, pinkkeihin "balettitossuihin" ja "kurnuun". Tirtetalla on ollut lukuisia kurnuja, mutta niille on käynyt köpelösti = menneet rikki. (kurnu on kruunu, tahikka tiara). Useampi tunti menikin sitten tanssiessa jokaisessa huoneessa ja yrittäessä saada isoveljet innostumaan ja kehumaan vaatetusta ja tanssia.
Luin eilenillalla luvattoman myöhään ihastuttavia sisustamiseen, entisöintiin ja vanhoihin tavaroihin perehtyneiden blogeja. Kuvat olivat upeampia kuin kuvalehdissä. Kyllä sellaisen mieltä virkistää niiden kuvien tiirailu, jonka sisustus rajoittuu siihen, että pohtii, minne järjestelisi olohuoneen neljää-viittä pyykinkuivaustelinettä, jotta sopisi kulkemaan tai avaamaan parvekkeen oven. Meillähän olisi kerros alaspäin kaikkien rapun asukkaiden vapaassa käytössä suuri kuivauskaappi, mutta vaatteiden sinne kuskaaminen ja puolentoista tunnin välein ajastimennupin kääntäminen ovat muodostuneet niin haasteelliseksi, että harvoin viitsin sinne mitään viedä. Jos vain kelit sallii, 18:n neliön parvekkeella kuivuu myös pyykit mukavasti. Talviaikaan se on kyllä pois laskuista, koska meillä ei ole parvekelaseja.
Pikkuveli kävi äsken vaimonsa kanssa hakemassa minulta mummolaan meneviä purkkeja, ämpäreitä ja kylmälaukkuja. Äiti laittaa minulle kaikkea mahdollista maan tuotetta aina kun joku tätä väliä kulkee. Useimmin se roudaaminen on viime vuosina langennut Pikkuveljen harteille. Minä pesen talteen myös kaikki sopivankokoiset lasipurkit, muovirasiat ja pullot. Olen melko varma, että yksi tulevaisuuden projekteista maalla tulee olemaan itsetehtyjen hillojen ja säilykkeiden pienimuotoinen valmistus ja myynti. Mummolan suuret metsät, ranta ja saari tarjoavat myös loputtomasti materiaalia toteuttaa kaikki mahdolliset haaveet, mitä maallaelämiseen voi liittää. Järvessä on kalaa, metsässä marjoja, sieniä, eri metsätyyppien kasveja, suuri puutarha ja paljon erittäin hyvämultaista peltoa. Haluaisin oppia myös mehiläistenkasvatusta, siihenkin olisi hyvät edellytykset.
Mummolan varastoista löytyy kolmet kangaspuut. Perheessä on kädentaitoihin erikoistuneita tyttöjä ja hankimme jo täyttä häkää matonkudetarpeita. Aion myös hyödyntää Serkkutytön osaamista ja pyytää hänen opettamaan villahuopien valmistuksen. Näen jo "sieluni silmillä" luonnonväreillä värjätyistä villalangoista kudottuja villahuopia..
Lapsuudessani kujalla oli aina pitkä halkopino. Ennen minua se oli ollut vielä pidempi, koska Vilho-pappa teki halkoja myytäväksi asti. Minusta pikkulikkana yksi hauskimmista töistä oli halkojen mättäminen pinoon. Kirveen kanssa halkominen oli myös hurjan hauskaa, mutta tämänpäivän halkojenmyyjät eivät enää käsipelissä sitä hommaa tee. Voisinhan siis ruveta myös halkokauppiaaksi. Ei olisi metsässä puusta puutetta.
Minulla on jotenkin selittämätön torjunta koivuhalkoja kohtaan. En tiedä, mistä se juontaa juurensa. Papan myyntiin tekemät halot olivat koivua, mutta kotonani poltettavat halot olivat aina sekapuuta, josta vain pieni osa oli koivua. Tiedän kyllä koivun "lämpöarvon" sun muut puoltavat tekijät, mutta kun kävelet keskivertosuomalaismetsässä, on koivua kasvamassa vähemmistö. En ymmärrä, miksi meillä on niin suuri hinku polttaa uuneissamme koivua, kun muutkin puulajit ajavat ihan saman asian. Minusta koivu pitäisi säästää vähän jalompiin tarkoituksiin. Kutes näette, näin puhuu ihminen, joka ei ole ollenkaan tämän alan asiantuntija. Puhuu vain asioista tunnetasolla.
Huh-huh teitä onnekkaita, joilla ritisee tällä hetkellä aito tuli aidoissa puissa omassa tulisijassa, oli se sitten hella, uuni tahikka takka. Miten noin perusasioista, kuin elävä tuli, voi tulla niin tärkeä, kun siitä ei ole mahdollista nauttia!
perjantai 3. joulukuuta 2010
"Poliisista, hyvää päivää"
Minä aina kauheasti säikähdän, kun poliisista soitetaan puhelimeeni. Siihen tapaan, että "mitähän kamalaa pojat ovat koulussa tehneet?" tai "kukahan nyt on jäänyt auton alle". Pojat eivät ole koskaan tehneet koulussa niin paljoa pahojaan, että poliisista olisi minulle soitettu, eikä kukaan onneksi ole jäänyt koskaan auton allekaan. No, tämänpäiväinen soitto koski sitä marraskuista iltaa, kun kävin rähjäämässä nuorille miehille, kun paukuttivat pelien suojakoteloita parvekkeen pilariin ja soitin heistä poliisille.
Verkkokaupasta oli niihin aikoihin viety pelejä ja tekijöistä oli hyvää valvontakameran kuvaa. Poliisi oli tunnistanut tekijät vanhoina tuttavinaan, mutta halusivat vain kysellä minulta havainnoistani tarkemmin.
Totesin, että enpä ihan turhaan ollut vauhkonnut asiasta.
Aina kun tulee puhe poliisisedistä, minulla alkaa posket punoittaa, kun muistelen tapausta yli neljän vuoden takaa. Oli pääsiäislauantai-iltapäivä. Yksi pojista, tuolloin viisivuotias, oli kuljeskelemassa tässä lähimaastossa yksinään, leikkipuiston lähettyvillä. (viidenkymmenen metrin päässä kotitalosta). Hanskat oli jääneet kotiin, ei nyt enää keli pakkasen puolella ollut.
Poliisipartio oli pysäyttänyt pojan. Kyselivät tältä, mitä tekee. "Täällä vain kävelen, en tee mitään erikoista. "
"No, onkos kotona ketään? " "On siellä äiti, mutta se nukkuu." (olin käyttänyt tilaisuutta hyväkseni, kun lapset olivat menneet ulos ja talo hiljentynyt; asetuin vauvan kanssa päiväunille)
Olin sitten juuri kömpinyt tukka pystyssä sängystä ja asettelin tiskejä koneeseen, kun ulko-ovi käy ja eteisestä kuuluu tuntemattomien miesten ääni. Kurkkaan eteiseen ja sydän on pysähtyä: kaksi poliisismiestä tuo viisivuotiasta kotiin. Varovasti tunnustellen poliisit yrittävät selittää tarkoitusperiään, "lapsi yksin, ilman hanskoja, perheessä kuulema paljon lapsia, äiti nukkumassa". Häpeän punaa peitellen yritän selittää, että lapsi on jo pitkän aikaa saanut liikkua yksin kodin tuntumassa ja en ole juonut ja sen takia "nukahtanut" pääsiäisenpyhinä.
Isot pojat väänsivät tapahtuneesta vitsiä toisilleen muutaman viikon: "muista laittaa hanskat käteen ulos mennessä, ettei poliisisedät tuo sua kotiin".
Aivan vakuuttuneita minusta eivät poliisisedät kuitenkaan olleet: seuraavalla viikolla sosiaalityöntekijä soittaa minulle ja kyselee, onko minulla kaikki kunnossa ja mahtaisinko tarvita apua... Oli kuulema vakiokäytäntö tällaisissa lapsiin liittyvissä virkatehtävissä, että tilanne tarkistetaan jälkeenpäin.
Tapauksen johdosta minun kuuluisi ajatella, että täällä pidetään lapsista hyvää huolta yhteiskunnan taholta.
Jos ette ole kuulleet Jackie Evancho -nimisen tytön laulua, etsikääpä You Tube: sta video. En ole koskaan ennen kuullut mitään vastaavaa. Ensimmäisenä todellakin tulee mieleen, että hänen laulussaan on jotakin taivaallista. Mieheni kommentti oli samansuuntainen.
Muistetaan levätä kunnolla pitkällä viikonlopulla. (Kysyin Maatalouskoululaiselta, mitä muuta voisi toivottaa lukijoille. Hän sanoi: "älkää hankkiko koskaan lapsia". Täällä nimittäin kaksi pikkutyttöä tekee kaikkensa venyttääkseen pakollista nukkumaanlähtöä ja toisten pinnoja. Kohta on itku pitkästä ilosta..)
Verkkokaupasta oli niihin aikoihin viety pelejä ja tekijöistä oli hyvää valvontakameran kuvaa. Poliisi oli tunnistanut tekijät vanhoina tuttavinaan, mutta halusivat vain kysellä minulta havainnoistani tarkemmin.
Totesin, että enpä ihan turhaan ollut vauhkonnut asiasta.
Aina kun tulee puhe poliisisedistä, minulla alkaa posket punoittaa, kun muistelen tapausta yli neljän vuoden takaa. Oli pääsiäislauantai-iltapäivä. Yksi pojista, tuolloin viisivuotias, oli kuljeskelemassa tässä lähimaastossa yksinään, leikkipuiston lähettyvillä. (viidenkymmenen metrin päässä kotitalosta). Hanskat oli jääneet kotiin, ei nyt enää keli pakkasen puolella ollut.
Poliisipartio oli pysäyttänyt pojan. Kyselivät tältä, mitä tekee. "Täällä vain kävelen, en tee mitään erikoista. "
"No, onkos kotona ketään? " "On siellä äiti, mutta se nukkuu." (olin käyttänyt tilaisuutta hyväkseni, kun lapset olivat menneet ulos ja talo hiljentynyt; asetuin vauvan kanssa päiväunille)
Olin sitten juuri kömpinyt tukka pystyssä sängystä ja asettelin tiskejä koneeseen, kun ulko-ovi käy ja eteisestä kuuluu tuntemattomien miesten ääni. Kurkkaan eteiseen ja sydän on pysähtyä: kaksi poliisismiestä tuo viisivuotiasta kotiin. Varovasti tunnustellen poliisit yrittävät selittää tarkoitusperiään, "lapsi yksin, ilman hanskoja, perheessä kuulema paljon lapsia, äiti nukkumassa". Häpeän punaa peitellen yritän selittää, että lapsi on jo pitkän aikaa saanut liikkua yksin kodin tuntumassa ja en ole juonut ja sen takia "nukahtanut" pääsiäisenpyhinä.
Isot pojat väänsivät tapahtuneesta vitsiä toisilleen muutaman viikon: "muista laittaa hanskat käteen ulos mennessä, ettei poliisisedät tuo sua kotiin".
Aivan vakuuttuneita minusta eivät poliisisedät kuitenkaan olleet: seuraavalla viikolla sosiaalityöntekijä soittaa minulle ja kyselee, onko minulla kaikki kunnossa ja mahtaisinko tarvita apua... Oli kuulema vakiokäytäntö tällaisissa lapsiin liittyvissä virkatehtävissä, että tilanne tarkistetaan jälkeenpäin.
Tapauksen johdosta minun kuuluisi ajatella, että täällä pidetään lapsista hyvää huolta yhteiskunnan taholta.
Jos ette ole kuulleet Jackie Evancho -nimisen tytön laulua, etsikääpä You Tube: sta video. En ole koskaan ennen kuullut mitään vastaavaa. Ensimmäisenä todellakin tulee mieleen, että hänen laulussaan on jotakin taivaallista. Mieheni kommentti oli samansuuntainen.
Muistetaan levätä kunnolla pitkällä viikonlopulla. (Kysyin Maatalouskoululaiselta, mitä muuta voisi toivottaa lukijoille. Hän sanoi: "älkää hankkiko koskaan lapsia". Täällä nimittäin kaksi pikkutyttöä tekee kaikkensa venyttääkseen pakollista nukkumaanlähtöä ja toisten pinnoja. Kohta on itku pitkästä ilosta..)
torstai 2. joulukuuta 2010
Koululaisten asioita
Kun eilen vielä ajattelin jotain, tänään ei syntynyt ajatuksen ajatusta. Anoppi oli kylässä ja mies sai sukat syntymäpäivälahjaksi äidiltään. Minä sain kauniin vihreän, silkavan sadan euron setelin. Hmm. Sitten kun illansuussa hain lukiolaispojan uuden jakson kirjat, kokonaista kolme kappaletta ja kassakuitissa luki karvan alle 80e, olin vieläkin kiitollisempi anopin joululahjarahasta. Oikein hyvään tarkoitukseen raha kuitenkin meni.
Maatalouskoululainen odottaa, että lehmä poikisi ja pääsisi kuvaamaan tapahtumaa.
Vatsataudissa viruva neljäsluokkalainen tekee kai paranemista, koska hänen teki mieli mozzarellapizzaa (mistähän se senkin keksi), donitsia ja berliininmunkkia. Pizzaa toin hänelle, muut herkut saavat vielä odottaa.
Viidesluokkalainen soitti hehkutuspuhelun illansuussa. Heillä on yökoulu, nukkuvat luokissaan, olivat Heurekassa ja ostivat hurjasti herkkuja. Viidesluokkalainen on se Ahkera Tyttö, rivakka työläinen, jonka voimilla menee jätesäkit ja painavat kauppakassit ja joka myös alkaa olla täysinoppinut lapsenlikka. Hänellä on harvinainen etuoikeus käydä yksityistä kristillistä koulua. Se olisi luultavasti aika kiven alla ilman sponsoripariskuntaa, jotka ovat joka kuukausi olleet mukana koulumaksussa huomattavalla summalla. Joskus täytyy kertoa tarkemmin tästä harvinaislaatuisesta koulusta, josta mm. Maatalouskoululainen sai peruskoulun päästötodistuksen viime keväänä. Sen lisäksi, että siellä opitaan kaikki opetussuunnitelmassa vaadittavat tiedot ja taidot, se on lapsille kuin toinen koti. Kaikki opetus nojaa Raamatun auktoriteettiin ja siellä on oppilaita monista eri seurakunnista. Koulun ydinajatus on "Rakastakaa toisianne niinkuin Kristuskin on rakastanut teitä". Rakkaus lapsiin on niin konkreettista, että lapsi voi mennä joka päivä kouluun omana itsenään ja jakaa ilonsa ja huolensa muiden kanssa. Sekin luo kivaa tunnelmaa kouluun, kun vanhempana voit koska hyvänsä mennä koululle vaikka tiskaamaan tai siivoamaan. Soisin, että minulla olisi useammin mahdollisuus olla apuna koululla. Kuinka monessa koulussa aamu alkaa aamunavauksella? Lasten lukujärjestyksessä luki syksyllä aamunavauksen kohdalla: "rukous ja ylistys". Aamurukouksessa lapset saavat kertoa omista rukousasioistaan ja niitä muistetaan yhdessä. Ei ihme, ettei Ahkeraa Tyttöä tarvitse koskaan kouluaamuina kiskoa ylös sängystä tai patistaa kiirehtimään. Hän on joka aamu koululla vähintään puoli tuntia ennen koulun alkua, vaikka joutuu matkustamaan sinne kahdella raitiovaunulla.
Huomenna mentävä kellariin kaivelemaan jouluvalot esille. Kaikki bloginpitäjät kertovat ripustelevansa jouluvaloja. Minäkin sitten huomenna.
Maatalouskoululainen odottaa, että lehmä poikisi ja pääsisi kuvaamaan tapahtumaa.
Vatsataudissa viruva neljäsluokkalainen tekee kai paranemista, koska hänen teki mieli mozzarellapizzaa (mistähän se senkin keksi), donitsia ja berliininmunkkia. Pizzaa toin hänelle, muut herkut saavat vielä odottaa.
Viidesluokkalainen soitti hehkutuspuhelun illansuussa. Heillä on yökoulu, nukkuvat luokissaan, olivat Heurekassa ja ostivat hurjasti herkkuja. Viidesluokkalainen on se Ahkera Tyttö, rivakka työläinen, jonka voimilla menee jätesäkit ja painavat kauppakassit ja joka myös alkaa olla täysinoppinut lapsenlikka. Hänellä on harvinainen etuoikeus käydä yksityistä kristillistä koulua. Se olisi luultavasti aika kiven alla ilman sponsoripariskuntaa, jotka ovat joka kuukausi olleet mukana koulumaksussa huomattavalla summalla. Joskus täytyy kertoa tarkemmin tästä harvinaislaatuisesta koulusta, josta mm. Maatalouskoululainen sai peruskoulun päästötodistuksen viime keväänä. Sen lisäksi, että siellä opitaan kaikki opetussuunnitelmassa vaadittavat tiedot ja taidot, se on lapsille kuin toinen koti. Kaikki opetus nojaa Raamatun auktoriteettiin ja siellä on oppilaita monista eri seurakunnista. Koulun ydinajatus on "Rakastakaa toisianne niinkuin Kristuskin on rakastanut teitä". Rakkaus lapsiin on niin konkreettista, että lapsi voi mennä joka päivä kouluun omana itsenään ja jakaa ilonsa ja huolensa muiden kanssa. Sekin luo kivaa tunnelmaa kouluun, kun vanhempana voit koska hyvänsä mennä koululle vaikka tiskaamaan tai siivoamaan. Soisin, että minulla olisi useammin mahdollisuus olla apuna koululla. Kuinka monessa koulussa aamu alkaa aamunavauksella? Lasten lukujärjestyksessä luki syksyllä aamunavauksen kohdalla: "rukous ja ylistys". Aamurukouksessa lapset saavat kertoa omista rukousasioistaan ja niitä muistetaan yhdessä. Ei ihme, ettei Ahkeraa Tyttöä tarvitse koskaan kouluaamuina kiskoa ylös sängystä tai patistaa kiirehtimään. Hän on joka aamu koululla vähintään puoli tuntia ennen koulun alkua, vaikka joutuu matkustamaan sinne kahdella raitiovaunulla.
Huomenna mentävä kellariin kaivelemaan jouluvalot esille. Kaikki bloginpitäjät kertovat ripustelevansa jouluvaloja. Minäkin sitten huomenna.
keskiviikko 1. joulukuuta 2010
Foniatri
Jälleen tänään ajattelin, miten eriarvoisessa asemassa Suomen lapset ovat esimerkiksi terveyspalvelujen suhteen. Täällä etelässä lapset pääsevät tarvittaessa ihan minkä erityisalan erityisosaajille tahansa ja saavat täsmäapua ongelmiinsa tai vaivoihinsa. Kun on tarpeeksi vakavasta ja henkeäuhkaavasta sairaudesta, lasta tuodaan satojen kilometrien päästä saamaan erikoishoitoa, mutta vaatii vanhemmiltakin hyvin paljon, eikä pelkästään taloudellisia resursseja. Jokunen kuukausi sitten tutustuin ihan sattumalta Lastenklinikan kahviossa suurperheen äitiin, joka oli käyttämässä lastaan Siilinjärveltä Helsingissä. Hän sanoi, että osa lapsen tarvitsemasta erityishoidosta voidaan toteuttaa Kuopiossa, mutta Helsingin reissuja heille tulee muutaman kerran vuodessa. Vaikka Kela tulee paljon vastaan sairaskuluissa, tulee vanhempienkin kontolle raskaan paljon maksettavaa.
Olin tänään tokaluokkalaisen kanssa foniatrin vastaanotolla. Kyseessä oli tavallaan seurantakäynti ja saimme postissa kutsukirjeen jokunen viikko sitten. Pojalla todettiin jo neuvolaikäisenä puheenkehityksen viivettä ja jossain vaiheessa hän sai diagnoosin "hitaasti kehittyvä lapsi". Diagnoosi tavallaan auttoi siinä, että lapsi sai kehittyä omaan tahtiinsa ja hän sai riittävästi tukea kasvulleen ja kehitykselleen. Hän sai esikoulupaikan puhehäiriöisten lasten päiväkodista, joka sattumoisin sijaitsi silloin kotimme alapuolella, kerrostalon alakerrassa. Hän sai puheterapiaa, hänelle tehtiin laajat psykologiset testit, joista selvisi hyvin yksityiskohtaisesti avun tarpeen yksityiskohdat, hän pääsi foniatrin arvioon. (Foniatri on puheen- ja äänen häiriöihin erikoistunut lääkäri). Psykologin lausunnon perusteella hänelle myönnettiin esikouluvuoden jälkeen paikka ns. starttiluokalta, jossa totutellaan koulun tiloissa koulunkäyntiin pienessä, turvallisessa ryhmässä. Niin ikään starttivuoden jälkeen hän sai paikan erityisoppilaana erityisluokassa. Tällä hetkellä hänen luokallaan on 11 oppilasta, pätevä erityisopettaja, koulunkäyntiavustaja ja innostunut alan opiskelija. Siis kolme aikuista yhtätoista oppilasta kohden.
Tämänpäiväinen käynti oli kiitollinen. Foniatri totesi, että ne ongelmat, joiden takia hänenkin apuaan on tarvittu, alkavat olla voitettuja ongelmia. Asioiden hoitamista puheen keinoin myös tiukoissa tilanteissa harjoitellaan vielä, mutta monet 9-vuotiaat harjoittelevat sitä ilman puheenkehitykseen liittyviä diagnoosejakin.
Todella tunsin suurta kiitollisuutta, koska olemme pelkän asuinpaikkamme perusteella saaneet olla erityisasemassa lasten terveyspalvelujen suhteen. Kaikki lasten saamat terveydenhoitopalvelut ovat olleet kunnallisia palveluja ja olemme olleet niihin hyvin tyytyväisiä.
Koska käynti oli niin mieltä huojentava, nukuin pitkät, makoisat päiväunet. Eskarityttö lähti illansuussa mukaani kauppaan naapuritaloon. Viljapossun kinkkumötiköitä myytiin alle kolmen euron kilo, niin ostin tulevaa silmälläpitäen pakasteeseen sen, mitä tämä perhe jouluna possua syö. Ei nämä oikein ole possunsyöjiä.
Huomenna on miesparan syntymäpäivä, eikä raukka saa kakkua, koska lukiolaispojan synttärikakusta on vasta niin vähän aikaa. Ei tuo mies nyt ollenkaan määrätietoisesti ole sitä kakkua ruinannutkaan. Jos olisi pyytänyt, olisi kai saanutkin...
Sääliksi käy nämä kaupunkilaislapset. Kolme lasten tuntemaa koltiaista/tavallista pikkupoikaa oli viritellyt nuotion kuplahallin lähettyville niemennokkaan. Joku soitti poliisivoimat paikalle ja poliisisedät soitti poikien rehtorille. Ja tuota jupakkaa sitten ruoditaan huomenna koulussa ja poikaparat saivat kotiarestia ja ties mitä. Kerroin lapsille, että toista se on maalla ja mummolassa. Siellä pikkuveljeni kanssa suurta huvia oli talvella lumihankiin kaivettuihin onkaloihin tehdä savureikä onkalon kattoon ja sytyttää pieni nuotio. Ei meille koskaan mitään vahinkoa tullut; kun ipanasta asti oli laittanut tulta hellaan ja uuniin ja valvonut peltejä, osasi varoa vaatteita ja hiuksia tulen lähellä. Kyllä aikuiset olivat hyvin tietoisia leikeistä, mutta hekin luottivat lapsiin tulenkäsittelijöinä. Paljosta hauskasta jää lapset täällä paitsi.
Olin tänään tokaluokkalaisen kanssa foniatrin vastaanotolla. Kyseessä oli tavallaan seurantakäynti ja saimme postissa kutsukirjeen jokunen viikko sitten. Pojalla todettiin jo neuvolaikäisenä puheenkehityksen viivettä ja jossain vaiheessa hän sai diagnoosin "hitaasti kehittyvä lapsi". Diagnoosi tavallaan auttoi siinä, että lapsi sai kehittyä omaan tahtiinsa ja hän sai riittävästi tukea kasvulleen ja kehitykselleen. Hän sai esikoulupaikan puhehäiriöisten lasten päiväkodista, joka sattumoisin sijaitsi silloin kotimme alapuolella, kerrostalon alakerrassa. Hän sai puheterapiaa, hänelle tehtiin laajat psykologiset testit, joista selvisi hyvin yksityiskohtaisesti avun tarpeen yksityiskohdat, hän pääsi foniatrin arvioon. (Foniatri on puheen- ja äänen häiriöihin erikoistunut lääkäri). Psykologin lausunnon perusteella hänelle myönnettiin esikouluvuoden jälkeen paikka ns. starttiluokalta, jossa totutellaan koulun tiloissa koulunkäyntiin pienessä, turvallisessa ryhmässä. Niin ikään starttivuoden jälkeen hän sai paikan erityisoppilaana erityisluokassa. Tällä hetkellä hänen luokallaan on 11 oppilasta, pätevä erityisopettaja, koulunkäyntiavustaja ja innostunut alan opiskelija. Siis kolme aikuista yhtätoista oppilasta kohden.
Tämänpäiväinen käynti oli kiitollinen. Foniatri totesi, että ne ongelmat, joiden takia hänenkin apuaan on tarvittu, alkavat olla voitettuja ongelmia. Asioiden hoitamista puheen keinoin myös tiukoissa tilanteissa harjoitellaan vielä, mutta monet 9-vuotiaat harjoittelevat sitä ilman puheenkehitykseen liittyviä diagnoosejakin.
Todella tunsin suurta kiitollisuutta, koska olemme pelkän asuinpaikkamme perusteella saaneet olla erityisasemassa lasten terveyspalvelujen suhteen. Kaikki lasten saamat terveydenhoitopalvelut ovat olleet kunnallisia palveluja ja olemme olleet niihin hyvin tyytyväisiä.
Koska käynti oli niin mieltä huojentava, nukuin pitkät, makoisat päiväunet. Eskarityttö lähti illansuussa mukaani kauppaan naapuritaloon. Viljapossun kinkkumötiköitä myytiin alle kolmen euron kilo, niin ostin tulevaa silmälläpitäen pakasteeseen sen, mitä tämä perhe jouluna possua syö. Ei nämä oikein ole possunsyöjiä.
Huomenna on miesparan syntymäpäivä, eikä raukka saa kakkua, koska lukiolaispojan synttärikakusta on vasta niin vähän aikaa. Ei tuo mies nyt ollenkaan määrätietoisesti ole sitä kakkua ruinannutkaan. Jos olisi pyytänyt, olisi kai saanutkin...
Sääliksi käy nämä kaupunkilaislapset. Kolme lasten tuntemaa koltiaista/tavallista pikkupoikaa oli viritellyt nuotion kuplahallin lähettyville niemennokkaan. Joku soitti poliisivoimat paikalle ja poliisisedät soitti poikien rehtorille. Ja tuota jupakkaa sitten ruoditaan huomenna koulussa ja poikaparat saivat kotiarestia ja ties mitä. Kerroin lapsille, että toista se on maalla ja mummolassa. Siellä pikkuveljeni kanssa suurta huvia oli talvella lumihankiin kaivettuihin onkaloihin tehdä savureikä onkalon kattoon ja sytyttää pieni nuotio. Ei meille koskaan mitään vahinkoa tullut; kun ipanasta asti oli laittanut tulta hellaan ja uuniin ja valvonut peltejä, osasi varoa vaatteita ja hiuksia tulen lähellä. Kyllä aikuiset olivat hyvin tietoisia leikeistä, mutta hekin luottivat lapsiin tulenkäsittelijöinä. Paljosta hauskasta jää lapset täällä paitsi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)