Eipä pääse metrolla marjametsään

Me helppoon liikkumiseen tottuneet ihmiset olemme vähän ihmeissämme, kun metro on siltatyömaan takia pois käytöstämme reilun viikon ajan. Itäisessä kaupungissa kulkijat pääsevät metrolla jonkin matkaa, mutta busseilla korvataan reitin loppu Rautatientorille asti. Me metrolinjan tässä päässä asuvat saamme selvitä olemassa olevilla bussi-ja raitiolinjoilla, kun havittelemme päästä kaupunkiin, mutta mutkiahan se matkaan tekee.

Olen viikonlopun työ-öinä tullut töistä kotiin metrolla, kun jalat ovat tuntuneet aika raskailta. Tänä aamuna siivosin voimiani ja askeleitani säästellen, koska matka Kampista kotiin sujui kävellen nopeammin, kuin sovittelemalla bussien aikataulujen kanssa.
Ihmettelen lonkkaleikattua miestäni, joka saattaa koko yön työvuoron jälkeen kävellä Ruskeasuolta kotiin ja matkaa kertyy reilusti yli 6 kilometriä. Tokihan paikallaan istumisen jälkeen tilanne voi olla toinen, kuin viiden tunnin taistelun jätesäkkien ja likaisten lattioiden kanssa.

Tänä aamuna kotiin tultuani olin ihan kypsä hakemaan mansikkalaatikon kauppakeskuksen edustalta marjanmyyntipisteestä. Viiden kilon laatikon hinta oli tarkalleen 19.90 ja en muista viime kesänä mansikan hinnan pudonneen niin alas.
Helsinkiläisiä on hellitty erittäin hyvälaatuisilla mansikoilla ja kaikki ostamamme on tullut myyntipöydälle  keräämistä seuraavana päivänä. Keskimäärin yksi ainut pilallinen marja on löytynyt laatikosta.
Kyllä minulla syke aina nousee, kun lähes kirjaimellisesti lasken päiviä, milloin pääsen omaa marjamaata perustamaan. Siksikin maistelen marjoja mukamas kovinkin asiantuntevasti. Näissä ostamissamme marjoissa maistuu mielestäni "tehotuotanto". Marjat ovat hyvin suuria ja väittäisin, että niiden kasvua on yritetty vauhdittaa kemiallisin lannoitekonstein. En asiaa tiedä, mutta kun saan maistaa saman lajikkeen marjaa, joka on kasvanut tätini lähes luomumenetelmin hoidetulla marjapellolla, maku on makeampi ja pehmeämpi.

Viimekesäisen rutinan toistumisen mustikkametsien puutteesta yritän nyt pitää sisälläni. En minäkään ymmärtäisi kaupunkilaista, joka minulle tulisi asiasta voihkimaan.
Mutta vetoan teihin tervejalkaiset, näppäräsormiset marjamaiden kupeessa asuvat: unohtakaa loppukesäksi muu maailma ja antakaa mustikoiden viedä mennessään. Jos sinulta loppuu pakastimet kesken, lainaa naapurista tai osta lisää. Jos pakastimet täyttyy, kuivata loput mustikat tai keitä mehuksi. Kun sinulla on kaikki paikat täynnä mustikkaa, kerää vielä lisää ja myy niille, jotka eivät metsään pääse.
Työsi vauhdittamiseksi voit etsiä vaikka tallenteen thaimaalaisten marjanpoimijoiden työskentelymenetelmistä Suomen metsissä.

Tuttuja tunteita

Mies lähti hetki sitten viettämään vapaapäiväänsä mieluisiin, ilolla vastaanotettuihin ylitöihin. Ylityöt ovat siksi mieluisia, että ne ovat tänä vuonna olleet perin harvinaisia ja niiden vaikutus palkkapäivän hymyn leveyteen on merkittävä. Palkkapäivän hymy yleensä helpottuu iltaa kohden, kun puutelistaa on ruksittu ja pankkitunnusten kanssa räknäilty laskupinoa pienemmäksi.
Viimeksi suurta iloa meille toi Kierrätyskeskus. Hankintalistallamme oli joitakin asioita lapsille, joista sanoin, että katsotaan, saadaanko ne hankittua Kierrätyskeskuksesta ja vasta sitten haemme niitä kaupasta. Kaikkien tyytyväisyys oli silminnähtävää, kun puuttuvat varusteet löytyikin aivan käyttökelpoisina, osin uudenveroisina ja todella edullisesti. Harvemmin kuitenkaan niin hyvin sattuu kohdalle, että on juuri oikean numeroisia kenkiä tai sopivia ulkoiluhousuja kierrätettynä tarjolla.
Euroaikana tuntuu ainakin minusta siltä, että raha-asioista on tullut ärsyttävän paljon vaivalloisempia ja työläämpiä ja tällä tarkoitan nyt sitä, että markka venyi pidemmälle. Euro ei veny, se vain kilisten vilahtaa ohi sormien.
Pystynköhän minä koskaan suhtautumaan raha-asioihin tyynellä vakaudella, että "kyllä ne asiat aina järjestyy"?
Jos kohta 50 vuotta on minun kohdallani järjestynyt, niin ei se Jumala varmaan sitä varpusesta huolehtimiskohtaa Raamatusta poista edelleenkään. Muistatte varmaan lohdullisen maininnan "katsokaa varpusia...kuinka Isänne huolehtii...eikö paljoa ennemmin teistä, te vähäuskoiset".

Pienet asiat on suuria ja suuret pieniä.
Viime kesän tunnelmat pulahti eilen mielen pintaan, kun minua ahdisti taas se, etten voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Viime kesänä isän kunnon heiketessä olisin mielelläni suonut voivani olla fyysisesti enemmän läsnä. Äiti on nyt ollut huonommassa kunnossa ja vaikka mummolassa on auttavia käsiä ja jalkoja enemmän kuin aikoihin, niin äidin apuna olisin mielelläni. Äiti oli keväällä hyvin viisas, kun jätti kasvimaan laittamatta. Ison talon kaikkein välttämättömimmätkin työt vaativat kuitenkin tekijänsä. Onneksi Kuopion Veli on voinut olla paljossa avuksi käytännön asioiden hoitamisessa.
Puoliksi vitsinä sanoin miehelle eräänä päivänä, että koko Etelä-Savosta ei löydy ainuttakaan linja-autonkuljettajan avointa paikkaa, ei edes osa-aikaista. Kaikenlaisia oljenkorsia sitä käy nyppimään, kun mieli on malttamaton ja haluaisi jouduttaa asioiden kulkua.

Meidän kylpyhuoneen lattiaremonttiasia sen sijaan etenee. Alkuun pitäisi päästä ihan lähipäivinä ja meidän suihkuevakot talon vintille alkaa. Olin tyytyväinen, kun lattiaa katsastaneet "päättävät herrat" olivat samaa mieltä kanssani, että epoksilattia olisi kaikin puolin parempi vaihtoehto meidän tilanteessa, kun rakenteiden kuivatteluun joudumme joka tapauksessa. Kokemukseni epoksilattian puhtaanapidosta ja turvallisuudesta ovat olleet pelkästään myönteisiä.

Ai niin: tänään tulee kuluneeksi 15 vuotta siitä, kun meille syntyi hirmuiseen helteeseen peikkotukkainen tyttö.
Hän jatkoi vuoroparisarjaa tyttö-poika, tyttö-poika, tyttö-poika, tyttö- kunnes seuraavana kesänä syntynyt tyttö laittoi järjestelmän uusiksi.
Haen mansikkalaatikon synttärin kunniaksi. Jos löytyy mansikkakakun nälkäisiä, haen toisenkin.
(Olisi se kakku kyllä tehtävä! Pikkuveli vaimonsa kanssa taitaa poiketa tänään kesälomavisiitillä.)
Etsikääpä tekin tänään mansikoita suuhunne. Kohta tulee talvi ja sitten niitä ikävöidään.

Karkkipäivä kotikonstein

Jostakin vastalöytämästäni blogista löytyi Dajmin ohje. Koska olen näin vanhaksi asti ostanut Dajm-patukkani kaupasta ja nyt osaan tehdä sen itse, on minusta oikeus ja kohtuus, että mahdollisimman moni tuon namin ystävä saa reseptin ulottuvilleen.
Olemme pari kertaa tehneet ja kummallakaan kerralla emme ole päässeet suklaakuorrutukseen asti - karkki on tullut syötyä heti jäähdyttyään.
Varaa nuolija ja leivinpaperi pöydälle valmiiksi. Valmis karkkimassa jähmettyy niin nopeasti, että tarviskaluja ei ehdi enää kuuman kattilan kanssa etsimään.
Mittaa aineet tarkasti. Voita voi olla reilut lusikalliset.

3 rkl voita
3 rkl siirappia
1 dl sokeria
1 dl mantelijauhetta
1 rkl kaakaota

Käytä paksupohjaista, kunnon kattilaa. Valitse sekoitusvälineeksi napakka kapusta, jolla saat kunnon "otteen" kattilan pohjaan.
Sulata voi, lisää muut aineet. Keitä kevyesti "pulppuillen" seosta viitisentoista minuuttia jatkuvasti kattilan pohjaa myöten sekoittaen. Seoksen paksutessa voit vähentää lämpöä.
Kaada paksuuntunut seos (sukkelasti) leivinpaperin päälle nuolijaa apuna käyttäen.
Anna jäähtyä. Halutessasi sulata vesihauteessa suklaata ja kaada karkin päälle. Jäähdytä jääkaapissa. Jos ehdit, leikkaa Dajm paloiksi.
Meillä ei ole ehditty edes sulattaa suklaata päälle. Ensimmäiseen kokeiluerään laitoin liikaa mantelia ja seos oli paksua puuroa. Syömättä ei jäänyt sekään ja maistui ihan oikealta.
Hintaa herkulle tulee kolmannes kaupan vastaavasta tuotteesta.
Varoitus: älä katko hampaitasi.

Villi tusina + yksi

Yksi lempparielokuvistani on ehdottomasti "Villi tusina". Tämän elokuvan kohdalla en kiinnitä huomiota näyttelijätyöhön, en toteutukseen, vaan itse asia, kahdentoista lapsen perhe, saa minut innostumaan jokaisella katselukerralla.
Kun näin elokuvan ensi kertaa, istuimme miehen kanssa Kampissa elokuvateatterissa ja itkeä tirautin elokuvan aikana lukuisia kertoja. Olin raskaana ja itkuherkkyyttä selitellään silloin hormoneilla.
Äsken piti katsoa elokuva jälleen kerran ja ihan muistin virkistämiseksi. Pienimmät katsoivat kanssani ja heidän kommenttinsa hurjimmissa kohtauksissa oli "aika villejä nuo lapset".

"Armeijapoika" lähti iltapäivällä. Kakun tein, mutta lähtijä söi makaronipöpelisköä niin paljon, ettei enää kakkua jaksanut. Meillä on kolmet syntymäpäivät heinäkuussa vielä edessä, joten lisäsyitä mansikkakakun tekoon kyllä vielä löytyy.

Oli erittäin mielenkiintoista seurata sisarusten reaktioita isoveljen lähtöön. Saara kipaisi rappuun vilkuttamaan vielä viimeiset hyvästit, Kaisa pujahti veljen lähtiessä parvekkeelle - joko pientä ikävää tai ujostelua oudossa tilanteessa. Armeijaan lähtevän huonekaverina oleva veli teki selkoa pikkupoikien kanssa, kuka pääsee nukkumaan armeijapojan sänkyyn tämän poissaollessa. Isommat tytöt ilmaisivat aidosti oman jännityksensä veljen lähtemiseen.
Kun ovi sulkeutui lähtijän jälkeen, kaikki menivät vaitonaisina ympäri kotia, istuivat alas ja sulattelivat asiaa hetken tahoillaan. Hiljaiselta ja oudolta kieltämättä tuntui.

Tämä tiivis yhdessäolo ja asioiden jakaminen varmaan tekee sen, että kun joku joukosta on poissa, muilla kestää hetki päästä takaisin yhteiseen rytmiin. Sitten kun lähtijänä on vielä sellainen perheenjäsen, joka ei ole vielä aikaisemmin ollut pidempiä aikoja pois kotoa, ero tuntuu selvemmin. Kun Maatalouskoululainen aikoinaan lähti kouluun, olimme ihan lamaantuneita. Nyt jos hän viettää jonkun viikon mummolassa, meillä on korkeintaan ikävä, mutta emme sentään enää lamaannu.

Kun sunnuntaiaamuna tulin yhdeksältä töistä ja istuin suloisessa auringon lämmössä parvekkeella aamukahvilla miehen kanssa, Saara kiipeää syliini ja sanoo:
- Kun mä olin niin kiltisti täällä, kun sä olit töissä, niin saanko mä jonkun ahkeruuspalkinnon - vaikka ilmapallopussin!
En ole raskaanakaan, mutta tuollainen lause oli vähällä liikuttaa minut kyyneliin asti.

Voi näitä rakkaita lapsia - lähteviä ja kotona lähellä olevia.

Läksiäiskakun paikka?

Pojistamme toinen matkaa huomenna Santahaminaan. Matka ei ole pitkä, mutta äidin mielessä väreilee jännitys, vaikka ymmärrys sanoo, että ei sitä pojan armeijaanmenoa tarvitse edes äidin jännittää.
Kun lapsi aloittaa koulun, tuntuu samalainen jännitys vatsanpohjassa, mutta armeijaanlähtijää ajatellessa on mielessä jotakin pysähdyttävämpää. En muista itkeä tirauttaneeni, kun vanhin poika lähti armeijaan - tyhjä olo oli sydämessä ensimmäisen viikon ja ajatukset pojassa yhtenään. Jälleen huomaan muistuttavani itselleni, että ei tämä äidin orpous ole mitään niiden tunteiden rinnalla, mitä äidit kokivat ja edelleen maailmalla kokevat, kun oma poika lähtee sotaan.
Vaikka tämäkin lähtijä on "jäntevä poika", "hyvin kasvanut ja kehittynyt" (suoria lainauksia pojan neuvolakortista), niin äiti varmaan ääneenkin poikaa muistuttaa, että muista kunnioittaa myös oman kehosi viestejä. Se on tervettä itsesuojelua tilanteessa, kun fyysisiä ja henkisiä voimavaroja testataan äärirajoilla.

Palvelukseenastumismääräyksessä ilmoitetaan, että paikalle on saavuttava kello 16 mennessä. Aamulla ehtisi leipoa vielä kesän ensimmäisen mansikkakermakakun lähtijälle.

Kaikkea hyvää niille lähes 14 000 suomalaiselle varusmiespalvelustaan huomenna aloittavalle.

Lupaus taivaalla

Päivän kohokohta minulle oli pestyllä parvekkeella, pehmoisessa nojatuolissa maisteltu hyvä kahvi ja tuokio Kodin Kuvalehteä lukien. En paljoakaan harrasta niin sanottujen "naistenlehtien" lukemista. Ei sen takia, että minulla olisi mitään niitä lehtiä tai niiden sisältöä vastaan, kysymys on yksinkertaisesti siitä, että lehden luku ei ole mielekästä, jos saman jutun saa keskeyttää kolme kertaa erilaisista perhesyistä johtuen. Nyt kuitenkin hetki oli otollinen kahden haastattelun lukemiselle.
Toisen jutun luin kahteen kertaan ja oikein ajatuksen kanssa. Jutussa kerrottiin pariskunnasta, joka vietti vuoden Lapin metsissä ja erämaissa. Muutaman kerran vuoden aikana he kävivät ihmisten ilmoilla lataamassa puhelinta tai myymässä keräämiään marjoja.
Parin kokemukset luonnon kanssa elämisestä oli huikeat. Enkä yhtään ihmettele, että heillä oli lieviä vaikeuksia sopeutua takaisin "tavallisten" ihmisten elämään vuoden jälkeen. Alkuajan pientä röhää ja toisen potemaa lievää vatsatautia lukuunottamatta he olivat koko vuoden terveitä. Lääkkeitä ja laastareita heillä ei ollut edes mukana.
Olisi mielenkiintoinen kirja tutustuttavaksi, jos he jaksaisivat kokemuksensa ja valokuvansa koota kirjaksi.
Vaikka minä en juurikaan asetu samalle aaltopituudelle puhuttaessa metsän keijuista, menninkäisistä tai peikoista, saa minun puolestani toiset vapaasti niistä kertoa. Lehtijutussa minua kiehtoi lähinnä itse asia, eli elää koko vuoden kierto riippuvaisena luonnon olosuhteista.
Minä varmaan hehkuttaisin samassa tilanteessa Luojan ihmeellisen luomakunnan moninaisuutta ja Suomen luonnon suurta rikkautta.

Luojan ihmeitä ihastelimme pari viikkoa sitten lasten kanssa myöhäisenä iltahetkenä. Taivaankannen koristi niin häikäisevän kaunis kaksoissateenkaari, että meistä kukaan ei ollut koskaan nähnyt vastaavaa. Pakko oli seistä parvekkeella katselemassa niin kauan, kuin sateenkaari näkyi.
Ensimmäinen Mooseksen kirja, 9.luku ja jakeet 8-17 kertoo meille sateenkaaren synnyn:
"Ja Jumala sanoi Nooalle ja hänen pojilleen:
Minä teen liiton teidän ja teidän jälkeläistenne kanssa, kaikkien elävien olentojen kanssa, jotka ovat teidän kanssanne maan päällä, lintujen, karjaeläinten ja kaikkien villieläintenkin kanssa, kaikkien niiden kanssa, jotka tulivat arkista ulos.
Minä teen liiton ja annan teille lupaukseni: koskaan enää ei vedenpaisumus tuhoa kaikkea elävää, se ei koskaan enää hävitä maata.
Jumala sanoi vielä: Tämä on merkkinä liitosta, jonka minä teen teidän sekä kaikkien maan päällä elävien olentojen kanssa kaikkiin tuleviin sukupolviin asti: minä asetan kaareni pilviin, ja se on oleva merkkinä minun ja maan välisestä liitosta. Kun annan pilvien nousta taivaalle ja sateenkaari näkyy pilvissä, muistan liiton, jonka olen tehnyt kaikkien elävien olentojen, kaiken elollisen kanssa: vedet eivät enää koskaan paisu tuhotulvaksi hukuttamaan kaikkea elävää.
Kaari näkyy pilvissä, ja kun minä sen näen, muistan ikuisen liiton, jonka olen tehnyt kaikkien elävien olentojen, kaikkien maan päällä elävien kanssa.
Ja Jumala sanoi vielä Nooalle: Tämä on sen liiton merkki, jonka minä teen kaikkien maan päällä elävien kanssa."

Minulle sateenkaaren näkeminen on aina sykähdyttävän riemullista: ikäänkuin lukisi viestiä Jumalalta.
Joskus, kun lapsia kauhistuttaa rankka tai päiviä kestävä itsepintainen sade, muistutan heitä tästä Jumalan ikuisesta lupauksesta.

Suurperheen kesä kaupungissa

Lasten kesäloma alkaa olla jo siinä vaiheessa, että kaikki ovat hyvin sopeutuneet kouluttomaan elämään. Tällä hetkellä kokoonpanostamme puuttuu Kangasniemelle leiriohjaajaksi lähtenyt entinen Talouskoululainen, syksyn lähihoitajaopiskelija, sekä Kampaajatyttö, joka muutti omaan alivuokralaisasuntoon kesän korvalla. Koska hän kirkkain silmin sanoo, että kotiin ei ole ikävä, on todennäköistä, ettei routa aja tyttöporsasta kotiin. Hyvähän tuo olisi, jos napanuora noin helposti katkeaisi.
Ensi viikolla astuu armeijan palvelukseen toiseksi vanhin poika - se, joka keväällä vietti lakkiaisia. Poika valmistautuu armeijaan nukkumalla varastoon ja viettämällä paljon aikaa kavereiden kanssa. Ainakin äidistä se näyttää siltä. Kaisa on kova kiusoittelemaan veljeään ja veistelee armeijaanlähdöstä, että "sinne se kaksivuotias kakara menee päiväkotiin".

Koko sakilla emme tänä kesänä Kangasniemelle lähde. Syitä on kolme, oikeastaan neljäkin, koska isin kesäloma oli silloin toukokuussa. Suurin syy on raha, toinen vesi ja kolmas olosuhteet.
Maksamme edelleen kahta viime kesänä tehtyä koko perheen bussimatkaa, mummolan kaivon vesi ei riitä meidän perheen kulutukseen kahta päivää kauemmin ja olosuhteet on syytä hyväksyä kaunistelematta.
Halukkaat pääsevät kuitenkin mummolaan sopivissa kokoonpanoissa.

Jos tuota Pismin leirille ohjaajaksi mennyttä tyttöä ei lasketa, niin leiriläisiä ei juurikaan meiltä löydy. Ei ole ollut halukkaita ja minä en ketään patistele. Kun itse menin pitkin hampain lapsena leirille, päätin silloin, että jos minulla joskus on lapsia, en kyllä heitä leireille houkuttele. Olihan leireillä enimmäkseen kiva olla, mutta niin kamala koti-ikävä minua aina vaivasi, että sitä ei helpottanut edes leirin keittiössä työskennellyt oma äiti. Kun mieheni vietti lapsuuden kesänsä usein kesäsiirtoloissa, on suhtautumisemme kesäleireihin ollut, että jos joku sinne ruinaa, saa kaikin mokomin mennä, mutta me emme leirejä juurikaan mainosta.

Ei mummolaa, ei leirejä, ei isilläkään lomaa! Ankeaksipa vetää kaupunkilaissuurperheen kesän! Kaiken lisäksi isin työnantaja jätti taloudellisista syistä tänä kesänä henkilökunnan Linnanmäkipäivän järjestämättä. Ei edes Lintsiä!

Kesämme ei rakennukaan tällä kertaa niiden asioiden varaan, joita ei ole tai joita ei saada.
Otamme kesäloman rakennusaineiksi tämän kodin ja nämä ihmiset. Ei haittaa sade ja kylmä tuuli, kun on lämmin koti, jonne voi tulla. Kaikki ovat terveitä ja elämäänsä tyytyväisiä, kenelläkään ei ole stressiä, eikä paha olla. Jokaisella on oma sänky, jonne voi mennä päivänokosillekin, jos väsyttää. Ruokaa on riittänyt ihan jokaiseksi päiväksi, vaatteita on kasoiksi asti, kengätkin on löytynyt jokaiselle jalkaan (ja Miika saa perjantaina uudet lenkkarit, kun on isin tilipäivä).
Meillä on ollut ruhtinaallisesti aikaa viettää toistemme seurassa, jutella ja hassutella. Isoveljet käyvät iltaisin pelaamassa pienempien kanssa jalkapalloa, sählyä tai koripalloa. Meressä ovat käyneet uimassa ne, joita ei kylmä tuuli ole pelottanut. Lapset ovat viettäneet paljon aikaa kavereidensa kanssa, mutta jos joku on halunnut olla vain kotona, senkin on voinut vapaasti tehdä.
Ehkä talvi kaikkine vaatimuksineen ja velvotteineen otti niin koville, että kaikki nauttivat nyt siitä, että saa vapaasti olla tekemättä mitään kovin hyödyllistä ja tärkeää.