lauantai 28. huhtikuuta 2012
Kotimaan hinta
Äitini syntyi samana päivänä, kuin jatkosota alkoi.
Katselin tänään televisiosta eilisen veteraanipäivän juhlaa Espoosta. Sanoin miehelleni, kunpa moni yhteiskuntaopin opettaja näyttäisi tunnilla oppilailleen tuon juhlan. Juhlan puheet herättäisi varmaan suomalaisnuorissa keskustelua.
Lähetys jäi ehkä monilta huomioimatta, koska sen erittäin koskettava sisältö paljastui vasta juhlan edetessä.
Yle Areenasta voi ohjelmaa katsoa vielä muutaman päivän ajan, mutta valitettavasti vain Suomesta. Ulkosuomalaisille juhla olisi kallisarvoinen.
Emme me rauhan ja itsenäisyyden lapset saateta käsittää sotien kokeneiden tunteita omaa maata kohtaan. Mutta velvollisuutemme olisi kertoa ja opettaa lapsillemme, kuinka kallis hinta on itsenäisestä kotimaasta maksettu.
Häpesin ja tulin hyvin surulliseksi, kun eilen huomasin yhden peruskoululaiseni olevan lapsellisen tietämätön sodan todellisuudesta ja merkityksestä.
Nuori kyseli, minkä takia liputetaan. Isänsä vastasi siihen, että sillä kunnioitetaan maassamme vietettävää veteraanipäivää. Mieheni jatkoi, että talvi- ja jatkosodissa kuoli liki 100 000 suomalaista miestä.
Ajattelematon, niin ajattelematon lapseni tokaisi siihen:
- Niin vähän!
Minulta pääsi itku.
Sanoin lapselle, että yksikin suomalainen mies, joka kuoli sodassa, oli liikaa. Yksikin.
Hetken päästä jatkoin:
- Sinun ei tarvitse tehdä tätä minun takiani, mutta sen takia, mitä sanoit, pyydä ääneen sanoen anteeksi.
Lapsi pyysi ja sanoi sitten:
- Minä en ollenkaan ajatellut, mitä sanoin.
Jumala maatamme varjelkoon, ettei yhdenkään suomalaisen miehen tarvitsisi enää ikinä kuolla sodassa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Luulen että lastemme sukupolvelle sodalla ei ole enää sitä merkitystä mitä sillä on meille saatikka omille vanhemmille. Sota on heille historiaa, ei enää todellista ja toisaalta se 100 000 kaatunutta saattaa tuntua pieneltä kun uutisissa on jatkuvasti samoja määriä kuolleita mmailmojen sodissa.
VastaaPoistaMutta hyvä aina muistuttaa mihin nämä nykyiset olot ja itsenäisyys perustuu.
KIITOS hyvästä kirjoituksestasi!!!
VastaaPoistaKatselin itsekin sen ohjelman ja kyllä siinä tuli monia ajatuksia mieleen. Toivottavasti emme enää koskaan joudu sotaan.
VastaaPoistaOnneksi lapsemme ovat saaneet elää rauhanaikaa.
Minulta se lipsahti ohi. Korjaan sen heti tämän kirjoitettuani. Olen itse syntynyt viisi vuotta jatkosoda päättymisn jälkeen. Suoria muistoja sodasta minulla ei tietysti ole, kuitenkin vielä viisikymmenluvun
VastaaPoistaalkupuolelle jolloin sota oli vielä päivittäin(?) aikuisten puheissa ja vielä enemmän asenteissa, tavoissa,
ja silmissä.
Oma isäni, joka oli jo neljäkymmenvuotias minun syntyessä, eikä paljon vanhempi kuollessaankaan on kuitenkin jättänyt minuun jäljen molemmat sodat käyneenä suomalaisena miehenä.
Adoptiossani sain kaksi äitiä, en isää, kuitenkin kun kirjoitan täällä Papasta, sain myös Papan ja Mamman.
Heidän kodistaan tuli minulle toinen koti.
Olen aavistanut koko lapsuuteni ajan että Pappani ei ollut kovin suosittu ihmiste keskuudessa, hänessä oli kovuutta ja jäykkyytä ja totisuutta joka oli esteenä hänen sosiaalisille suhteilleen.
Hänen ja minun välille syntyi kuitenkin lämmin suhde. Niihin aikoihin naiset eivät halunneet miestensä puhuvan sotakokemuksistaan. Minä oli neljävuotias ja aina innokas kuuntelemaan raakojakin sotamuistoja. Ne hetket kun Pappa niitä kertoi ovat minulle aarteita vieläkin.
Kuunnellessani tunsin olevani hyvin iso ja luottoystävä tuolle kankealle ja totiselle miehelle, samalla usein kuvittelin että Isäni kertoo minulle niistä raskaista vuosista.
Tässä ja nyt, minä 62-vuotias rauhan aikaan syntynyt
nainen taas itken ja yritän kirjoittaa turhankin pitkää
kertomusta omasta sodan kärsimyksestäni.
Isästäni, Papasta ja kaikista lapsuuteni jäykistä ja kankeista miehistä jotka olivat siellä ja naisista joille oli syntynyt sieluun niin suuria arpia että eivät jaksaneet antaa miestensä edes puhua siitä ajasta.
En halua edes lukea tätä nyt, kun lopetan. Uskon että annoit sydämestäsi anteeksi pojallenne.
Hän ei todellakaan voinut tietää eikä tuntea.
Rakkaat terveiseni Pojallesi, Hän oppii kun saa tietää ja oppii kun Hänelle kerrotaan.
Olkaa Siunattuja koko Perhe!
Se ajattelemattomasti lipsauttanut lapsi oli tytär. Näyttää siltä, että poikalapset ajattelevat jo hyvin varhain sota-asiat oikealle tolalle. Isoveljien armeijaanmeno kun laittaa miettimään, mitä itse tekee samanikäisenä ja kuinka ratkaisunsa perustelee.
PoistaKiitos toivotuksista.
Minua pidettiin kamalana äitinä kun näytin toka ja kolmas luokkalaisille lapsilleni Steven Spielbergin dokumentäärin 'The Last Days' joka kertoo Unkarin juutalaisten kohtalosta sodan viimeisinä päivinä... Katsottiin, ja pysäytin yhtä mittaa ja selitin ja selitin vielä sillä tavalla että tosiaan ymmärtäisivät, että ymmärtäisivät mitä eidän perheen tyyppinen perhe koki Auschwitzin lajitelu jonossa... pojat olivat hiljaa... kysyivt ja kuuntelivat ja näkivät he painajaisiakin jonkun aikaa... mutta koen että jos on tarpeeksi vanha toistanmaan kavereilta kuultuja vitsejä Hitleristä ja Mussolinistä, niin sit on tarpeeksi vanha myös kuulemaan totuus.
VastaaPoistaLapset ovat nyt isoja, puhuimme juuri pääsiäisenä siitä kun näytin heille filmin... olivat molemmat pojat ja tytär myös sitä mieltä että oli ihan hyvä nähdä se jo silloin...
Kasvminen on vaikeaa ja joskus meidän täytyy pysähtyä ja selittää lapsille miten isoista asioista on kyse. Hyvä että lapsesi pysähtyi miettimään.
Kiitos taas hyvasta postauksesta.
VastaaPoistaJa muistutit... pyykit koneessa:) Eli se tasta koneella istumisesta:)
Kiitos teille rakkaat naiset hyvästä postauksesta ja hyvistä kommenteista. Itku pääsi minultakin ja nyt lähden etsimään sitä areenan ohjelmaa.
VastaaPoistaKiitos,kun muistutit!Meillä on paljonkin keskusteltu sota-ajoista,on ne sellaisia asioita,ettei nyky-ajan lapsi tai nuori voi käsittää eikä ymmärtää,miten vakavista asioista oikeasti on kyse!
VastaaPoistaKyllä tuo niin totta on, että ei sitä ite voi ymmärtää, että mitä ihmiset on oikeesti kokenu sodan aikana. Mun tätejä ja enoja on syntynyt jo ennen sotaa ja he ovat tulleet evakkoina Suomeen. Mun neljästä isovanhemmasta on kolme tullut evakkoina tänne. Enoni synttäreillä jokunen vuosi sitten kuulin, että mun äitini sisarukset ovat tulleet viimeisellä vaunulla, mitä tänne Suomen puolelle on tullut. Seuraava vaunu räjäytettiin jo. Kyllä pisti hiljaiseksi ja miettimään, että mitä silloin on heillä mielessä liikkunut. Saan olla itse kiitollinen, kun näin hyvissä oloissa oon saanut kasvaa!!
VastaaPoistaMinun on pakko tähän kommentoida. Olin sodan alkaessa 7 vuotias ja sodan melskeiden aikana vartuin nuoreksi tytöksi. lapsuus jäi väliin niinä vuosina, kun jo 9 vuotiaana oltiin kesät töissä suuren kartanon puutarhassa. Elämä oli raskasta raatamista ja vielä, kun isä joutui sotavangiksi niin elämä kävi aina vain kovemmaksi. Ihmettelen jälkeenpäin äidin kestävyyttä, joskin hänen terveytensä heikkeni paljon, mutta ei sitä lapsi ynmmmärtänyt silloin. On hyvä, jos vielä tämänpäivä lapset ja nuoret ymmärtää sodan kauhut ja toivottavasti ei kukaan enään joudu niitä kokemaan.
VastaaPoistaOlen ylpeä tyttären tyttärestä, joka palveli vuoden armeijassa halustaan oppia puolustamaan tätä maatamme jos tarvis joskus tulee.
Joskus ajattelen, että pitäisi oikeastaan enempi kertoa kirjoittamalla omalle jälkikasvulle millainen oli mummun lapsuus, pelkoineen ja raskaan työn tekijänä. Kertoa en sanallisesti heille pysty, koska itken heti kun muistot palaa. En koskaan pysty kuuntelemaan sitä laulu: "veteraanin iltahuuto" ilman etten itkisi vuolaasti ja kaikki lapseni sanovat samaa.
tOIVOKAAMME KANSALLEMME ISÄLTÄ YLHÄÄLTÄ SIUNAUSTA ETTEI YKSIKÄÄN VETERAANI JOUTUISI KÄRSIMÄÄN VIIMEITEN VUOSIENSA AIKAN PUUTETTA ARKISESSA ELÄMÄSSÄÄN.