Ykkösen aamuteeveessä kaksi naista keskusteli henkevästi ja paatoksella tämän päivän ilmiöstä, kun ihmiset haluavat jakaa koko maailmalle "jokaisen käännöksensä". (Kysymyksessä oli siis Facebook, Twitter ja blogikirjoittelu.)
Kyllähän se kalikka kovasti kopsahti ja takamukseni oikein ponnahti pystyyn sohvalta, kun naiset kilvan lauloivat suohon näitä sosiaalisen kanssakäymisen nykymuotoja.
Ihmiset kuulema "hakevat yhteisöllisyyttä ja haluavat pönkittää omaa profiiliaan kirjoittelemalla näillä foorumeilla jokaisen käännöksensä koko maailman luettavaksi." Esimerkkinä he käyttivät, eivät enempää ja vähempää, kuin keskenmenoa!
Minulla on blogikirjoittelusta nyt kolmen kuukauden kokemus, Facebook ja Twitter ovat lähinnä nimeltä tuttuja, mutta lasten kautta tiedän myös niiden toimintaperiaatteista jotakin. Blogikirjoitteluni alkua pitkitti pelko siitä, kuinka pumpulissakasvaneena kestän lukijoiden kitkerät kommentit.
Minulle tämä hauska jutustelu ja ajatustenvaihto lukijoiden kanssa on ollut pelkästään myönteinen ja elämäärikastuttava kokemus. Kommentit lukijoilta ovat aina olleet piristäviä, kirjoittamaan kannustavia, myötäeläviä, lohduttavia. Ainoastakaan kommentista ei ole tullut paha mieli. Se, kuinka paljon kirjoitan "pönkittääkseni profiiliani" suurperheen äitinä, onkin hyvin tulkinnanvaraista.
Toisten mielestä ura suurperheen äitinä on lähinnä säälittävää, pakkorakoon joutuneen naisparan sinnittelyä hulluuden partaalla. Toisten mielissä arki suurperheessä saa hauskaa glamouria perustoimintojen moninkertaistumisesta. Ja hyvin monen mielestä suurperheiden äidit ovat yhteiskunnan etuuksien häikäilemättömiä hyväksikäyttäjiä. Siinä he kaiken lisäksi ovat aivan oikeassa. Ilman yhteiskunnan maksamaa lapsilisää ei Suomessa yhdessäkään velallisessa suurperheessä, jossa perheen yhteenlasketut vuositulot ovat alle 50 000 euroa, syötäisi leipää joka päivä ja kuljettaisi kengät jalassa kouluun.
Tämän päivän kohokohta tässä suurperheessä oli päivähoidossa olleen lapsenlapsen hatun löytyminen kahden tunnin etsimisen jälkeen. Etsintäjoukkoja oli toistakymmentä henkeä. Epätoivoinen mamma lupasi jopa kahden euron löytöpalkkion hatusta.
Olin nähnyt yksivuotiaan taapertelevan hattu hyppysissään perhekerhosta tulomme jälkeen. Vakiopiilopaikkoja on pakastin, keittiön roskapönttö, kompostiastia, mummon jauhokaappi ja saunan lauteiden alunen. Kun sitten mylläsin kaikkien pedit ylösalaisin vielä kerran, niin siellähän se pinkki myssy nökötti: papan petauspatjan alla.
Vaimon profiilia pönkitin antamalla töihinlähtevälle miehelleni kahden minuutin suukon. Sylissäni ollut lapsenlapsi katsoi touhua kummissaan, Tirtetta puski väliimme ja kiljui:
- "Riittää jo!"
Tehokas suukko sen täytyi olla, koska mies äsken töistä soittaessaan vielä muisteli sitä.
maanantai 31. tammikuuta 2011
sunnuntai 30. tammikuuta 2011
"Mun jalka haluaa mennä nukkumaan"
Puhelimeen on viritetty herätys klo 04.40. Ikionnellinen yötyöläismies onnistui nappaamaan ylitöitä varhaiseen maanantaiaamuun. Käy ensin neljä tuntia aamulla, tulee käymään kotona syömässä ja hakemassa evästä ja jatkaa omaan vuoroonsa. Kyllähän sitä herää ja nousee vaikka mihin aikaan, eri asia on sitten pysyä hereillä iltapäivällä. Minä sentään voin miehen töihin passitettuani nukkua vielä pienen tovin.
Tirtetta söi iltapalaa ja huokaili.
-"Mun jalka haluaa mennä nukkumaan." Oli taas Tirtetta ollut isin kanssa kirkkoreissulla ja tainnut muutenkin tänään tulla käveltyä normaalia enemmän.
Kirkossa oli ollut kahvitarjoilu lopuksi. Isi oli seissyt pitkän jonon hännillä ja jono oli edennyt kovin hitaasti. Tirtetta puikkelehtii jonossa olevien ihmisten lomitse, nappaa täyden kahvikupin ja kiikuttaa sen isille jonon päähän. Hän tekee uuden sukelluksen ja tulee pullalautasen kanssa. Isihän aina sanoo, että kyllä Tirtetta huolehtii isin syömisistä.
Sitten kun kotiinlähdön aika tulee, saa taas isi huhuilla ja etsiä koko kirkkosalin parvineen päivineen. Joku oli supissut vaivihkaa isille ja osoittanut erään penkin alle, missä tyttö piileksi. Olimme unohtaneet lähtiessä tehdä sopimusta, että kirkosta pitää lähteä kiltisti poiskin, sitten kun on aika.
Nykyään perhekerhoon lähtiessä Tirtetta jo itse latelee:
-" En heitä laulukirjaa lattialle, tulen kappeliin laulamaan, en tuo leluja kappeliin, syön reippaasti kerhossa aamupalaa, lähden nätisti kotiin, kun kerho loppuu."
Tutuilla rutiineilla sujui aurinkoinen sunnuntai: aamupalan tarjoamista, pyykinpesua, tiskausta, kolme sämpylätaikinaa, broilerinpaistoa risottoa varten, pyykkirumban jatkoa, kouluasioiden setvimistä huomista varten, eväiden varaamista huomista varten, Maatalouskoululaisen evästämistä ja hyvästelyä ja illalla kaksi suurta paistinpannullista kananmunia isoille pojille.
Mammalla haluaa nyt kyllä nukkumaan jo muutkin raajat kuin pelkkä jalka.
Tirtetta söi iltapalaa ja huokaili.
-"Mun jalka haluaa mennä nukkumaan." Oli taas Tirtetta ollut isin kanssa kirkkoreissulla ja tainnut muutenkin tänään tulla käveltyä normaalia enemmän.
Kirkossa oli ollut kahvitarjoilu lopuksi. Isi oli seissyt pitkän jonon hännillä ja jono oli edennyt kovin hitaasti. Tirtetta puikkelehtii jonossa olevien ihmisten lomitse, nappaa täyden kahvikupin ja kiikuttaa sen isille jonon päähän. Hän tekee uuden sukelluksen ja tulee pullalautasen kanssa. Isihän aina sanoo, että kyllä Tirtetta huolehtii isin syömisistä.
Sitten kun kotiinlähdön aika tulee, saa taas isi huhuilla ja etsiä koko kirkkosalin parvineen päivineen. Joku oli supissut vaivihkaa isille ja osoittanut erään penkin alle, missä tyttö piileksi. Olimme unohtaneet lähtiessä tehdä sopimusta, että kirkosta pitää lähteä kiltisti poiskin, sitten kun on aika.
Nykyään perhekerhoon lähtiessä Tirtetta jo itse latelee:
-" En heitä laulukirjaa lattialle, tulen kappeliin laulamaan, en tuo leluja kappeliin, syön reippaasti kerhossa aamupalaa, lähden nätisti kotiin, kun kerho loppuu."
Tutuilla rutiineilla sujui aurinkoinen sunnuntai: aamupalan tarjoamista, pyykinpesua, tiskausta, kolme sämpylätaikinaa, broilerinpaistoa risottoa varten, pyykkirumban jatkoa, kouluasioiden setvimistä huomista varten, eväiden varaamista huomista varten, Maatalouskoululaisen evästämistä ja hyvästelyä ja illalla kaksi suurta paistinpannullista kananmunia isoille pojille.
Mammalla haluaa nyt kyllä nukkumaan jo muutkin raajat kuin pelkkä jalka.
lauantai 29. tammikuuta 2011
Entinen meno ja meininki
Joskus tuntuu, että vaikka on aamuseitsemästä iltayhteentoista pakertanut, ei valmista näy missään nurkassa. Tänään olen ihan tyytyväinen siihen, että jotakin näkyvääkin on saatu aikaseksi.
Eilen illalla kävin vilkuilemassa Kinuskikissan leivontablogia ja opin muutaman uuden asian. Esimerkiksi, että täytekakun reunat kakun täyttövaiheessa kannattaa vuorata leivinpaperisuikaleilla, niin tarjoilulautanen säilyy siistinä. Ja kääretortun pohja maistuu kananmunalle, jollei munia vatkaa riittävästi. Itse käytän ripauksen vaniljasokeria hälventämään munanmakua.
No sitten paistoin sydän pamppaillen suuren suurta kakkupohjaa ja ihmeekseni se onnistui paremmin kuin ikiaikoihin. Minulla täytekakun pohjat on juuri niitä leipomuksia, jotka tahtoo aina enemmän ja vähemmän epäonnistua. Huvittavinta siinä tietysti on se, että mitä enemmän pohja epäonnistuu, sitä enemmän lapset tykkäävät valmiista kakusta.
Kun tänään olin aamupäivällä kävässyt naapurin tädillä siivoamassa, kokosin kaikki voimavarani täytekakun kanssa kamppailuun.
Siinä vaiheessa kun kakku nökötti jo kylmiössä odottamassa syöjiään, kävin välillä lukemassa Nöpöstiinan ruisleipäkurssin kuulumiset. Sitten kun maistoin vadelmakermakakkua, tuli sellainen olo, että ruisleipä maistuu monta kertaa paremmalle. Luultavasti alan tulla vanhaksi, koska makeansyömisessä en enää ole niin hyvä, kuin ennen.
K-kaupan tarjouksienhakureissulta unohdin keittiön pöydälle luomureilunkaupantummasuklaalevyn. Kun seuraavan kerran vilkaisin pöydälle, oli enää paperi jäljellä. Olin kaupassa ajatellut, että muutaman palan voisi kahvin kanssa maistella..
K-kaupan plussakorttitarjouksista piti mainitsemani. Kävin hakemassa perunoita, pyykinpesuainetta, Saarioisen pizzoja, Pirkka limsaa ja pakastejuureksia ja -vihanneksia. Plussakortti toi alennusta kassakuitin summaan 17,50.
Nykyään sattuneesta syystä (ns. taloudellisista syistä) ostan hyvin harvoin limsaa. Tämänpäiväisen limsan hinnaksi tuli 40s litra. Onkohan kenelläkään kiusausta tarjota perheelleen maidon sijasta limsaa?
Maidonhakureissulla S-marketista löysin panttitölkkejä puolen maitolitran hinnan verran. Tulipahan mieleeni, että koskahan veroilmoitukseen pitää mainita vuotuiset pullojenkeruutulot. Meidän piskuinen perheemme rikastuu vuodessa yli tuhannella eurolla poimimalla ylös maasta vastaantulevat pullot ja tölkit. Kun kauppareissulla löydän "puoli litraa maitoa" kylän raitilta, on se vuodessa 100 litraa maitoa.. ajatelkaas sitä!
Naapurin rouva tuli kysymään, olisiko meiltä lähtijöitä Pelastusarmeijan perhekerhoon. Tokaluokkalainen lähti innoissaan, koska naapurin rouvan poika on melkein samanikäinen. Oli ihana näky, kun tokaluokkalainen sitten tuli innoissaan kerhosta kahden ruokakassin kanssa. Hän jakeli tuomisensa selvästi iloisena siitä, että sai kantaa oman kortensa kekoon perheen ruokkimisessa. Limsatölkkien kohdalla sanoin, että ne saat varmasti pitää kaikki itse, kun kannoit näin isot kassit yksin kotiin ja toit näin paljon meille ruokaa. Kerhon jälkeen oli ollut elintarvikejakelua halukkaille.
Tirtetta tuossa taas huolehtii isän syömisestä. Isin paidankaulukseen on aseteltu vessapaperisuikaleita ruokaliinaksi. Isä ei saa jättää yhtään lohkoperunaa syömättä: "se on hyvin kallista ja äiti on sen tehnyt ja perunat on ostettu kaupasta, ei ne tule itestään mistään koneesta, syö kaikki vaan!"
Eilen illalla kävin vilkuilemassa Kinuskikissan leivontablogia ja opin muutaman uuden asian. Esimerkiksi, että täytekakun reunat kakun täyttövaiheessa kannattaa vuorata leivinpaperisuikaleilla, niin tarjoilulautanen säilyy siistinä. Ja kääretortun pohja maistuu kananmunalle, jollei munia vatkaa riittävästi. Itse käytän ripauksen vaniljasokeria hälventämään munanmakua.
No sitten paistoin sydän pamppaillen suuren suurta kakkupohjaa ja ihmeekseni se onnistui paremmin kuin ikiaikoihin. Minulla täytekakun pohjat on juuri niitä leipomuksia, jotka tahtoo aina enemmän ja vähemmän epäonnistua. Huvittavinta siinä tietysti on se, että mitä enemmän pohja epäonnistuu, sitä enemmän lapset tykkäävät valmiista kakusta.
Kun tänään olin aamupäivällä kävässyt naapurin tädillä siivoamassa, kokosin kaikki voimavarani täytekakun kanssa kamppailuun.
Siinä vaiheessa kun kakku nökötti jo kylmiössä odottamassa syöjiään, kävin välillä lukemassa Nöpöstiinan ruisleipäkurssin kuulumiset. Sitten kun maistoin vadelmakermakakkua, tuli sellainen olo, että ruisleipä maistuu monta kertaa paremmalle. Luultavasti alan tulla vanhaksi, koska makeansyömisessä en enää ole niin hyvä, kuin ennen.
K-kaupan tarjouksienhakureissulta unohdin keittiön pöydälle luomureilunkaupantummasuklaalevyn. Kun seuraavan kerran vilkaisin pöydälle, oli enää paperi jäljellä. Olin kaupassa ajatellut, että muutaman palan voisi kahvin kanssa maistella..
K-kaupan plussakorttitarjouksista piti mainitsemani. Kävin hakemassa perunoita, pyykinpesuainetta, Saarioisen pizzoja, Pirkka limsaa ja pakastejuureksia ja -vihanneksia. Plussakortti toi alennusta kassakuitin summaan 17,50.
Nykyään sattuneesta syystä (ns. taloudellisista syistä) ostan hyvin harvoin limsaa. Tämänpäiväisen limsan hinnaksi tuli 40s litra. Onkohan kenelläkään kiusausta tarjota perheelleen maidon sijasta limsaa?
Maidonhakureissulla S-marketista löysin panttitölkkejä puolen maitolitran hinnan verran. Tulipahan mieleeni, että koskahan veroilmoitukseen pitää mainita vuotuiset pullojenkeruutulot. Meidän piskuinen perheemme rikastuu vuodessa yli tuhannella eurolla poimimalla ylös maasta vastaantulevat pullot ja tölkit. Kun kauppareissulla löydän "puoli litraa maitoa" kylän raitilta, on se vuodessa 100 litraa maitoa.. ajatelkaas sitä!
Naapurin rouva tuli kysymään, olisiko meiltä lähtijöitä Pelastusarmeijan perhekerhoon. Tokaluokkalainen lähti innoissaan, koska naapurin rouvan poika on melkein samanikäinen. Oli ihana näky, kun tokaluokkalainen sitten tuli innoissaan kerhosta kahden ruokakassin kanssa. Hän jakeli tuomisensa selvästi iloisena siitä, että sai kantaa oman kortensa kekoon perheen ruokkimisessa. Limsatölkkien kohdalla sanoin, että ne saat varmasti pitää kaikki itse, kun kannoit näin isot kassit yksin kotiin ja toit näin paljon meille ruokaa. Kerhon jälkeen oli ollut elintarvikejakelua halukkaille.
Tirtetta tuossa taas huolehtii isän syömisestä. Isin paidankaulukseen on aseteltu vessapaperisuikaleita ruokaliinaksi. Isä ei saa jättää yhtään lohkoperunaa syömättä: "se on hyvin kallista ja äiti on sen tehnyt ja perunat on ostettu kaupasta, ei ne tule itestään mistään koneesta, syö kaikki vaan!"
perjantai 28. tammikuuta 2011
Pieni koira raitiovaunussa
Minulla ei ole koskaan ollut koiraa. Enkä tietysti ole kovin perillä koirien kasvatusasioistakaan. Olen vain seuraillut, kuinka koiraihmiset toimivat eläimiensä kanssa.
Tänään istuessani raitiovaunussa jäin pohtimaan kasvatusasioita. Minua vastapäätä istuutui mies, joka näytti pienelle koiralleen kädellä, että "asetu tänne penkin alle". Koira totteli kiltisti ja kurotti varovaisesti päätään penkin alta miestä kohti. Mies otti takkinsa taskusta jonkun pienen, rouskuvan namipalan ja antoi sen koiralle. Samalla hän sanoi lempeällä äänellä:
- "Oikein hyvä..." Miehen käsi jäi rapsuttamaan koiran kaulaa ja hän jatkoi levollista rapsuttelua koko matkan. Koira kurkisteli istuimen alta uteliain silmin kanssamatkustajiaan. (Älkää kysykö, mitä rotua koira oli; eskarilaiseni olisi tiennyt sen heti koiran nähtyään, mutta ainakin koira oli valkoinen ja ei kovin suuri ja sillä oli keskipitkät karvat.)
Olen havainnut koiraihmisistä, että he ovat hyvin johdonmukaisia koirien kasvattamisessa. Säännöt ovat aina samat: ei reuhkata ja huudeta, tarpeille yritetään mennä sovittuun paikkaan, jos käytös on sopimatonta, sanotaan tiukalla äänellä ja auktoriteetilla "ei". Jotkut asettuvat koiran silmien tasolle, katsovat suoraan koiraa silmiin ja kieltävät sitten. Kaikesta hyvästä käytöksestä koiraa kiitetään ja palkitaan. Ja kun koira nukkuu, sitä ei saa häiritä.
Jos suomalaisilta noin keskivertoisesti koirien luonteen kouliminen ja kasvatus onnistuu, niin miksi sitten lasten kasvatus on monelle liian vaikeaa ja haasteellista. Usein törmää tilanteeseen, että vanhemmalla ei ole rohkeutta sanoa lapselle "ei". Pettymyksen tuottamisen pelko on monelle hyvin suuri. Katselin eräänä iltana isää kahden tarhaikäisen lapsensa kanssa ruokaostoksilla. Toinen lapsista roikkui ostoskärryn toisella laidalla, toinen toisella.
Apinanomaisten mölähdysten saattelemana lapset vuoron perään tempaisivat kärryjä sivusuunnassa, kun isä yritti taituroida hyllyjen välissä. Kertaakaan isä ei sanonut lapsille "ei, nyt riittää". Isän kehonkieli kyllä kertoi, ettei lasten toiminta tuntunut hänestä siinä tilanteessa ollenkaan mukavalta, mutta jostakin syystä hän ei halunnut/raskinnut/osannut kieltää lapsia. Ja minä ihmettelin ihan kauheasti. Minun teki mieli kysyä mieheltä, miksi hän ei halua kieltää lapsia. Ei silti, että isän ja lasten touhu minua olisi millään lailla häirinnyt, mutta heidän itsensä kannalta olisi homman voinut hoitaa paljon helpomminkin.
Kun niitä lasten kasvatusasioita siinä hammaslääkärireissulla pohdin, tulin johtopäätökseen koirankasvatusta mukaillen, että yksi perusasia on se johdonmukaisuus. Samat säännöt ovat voimassa aina, kaikkialla ja kaikkia koskien. Ei-toivottu käytös tukahdutetaan ja kielletään jyrkästi ja johdonmukaisesti ja heti. Toivotusta hyvästä käytöksestä palkitaan ja annetaan sanallista kiitosta. Lisäksi rapsutuksia ja paijauksia vähän joka välissä. Ja nukkuvan herättämistä vältetään.
- - -
Olin siis tokaluokkalaisen kanssa Kivelän sairaalassa hammaslääkärissä. Eipä ollut iloista matkaseuraa lapsenlapsesta, kun tämä nukkui sikiunessa koko kaksituntisen reissun.
Kivelän sairaalan ala-aulassa on muuten yksi Helsingin parhaista kahviloista. Koko sairaala tuoksuu vuoronperään korvapuusteille ja välillä pizzalle. Jututin kahvilanpitäjää, joka kertoi, että usein uunissa paistuva korvapuustipellillinen on jo etukäteen myyty, kun asiakkaat odottavat pullien paistumista. He siis paistavat paikan päällä voisilmäpullat, korvapuustit, rahkapiirakat ja pizzapalat. Monet tulevat leivonnaisia varta vasten hakemaan sairaalalta. Minäkin söin lounaaksi ihanan rahkapiirakan. Kunhan selvitään tuosta täytekakkutehtaasta, täytyy viritellä kunnon pullataikinat.
Tänään istuessani raitiovaunussa jäin pohtimaan kasvatusasioita. Minua vastapäätä istuutui mies, joka näytti pienelle koiralleen kädellä, että "asetu tänne penkin alle". Koira totteli kiltisti ja kurotti varovaisesti päätään penkin alta miestä kohti. Mies otti takkinsa taskusta jonkun pienen, rouskuvan namipalan ja antoi sen koiralle. Samalla hän sanoi lempeällä äänellä:
- "Oikein hyvä..." Miehen käsi jäi rapsuttamaan koiran kaulaa ja hän jatkoi levollista rapsuttelua koko matkan. Koira kurkisteli istuimen alta uteliain silmin kanssamatkustajiaan. (Älkää kysykö, mitä rotua koira oli; eskarilaiseni olisi tiennyt sen heti koiran nähtyään, mutta ainakin koira oli valkoinen ja ei kovin suuri ja sillä oli keskipitkät karvat.)
Olen havainnut koiraihmisistä, että he ovat hyvin johdonmukaisia koirien kasvattamisessa. Säännöt ovat aina samat: ei reuhkata ja huudeta, tarpeille yritetään mennä sovittuun paikkaan, jos käytös on sopimatonta, sanotaan tiukalla äänellä ja auktoriteetilla "ei". Jotkut asettuvat koiran silmien tasolle, katsovat suoraan koiraa silmiin ja kieltävät sitten. Kaikesta hyvästä käytöksestä koiraa kiitetään ja palkitaan. Ja kun koira nukkuu, sitä ei saa häiritä.
Jos suomalaisilta noin keskivertoisesti koirien luonteen kouliminen ja kasvatus onnistuu, niin miksi sitten lasten kasvatus on monelle liian vaikeaa ja haasteellista. Usein törmää tilanteeseen, että vanhemmalla ei ole rohkeutta sanoa lapselle "ei". Pettymyksen tuottamisen pelko on monelle hyvin suuri. Katselin eräänä iltana isää kahden tarhaikäisen lapsensa kanssa ruokaostoksilla. Toinen lapsista roikkui ostoskärryn toisella laidalla, toinen toisella.
Apinanomaisten mölähdysten saattelemana lapset vuoron perään tempaisivat kärryjä sivusuunnassa, kun isä yritti taituroida hyllyjen välissä. Kertaakaan isä ei sanonut lapsille "ei, nyt riittää". Isän kehonkieli kyllä kertoi, ettei lasten toiminta tuntunut hänestä siinä tilanteessa ollenkaan mukavalta, mutta jostakin syystä hän ei halunnut/raskinnut/osannut kieltää lapsia. Ja minä ihmettelin ihan kauheasti. Minun teki mieli kysyä mieheltä, miksi hän ei halua kieltää lapsia. Ei silti, että isän ja lasten touhu minua olisi millään lailla häirinnyt, mutta heidän itsensä kannalta olisi homman voinut hoitaa paljon helpomminkin.
Kun niitä lasten kasvatusasioita siinä hammaslääkärireissulla pohdin, tulin johtopäätökseen koirankasvatusta mukaillen, että yksi perusasia on se johdonmukaisuus. Samat säännöt ovat voimassa aina, kaikkialla ja kaikkia koskien. Ei-toivottu käytös tukahdutetaan ja kielletään jyrkästi ja johdonmukaisesti ja heti. Toivotusta hyvästä käytöksestä palkitaan ja annetaan sanallista kiitosta. Lisäksi rapsutuksia ja paijauksia vähän joka välissä. Ja nukkuvan herättämistä vältetään.
- - -
Olin siis tokaluokkalaisen kanssa Kivelän sairaalassa hammaslääkärissä. Eipä ollut iloista matkaseuraa lapsenlapsesta, kun tämä nukkui sikiunessa koko kaksituntisen reissun.
Kivelän sairaalan ala-aulassa on muuten yksi Helsingin parhaista kahviloista. Koko sairaala tuoksuu vuoronperään korvapuusteille ja välillä pizzalle. Jututin kahvilanpitäjää, joka kertoi, että usein uunissa paistuva korvapuustipellillinen on jo etukäteen myyty, kun asiakkaat odottavat pullien paistumista. He siis paistavat paikan päällä voisilmäpullat, korvapuustit, rahkapiirakat ja pizzapalat. Monet tulevat leivonnaisia varta vasten hakemaan sairaalalta. Minäkin söin lounaaksi ihanan rahkapiirakan. Kunhan selvitään tuosta täytekakkutehtaasta, täytyy viritellä kunnon pullataikinat.
torstai 27. tammikuuta 2011
Kavala äiti
passitti riitaahaastavat jälkeläisensä (ei edes tipu mitään hellittelynimityksiä) hyvin, hyvin varhain nukkumaan. Taipumus riitahakuisuuteen johtuu tietysti väsymyksestä, joten äiti saa syyttää vain itseään, jos ei huolehdi lastensa aikaisesta nukkumaanlähdöstä. Huomasin väsymystilan vakavuuden vasta sitten, kun vartti "sänkyyn!!"-käskyn jälkeen oli koko huusholli hiljaa. Isot pojat osaavat hiipiä niin äänettömästi, että heidän hereilläolonsa ei ketään häiritse.
Vaikka alkuperäinen tarkoitukseni olikin kavala, eli saada itselleni suloinen lukurauha koneen ääressä, tunnen siis kuitenkin tehneeni osapuilleen järkevästi, koska nyt molemmat osapuolet hyötyvät tahoillaan.
(En ole kuullut juurikaan muiden kuin isäni ja pikkuveljeni käyttävän sanaa "osapuilleen". Sehän tarkoittaa "keskimäärin, suurinpiirtein". Oletteko kuulleet savonmurteisen ilmaisun: "Vesi nolokahtelloo." = vesi tippuu nolkahtelemalla, tippa kerrallaan, kun kevätaurinko alkaa sulattaa lumia katolta. Tuleepa ihan isää ikävä noiden sanojen myötä.)
Katjusha vinkkasi blogissaan Aaposta. Menkää nyt hyvät multasorminäpertäjäkutojataitaja- ihmiset ihmeessä lukasemaan 8-luokkalaisen pojan mahtavasta elämästä.
http://aaponchili.blogspot.com
Tuota blogia lukiessa tulee valtavan hyvälle mielelle. Tuon ikäisellä ja kaikkea mielenkiintoista harrastavalla on niin paljon hyvää energiaa, että se väistämättä tarttuu muihin. Varmasti myös aikuisten kannustusta ja hyväksyntää tarvitaan, mutta vahva itsetunto tuntuu pojalla olevan.
Vaikka alkuperäinen tarkoitukseni olikin kavala, eli saada itselleni suloinen lukurauha koneen ääressä, tunnen siis kuitenkin tehneeni osapuilleen järkevästi, koska nyt molemmat osapuolet hyötyvät tahoillaan.
(En ole kuullut juurikaan muiden kuin isäni ja pikkuveljeni käyttävän sanaa "osapuilleen". Sehän tarkoittaa "keskimäärin, suurinpiirtein". Oletteko kuulleet savonmurteisen ilmaisun: "Vesi nolokahtelloo." = vesi tippuu nolkahtelemalla, tippa kerrallaan, kun kevätaurinko alkaa sulattaa lumia katolta. Tuleepa ihan isää ikävä noiden sanojen myötä.)
Katjusha vinkkasi blogissaan Aaposta. Menkää nyt hyvät multasorminäpertäjäkutojataitaja- ihmiset ihmeessä lukasemaan 8-luokkalaisen pojan mahtavasta elämästä.
http://aaponchili.blogspot.com
Tuota blogia lukiessa tulee valtavan hyvälle mielelle. Tuon ikäisellä ja kaikkea mielenkiintoista harrastavalla on niin paljon hyvää energiaa, että se väistämättä tarttuu muihin. Varmasti myös aikuisten kannustusta ja hyväksyntää tarvitaan, mutta vahva itsetunto tuntuu pojalla olevan.
Meillä on vain tämä hetki
Aamussa piti pientä tohinaa yllä tieto siitä, että yhdeksältä oli lähdettävä Lauttasaareen hammaslääkäriin ekaluokkalaisen kanssa.
Poika sai kitalakeen kiinteän oikomiskojeen, jolla purentaa levitetään. Asennus sujui hyvin ja kotimatkalla poika haki ahkeruuspalkaksi Corveten Cittarista. Eilisen jurputukset olivat jo unohtuneet ja ihan reippaalla mielellä oli sekä äiti että poika.
Hammaslääkärin odotushuoneessa luin päivän ajattelutekstin jostakin naistenlehdestä.
Vuosi sitten maaliskuussa kuoli vaikeaan syöpään geenitutkija Leena Palotie. Lehtijutussa haastateltiin hänen miestään, tytärtään ja tutkijaryhmässä mukanaollutta alan opiskelijaa. Minun piti ihan kirjoittaa muistiin, mitä tämä maailmanlaajuisesti arvostettu tutkija oli sanonut useassa eri yhteydessä:
-"Et ole sama kuin geenisi, koska jokainen kirjoittaa elämänsä omanlaisekseen."
Palotien tutkijakollegat ja lääkäriystävät kokosivat maailmanlaajuisesti voimansa ja tietämyksensä. Hänelle tehtiin syöpätaudin edetessä ylimääräinen leikkaus. Leikattuun kasvaimeen testattiin 1300:a eri syöpälääkettä ja -hoitoa. Palotien henkeä pelastavaa hoitomuotoa ei kukaan pystynyt löytämään tai kehittämään.
Ajattelin tänään arvatenkin sitä, kuinka päiviemme mitta on aina viimekädessä Luojan kädessä.
Kunnioitan Palotien elämäntyötä ja muistoa.
Juttelin äidin kanssa puhelimessa. Sama johtoajatus jatkui. Päiviemme mitta on Luojan kädessä. Kun tämä tietoisuus valtaa mielemme, nautimme elämästä tässä hetkessä, emmekä haikaile tulevaisuuden hauskuuksien perään.
Leena Palotien puoliso muistutti tästä elämänasenteesta:
-"Kiva on tänään, ei pidä jäädä odottelemaan sitä kivaa, mikä on tulevaisuudessa."
Poika sai kitalakeen kiinteän oikomiskojeen, jolla purentaa levitetään. Asennus sujui hyvin ja kotimatkalla poika haki ahkeruuspalkaksi Corveten Cittarista. Eilisen jurputukset olivat jo unohtuneet ja ihan reippaalla mielellä oli sekä äiti että poika.
Hammaslääkärin odotushuoneessa luin päivän ajattelutekstin jostakin naistenlehdestä.
Vuosi sitten maaliskuussa kuoli vaikeaan syöpään geenitutkija Leena Palotie. Lehtijutussa haastateltiin hänen miestään, tytärtään ja tutkijaryhmässä mukanaollutta alan opiskelijaa. Minun piti ihan kirjoittaa muistiin, mitä tämä maailmanlaajuisesti arvostettu tutkija oli sanonut useassa eri yhteydessä:
-"Et ole sama kuin geenisi, koska jokainen kirjoittaa elämänsä omanlaisekseen."
Palotien tutkijakollegat ja lääkäriystävät kokosivat maailmanlaajuisesti voimansa ja tietämyksensä. Hänelle tehtiin syöpätaudin edetessä ylimääräinen leikkaus. Leikattuun kasvaimeen testattiin 1300:a eri syöpälääkettä ja -hoitoa. Palotien henkeä pelastavaa hoitomuotoa ei kukaan pystynyt löytämään tai kehittämään.
Ajattelin tänään arvatenkin sitä, kuinka päiviemme mitta on aina viimekädessä Luojan kädessä.
Kunnioitan Palotien elämäntyötä ja muistoa.
Juttelin äidin kanssa puhelimessa. Sama johtoajatus jatkui. Päiviemme mitta on Luojan kädessä. Kun tämä tietoisuus valtaa mielemme, nautimme elämästä tässä hetkessä, emmekä haikaile tulevaisuuden hauskuuksien perään.
Leena Palotien puoliso muistutti tästä elämänasenteesta:
-"Kiva on tänään, ei pidä jäädä odottelemaan sitä kivaa, mikä on tulevaisuudessa."
keskiviikko 26. tammikuuta 2011
Noloa olla kiltti
Jotta saan taas kaikki päivän tapahtumat nollattua, rääkkään teitä vielä tekstintuotolla.
Anoppi kävi kylässä ja ilahdutti vanhinta poikaa kahisevalla synttärilahjalla. Eilen oli vuosipäivä, mutta kakku-urakan jätän suosiolla viikonloppuun. Meillä kun kunnon täytekakun syönti tarkoittaa ensinnäkin 3X8:n munan kakkulevyä (paistetaan isolla uunipellillä yksitellen). Koska nyt on kyseessä ihan perinteinen vadelma-kermakakku, lisään kilon pakastevadelmia kiloon kaupan vadelmahilloa ja Flora Vispiä tarvitaan vähintään neljä purkkia. Mielelläni laitan vähän kermaa hillon seuraksi väliinkin, niin koristelukermaa ei tarvitse kuin peitteeksi. Melkein kolmen tunnin urakka on tehdessä ja jos vähän yritän toppuutella, niin puolen tunnin urakka kakun syömisessä. Nyt olisi tarkoitus saada myös aina-avuliaat Pikkuveli ja Tämän Vaimo mukaan syömätouhuun, joten täytyy selvitellä yhteisiä aikatauluja ennenkuin päästän kakun käsistäni. Vaikka meillä näitä syntymäpäiviä riittää melkein joka kuulle ja heinäkuulle kolmet, niin edellisestä kunnon vadelmakakusta tuntuu olevan jo aikaa. Sen takia suuntaudun projektiin aika todennäköisesti.
Mies meni töihin, ei ole soittanut vielä kertaakaan. Tavallisesti soittaa juuri silloin, kun olen jo sanonut "tahdon" Nukkumatille. Viimeksi laittoi suurella vaivalla rustaamansa tekstiviestin: "ehdinkin siihen aikasempaan bussiin, olen kohta varikolla". Hurjan kiva herätä tuonsortin viesteihin, vaikka lähettäjä onkin rakastettu ja unelmien mies.
Ekaluokkalaisen opettaja soitti ja kertoi pojan olleen aika tottelematon tänään. Oli väenväkisin karannut välitunnilla koulun rajojen ulkopuolelle, niin että välituntivalvojan oli pitänyt tuoda koko poika sisälle kesken välitunnin. Tunneilla oli ollut myös vähän oudonsorttista touhua. Vähän ennen koulupäivän päättymistä oli opettaja ottanut pojan keskusteluun. Opettaja oli kertonut oman näkemyksensä tapahtumista, pojalla ei ollut minkäänlaista näkemystä mistään asiasta. Punainen lanka oli kuitenkin löytynyt: on kuulema "kauheen noloa olla kiltti koulussa".
Eilisen läksytyksen suoraan koulusta kotiintulosta oli poika unohtanut kokonaan ja ilmestyi kotiin reippaasti myöhässä välipala-ajoista. Pidän aina suuret, vakavat puhuttelut isossa vessassa, itse istuen pöntön kannella. Näytti poika arvaavan puhuttelun olevan edessä, koska ulkovaatteet riisuttuaan meni vessanovelle minua odottamaan.
Sanoin hänelle kovasti ihmetteleväni, kuinka voi unohtaa sovitut säännöt koulussa ja kotona, kun ennen hän on ollut niin esimerkillinen ja kiltti. Kiltillä tarkoitan nyt nimenomaan sitä, että sääntöjä noudatetaan. Tunteitaan saa näyttää ja olla vihainen, jos siltä tuntuu, mutta kaikkein alkeellisimmista säännöistä ei voi toistuvasti lipsua.
Kahden illan kotiaresti tämänpäiväisistä rapsahti ja jos vastaava käytös jatkuu, on taas järeämmät keinot käytössä. Vastapuolen puolustuslauselma: "sinä ja opettaja ette tiedä mistään mitään."
Onneksi kahdeksasluokkalainen haki maitokuorman. Minulla on aina kaikki mehut poissa tuollaisten henkien kamppailuiden jälkeen. Pitää olla hurjan tarkkana, ettei puhu itseään pussiin tai anna miehen kyyneleiden pehmittää niin, että itse alkaa lipsua periaatteissaan.
Anoppi kävi kylässä ja ilahdutti vanhinta poikaa kahisevalla synttärilahjalla. Eilen oli vuosipäivä, mutta kakku-urakan jätän suosiolla viikonloppuun. Meillä kun kunnon täytekakun syönti tarkoittaa ensinnäkin 3X8:n munan kakkulevyä (paistetaan isolla uunipellillä yksitellen). Koska nyt on kyseessä ihan perinteinen vadelma-kermakakku, lisään kilon pakastevadelmia kiloon kaupan vadelmahilloa ja Flora Vispiä tarvitaan vähintään neljä purkkia. Mielelläni laitan vähän kermaa hillon seuraksi väliinkin, niin koristelukermaa ei tarvitse kuin peitteeksi. Melkein kolmen tunnin urakka on tehdessä ja jos vähän yritän toppuutella, niin puolen tunnin urakka kakun syömisessä. Nyt olisi tarkoitus saada myös aina-avuliaat Pikkuveli ja Tämän Vaimo mukaan syömätouhuun, joten täytyy selvitellä yhteisiä aikatauluja ennenkuin päästän kakun käsistäni. Vaikka meillä näitä syntymäpäiviä riittää melkein joka kuulle ja heinäkuulle kolmet, niin edellisestä kunnon vadelmakakusta tuntuu olevan jo aikaa. Sen takia suuntaudun projektiin aika todennäköisesti.
Mies meni töihin, ei ole soittanut vielä kertaakaan. Tavallisesti soittaa juuri silloin, kun olen jo sanonut "tahdon" Nukkumatille. Viimeksi laittoi suurella vaivalla rustaamansa tekstiviestin: "ehdinkin siihen aikasempaan bussiin, olen kohta varikolla". Hurjan kiva herätä tuonsortin viesteihin, vaikka lähettäjä onkin rakastettu ja unelmien mies.
Ekaluokkalaisen opettaja soitti ja kertoi pojan olleen aika tottelematon tänään. Oli väenväkisin karannut välitunnilla koulun rajojen ulkopuolelle, niin että välituntivalvojan oli pitänyt tuoda koko poika sisälle kesken välitunnin. Tunneilla oli ollut myös vähän oudonsorttista touhua. Vähän ennen koulupäivän päättymistä oli opettaja ottanut pojan keskusteluun. Opettaja oli kertonut oman näkemyksensä tapahtumista, pojalla ei ollut minkäänlaista näkemystä mistään asiasta. Punainen lanka oli kuitenkin löytynyt: on kuulema "kauheen noloa olla kiltti koulussa".
Eilisen läksytyksen suoraan koulusta kotiintulosta oli poika unohtanut kokonaan ja ilmestyi kotiin reippaasti myöhässä välipala-ajoista. Pidän aina suuret, vakavat puhuttelut isossa vessassa, itse istuen pöntön kannella. Näytti poika arvaavan puhuttelun olevan edessä, koska ulkovaatteet riisuttuaan meni vessanovelle minua odottamaan.
Sanoin hänelle kovasti ihmetteleväni, kuinka voi unohtaa sovitut säännöt koulussa ja kotona, kun ennen hän on ollut niin esimerkillinen ja kiltti. Kiltillä tarkoitan nyt nimenomaan sitä, että sääntöjä noudatetaan. Tunteitaan saa näyttää ja olla vihainen, jos siltä tuntuu, mutta kaikkein alkeellisimmista säännöistä ei voi toistuvasti lipsua.
Kahden illan kotiaresti tämänpäiväisistä rapsahti ja jos vastaava käytös jatkuu, on taas järeämmät keinot käytössä. Vastapuolen puolustuslauselma: "sinä ja opettaja ette tiedä mistään mitään."
Onneksi kahdeksasluokkalainen haki maitokuorman. Minulla on aina kaikki mehut poissa tuollaisten henkien kamppailuiden jälkeen. Pitää olla hurjan tarkkana, ettei puhu itseään pussiin tai anna miehen kyyneleiden pehmittää niin, että itse alkaa lipsua periaatteissaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)