Pieniä ja merkittäviä asioita

Täällä kotona Helsingissä leijailee taivaalta enkelien lumihiutaleita. Tänään Saaraa tarhasta hakiessani tajusin kuin valonväläyksenä, että nämä tyynessä pakkasäässä leijailevat käsittämättömän kauniit lumikiteet ovat enkeleiden ilo ja ihastus. Kun erilaisissa palvelutehtävissä olevat enkelit näkevät Luojan laittavan nämä luomakunnan ihmeet liikkeelle, he ihastelevat ja hymyilevät ja katsovat, millaisia reaktioita meissä ihmisissä ne saavat aikaan. Vie kolmevuotias tuonne kimaltavaan sateeseen, niin hän näyttää sinulle, mikä on tärkeintä tässä päivässä. Kuuntele hänen riemukasta hihkumistaan, katso hänen silmiään ja pysähdy hänen kanssaan tutkimaan lapaseltasi lumihiutaleitten ihmeellisenkauniita kuvioita.

Kun laiva lähti tiistai-iltana Tukholmasta, katselimme lasten kanssa ikkunasta tumman harmaata, jopa mustaa merta. Luomakunnan värimaailmassa oli kuitenkin voitolla valkoinen, mutta sinisen ja harmaan eri sävyt olivat kylmiä ja hiljaisia.
Meren väri tummuudessaan oli puhutteleva. Vesi oli niin synkkää ja näytti niin hytisyttävän kylmältä. Huomasin pohtivani, kokeeko kukaan tuollaisen meren äärellä asuva, että meren väri olisi lämmin, kotoisa ja lempeä. Minulle meren väri oli kolkko ja syövereihinsä saavuttamattomiin upottava.

Matka oli meille rentouttava. Nukuimme ja söimme hyvin ja mielemme virkistyi sukulaisia tavatessa.
Ruuan suhteen sain aika koskettavan kokemuksen. Olin ajatellut, viikottain makkarakeittoa tai makaronipöpelisköä hämmentäneenä, että laivan buffetpöydästä syöminen olisi jotakin kotiäidin makunystyröitä ilahduttavaa tai peräti "merkittävä kokemus". Tokihan ruoka kaikkineen oli hyvää ja maltoimme pysyä syömisen suhteen kohtuudessa, mutta koskettava kokemus oli edessä tädin ja tämän miehen luona kyläillessä. Kun sain syödä tädin tekemiä karjalanpiirakoita ja keittoa ja tädin miehen leipomaa ruisleipää, ei maailmassa ollut siinä hetkessä suurempaa herkkua.
Minä luulen, että tässä on kyseessä se asia, mistä olemme täällä puhuneet aikaisemminkin. Kun Taivaan Isä siunaa ruuan, sen maku tuntuu sydämessä asti. Tässä ei ole kysymys ruuan "ylistämisestä" tai kehumisesta. Tunne, kokemus ja nimenomaan se maku oli vain niin järisyttävän selvä.
Sen lisäksi, että Jumala oli antanut siunauksen sille ruualle, ateriasta teki merkityksellisen ne rakkaat ihmiset, joiden kanssa sen sai syödä.

Me olimme onnellisia myös silloin, kun saimme tulla kotiin.