Kaikki ajallaan

"Jatketaan tätä elämätä" toivotimme toisillemme, kun aamulla soitin äidille. Elämää on riittänyt sekä mummolaan että tänne siinä määrin, että oleellisen erottaminen vähemmän tärkeästä on ollut niin vaikeaa, että olen suosiolla luovuttanut viime päivinä tapahtumien raportoinnin.
Kaikki mitä kuuluu elämäämme, on ollut pelkästään upeaa ja paikoin jopa hyvin ihmeellistä.

Täälläkin kirjoittelen joskus asioiden kertomisesta Taivaan Isälle. Tarkoitan nyt sitä, kun pyydämme Jumalan apua ja ratkaisua asioiden hoitoon tai kun kerromme tarpeistamme Hänelle. Toisina päivinä olen todennut liki huvittuneena, että siinäkin asiassa saamme ajatella loppuun asti, kun esitämme pyyntöjämme Taivaan Isälle. Olemme sitten kuin uhmaiässä oikutteleva lapsi, jos pyydämme jotakin, johon Taivaan Isä vastaa paluupostissa ja me rutisemme, että "en tarkoittanut ihan näin nopeasti". Yleensä rutinamme unohtuu, kun näemme, millä tarkkuudella Jumala on vastauksensa järjestänyt ja Hän antaa vielä enemmän, kuin osasimme pyytääkään.
Näitä tapahtumia on meidän perheen osalle nyt tullut viime aikoina niin paljon, että kiitollisuus on sekoittunut ihmetykseen.

Muuttoasioita on tullut yhden jos toisenkin elämän kuvioihin. Lähihoitajaopiskelija, sen entinen Maatalouskoululainen ja Talouskoululainen, sai opiskelija-asunnon hakemuksen jättöä seuraavana päivänä. Koska emme olleet varautuneet niin ripeään asioiden järjestymiseen, hän siirsi muuttopäivän toukokuun alkuun. Kaiken lisäksi Anne-Mari sai luokkatoverinsa naapuriksi.
Asuntohakemuksia ovat lähetelleet muutkin, joten perheen pieneneminen näyttää väistämättömältä.

Asuntohakemusten lähettelyn ohella on perheen nuoriso ollut myös hyvin työteliästä ja tulevan kesän töitä on myös kalasteltu ihan urakalla. Kampaajatytöllä on viimeinen opiskelukevät menossa ja loppusuoraan kuuluu käytännön työt kahdessa eri parturiliikkeessä.

Minä yritän hillitä itseäni kahmimasta uusia työkeikkoja, joita tarjotaan ihan päivittäin. Syytän vanhenemista siitä, että entisten hommien tekemiseen menee nykyään paljon enemmän aikaa. Jostain syystä "nopeaa ruokaa" ei minulta synny enää ollenkaan ja leipomiseenkaan ei tahdo enää löytyä aikaa, lukuunottamatta niitä iltahämärissä paistettuja aamupalasämpylöitä.

Tämän hetken tärkeysjärjestyksessä ovat huipulla lapset, heidän asiansa ja yksi ainokainen lapsenlapsi.
Ihan positiiviselta kuulostaa lause, jota en ole liikaa kuitenkaan kuullut:
"äiti, sä voit nyt jättää mut rauhaan".