Metsään menossa

Olen yrittänyt pitää kiinni elämisen riimusta, kun tuntuu viikkoon sopivan kaikenlaista asiaa. En tarkoita, että minulla olisi höllä ote elämään - päinvastoin. Pitää vain olla tarkkana, että huomaa elää kaiken, mitä vastaan tulee, takaa hujahtaa ohi ja sivulta viistäen kiirehtii edelle.

Aamulla ensimmäinen lähtijä on ollut työhön menevä poika. Oikeastaan aamu on alkanut kello kolmelta kotiin tulevasta miehestä. Muutama sana on pakko vaihtaa, kun yksitoistatuntinen ero tekee vielä näin vanhoillekin tiukkaa. Mutta kun työläispoika on kaurapuuronsa syönyt, luen herättelylistani ja keitän uuden puurosatsin, keitän toisen erän kahvia ja katson kasan (samanparisia) sukkia pöydälle valmiiksi.
Seuraavassa lähtijäryhmässä on tavallisesti kaksi innokasta lähihoitajaopiskelijaa. Sitten lähtee kolmen sarja metrolla ja raitiovaunulla Pasilaan kristilliseen kouluun. Kahden lähikoulun koululaiset lähtevät viimeistään yhdeksältä ja Saaran eskariin voi mennä jo yhdeksäksi. Eskariinmenoaika ei ole niin pilkuntarkka, koska lapset ulkoilevat yhdeksästä kymmeneen ja lapsen voi jättää suoraan leikkipuistoon.
Yhtenä aamuna uni maistui Saaralle erityisen makeasti ja annoin hänen tarkoituksella nukkua niin kauan, kuin unta riitti. Sitä riitti kaksitoista tuntia ja virkeä tyttö heräsi kello 9.15.
Tällä viikolla minulla ei ole ollut lapsenlasta hoidossa, mutta puoli tusinaa hammaslääkärireissuja on pitänyt huolta ylimääräisestä ohjelmasta. Tänään käytin vuorostaan Miikaa ja hän sai suureksi ilokseen suustaan kiinteän oikomiskojeen pois. Puolitoista vuotta poika yläleukaa levittävää kiskoa pitikin. Nyt annetaan leukojen ja hampaiden rauhassa kasvaa ja jatkoa mietitään ensi keväänä.

Viikon kuluttua viikonloppuna olemme lähdössä pienellä kokoonpanolla käymään uudessa kodissa. Puheissamme "mummola" on alkanut vähitellen kääntymään "uudeksi kodiksi". Lapsista kaksi pääsee mukaan. Heille on matkaa luvattu viime talvesta asti ja nyt kun isi ja minä pääsemme mukaan, saavat nämä kaksi innokasta tulla myös. Kyllähän lähtijöitä olisi vaikka kolme autolastillista, mutta meidän täytyy pysyä kohtuudessa. Isi viettää koko lokakuun talvilomaa, niin ei ole sanottua, vaikka reissuja järjestetään lisääkin.

Äitini on nostattanut matkainnostusta kertomalla, mikä määrä metsässä on puolukoita. Tänäänkin hän oli kävellyt tieltä metsään, 20 minuuttia kerännyt ja ämpäri oli ollut täynnä. Huomaan, että minun on hiukkasen vaikea keskittyä elämään siivohelsinkiläisen elämää, kun kaupan kassatytöllekin tekisi mieli alkaa ihastelemaan puolukoiden määrää metsässä. Oikeastaan Rautatientorin karkkikaupasta tyhjiä karkkirasioita hakiessani lankesin kassalle kehumaan, kuinka mainioita rasiat ovatkaan marjojen pakastamisessa ja kuinka hirmuisen paljon niitä puolukoita tänä vuonna onkaan! Aidon ihmeissään kassatyttö oli, eikä ihme. Pakkasin nimittäin kolme valtavaa kassillista rasioita mukaani ja olin niistä hyvin kiitollinen kuin myös innoissani.

Syyskuun 15. päivä sattuu matkaviikonloppuumme. Tuo päivä on isäni poislähdön vuosipäivä. Yritämme päästä käymään hautuumaalla ja muistelemaan auringon lämpöä, tuulen heittämiä kultaisia lehtiä ja syksyn tuoksua, mitkä ovat jääneet mieleen syyskuun lopun hautajaisista.
Kun vuosi on aikaa kulunut isän lähdöstä, on mieleni kiitollinen isästä, sydän täynnä rakkautta ja kiitollisuutta. On hyvä, että isä on taivaassa tallessa eikä hänen tarvinnut kauaa kärsiä vakavan sairautensa otteessa.

Kiitos, Jeesus, elämän kaikista väreistä.