Arjen diplomatiaa ja naapurisopua

Nyt kun isää ei enää ole täällä, hän on mielessäni päivittäin. Tottahan hän oli mielessäni usein eläessäänkin, mutta ajatukseni isästä olivat silloin itsestäänselvyyksiä, tasaista lämmöntuntua.
Huomasin juuri asian, jota en oikeastaan ollut aikaisemmin edes pannut merkille: isälläni ei ollut vihamiehiä ja hän tuli toimeen kaikkien ihmisten kanssa. En myöskään muista hänen koskaan puhuneen pahasti tai ilkeästi kenellekään tai kenestäkään. Jos jonkun käytös oli selvästi sopimatonta, isäni kommentoi sitä kyllä selväsanaisesti, mutta ei koskaan loukaten tai vihamielisesti. Kaikki vaikeatkin asiat isäni hoiti rauhallisesti ja sävyisästi, sanansa sovitellen. Ehkä tuollainen johdonmukainen toimintatapa myös vaikutti sen, että isäni ei oikeastaan koskaan joutunut elämässään "vaikeuksiin", joita voi tulla eteen esimerkiksi epärehellisyyden takia.
Isäni antoi tuossakin asiassa hyvän ja varteenotettavan esimerkin.

Minä en ole yhtä taitava tulemaan toimeen hankalien ihmisluonteiden kanssa. Tosin pyrin välttämään ilkeästi puhumista, enkä halua tieten tahtoen loukata ketään.
Jotakin isäni luonteenlaadusta olen kai perinyt. Kun työskentelin vastavalmistuneena hoitajana, minulle luovutettiin aina muiden hoitajien yhteispäätöksellä "hankalien" potilaiden suihkutus- ja saunareissut. Varsinkin iäkkäillä henkilöillä voi joskus olla ajattelutapa, että liika peseytyminen on pahasta. Siitä, mikä on liikaa peseytymistä, onkin sitten hoitajilla ja potilailla täysin vastakkainen mielipide. Joillakin suihkuunmenon vastustaminen saattoi johtua niin yksinkertaisesta asiasta, että he kokivat suihkun jälkeen tulevan vilun pukuhuoneessa epämiellyttäväksi. Toisilla oli huoli pyykkiinjoutuvista vaatteistaan, tulevatko ne riittävän ajoissa pesulasta takaisin ja tulevatko ylipäänsä. Kun osasi  ottaa huomioon myös tällaiset syyt kieltäytyä pesullemenosta, reippaan iloinen päättäväisyys yleensä sai hangoittelijan lähtemään ja jopa nauttimaan pesuhetkestä.

Kun reilut 17 vuotta sitten muutimme tähän suureen kerrostaloon, jouduimme tekemisiin myös suuren naapurijoukon kanssa. Kun toista ei vielä tuntenut, saattoi kokea joidenkin puheet "hankalina". Otin alun perin tavakseni olla pahoittamatta mieltäni jonkun kitkerästä kommentista. Tietoisesti noudatin johdonmukaisen ystävällistä ja asiallista linjaa keskustellessani naapureiden kanssa. Jos joku esimerkiksi kuulteni sanoi jotakin harkitsematonta pihassa lapsilleni, en jäänyt asiaa muistelemaan, vaan seuraavan kerran henkilön tavatessani tervehdin häntä yhtä iloisesti kuin ennenkin.
Hyvin pian huomasin, että ne henkilöt, joiden kanssa alussa oli vaikea tulla toimeen ja jotka huomauttelivat milloin mistäkin asiasta, muuttuivat ystävällisiksi, huomaavaisiksi ja halusivat keskustella ja kysellä kuulumisia.

Kitkerien puheiden sietäminen ei kuitenkaan minun kohdallani tarkoittanut sitä, että olisin hyväksynyt perättömät syytteet tai moitteet. Perhe, jossa on paljon eri-ikäisiä lapsia, on luonnollisesti epäilyksenalaisena, jos rappukäytävässä rikkoutuu ikkuna illan tunteina. Kun tapahtuneen ajankohtana tiesin silloisen katraani olleen kokonaisuudessaan kodin seinien sisäpuolella viettämässä saunailtaa, oli minun helppo kieltää määrätietoisesti minuun kohdistuneet syytökset.
Vastaavasti kun yksi pojistani oli todistettavasti kirjoitellut avaimellaan ulko-oven pielen maalipintaan nimeään, tilasin siltä seisomalta talon huoltoyhtiöltä ovenpielien maalauksen.
Tosin työn maksamisen silloinen isännöitsijä minulta eväsi perustelemalla, että "kaikkien ovien pielet oli tarkoitus juuri maalata".

Ihmisluonteiden erilaisuus on suuri rikkaus kaupunkilaisella, jolla on 170 naapuriasunnossa liki 350 naapuria.
On levollista liikkua pihalla ja yhteisissä tiloissa, kun ei tarvitse vältellä tai kartella yhdenkään naapurin kohtaamista. Seitsemäntoista vuoden jälkeen ei talossa enää "hankalia" naapureita olekaan.