Naana "All You Need Is LOVE" -blogista kirjoitti eilen uskoontulostaan. Siitä sain ajatuksen, että pitääpä haastaa kaikki uskovat bloginpitäjät mukaan: kirjoita ja julkaise blogissasi, kuinka tulit uskoon.
Termi "tulla uskoon" tarkoittaa uskonratkaisua, kun ihminen pyytää Jumalalta syntejään anteeksi, haluaa antaa elämänsä Jumalalle ja tunnustaa Jeesuksen elämänsä Herraksi ja syntien sovittajaksi. Tarkemmat ohjeet löytyy Raamatusta. Jos aihe kiinnostaa enemmän, aika osuvasti myös Wikipedia kertoo hakusanalla "kristinusko", mistä on pääpiirteittäin kysymys.
Yhdeksänvuotiaana olin kristillisellä lasten kesäleirillä mukana. Leirillä oli päivittäin raamatunopetusta. Leirin ohjaajat olivat suurimmaksi osaksi tuttuja, mutta leirillä vasta sain kuulla tarkemmin, mitä heidän kohdallaan usko Jeesukseen käytännössä ja arkielämässä tarkoitti. Jumalan huolenpito ja rakkaus välittyi lapselle.
Elämäni lapsena oli onnellista ja huoletonta. Lapsuudet kesät olivat pelkkää auringonpaistetta tai sateessa uimapukusillaan pitkin pihaa juoksemista. Vanhempani ja kotonani asuvat isovanhempani rakastivat minua paljon. Koin olevani rakastettu ja tärkeä ja hyvä sellaisena, kuin olen. Itsetuntoni oli siis kohdallaan. Elämästäni ei puuttunut turvallisuutta eikä rakkautta.
Lastenleirin iltaohjelmaan kuului viimeiseksi illalla "rukouskokous". Osallistuminen siihen oli lapsilla vapaaehtoista. Yleensä kaikki lapset sinne halusivatkin tulla, ellei joku halunnut lähteä jo puoli yhdeksältä nukkumaan.
Rukouskokouksessa laulettiin, rukoiltiin ja siellä lapset saivat mennä huoliensa ja ajatustensa kanssa juttelemaan leirin ohjaajien ja opettajien kanssa. Sitä saattoi hyvin sanoa sielunhoidoksi.
Oli leirin ensimmäinen ilta ja rukouskokous. Kun tilaisuus alkoi, minua alkoi itkettää. Ilman mitään näkyvää syytä aloin itkeä, edes koti-ikävä ei silloin vaivannut, koska äitini oli leirillä mukana keittiötöissä. Itkin ja itkin koko tilaisuuden ajan ja sydäntäni ahdisti.
Seuraavana iltana tein päätöksen, että "sinne rukkouskokkoukseen en ainakaan lähe, kun siellä tulloo niin paha olo".
Jäin aittaan, mikä oli ryhmämme yöpymispaikkana, kun muut lähtivät rukouskokoukseen. Ja taas alkoivat kyyneleet valua, eikä niille näyttänyt tulevan loppua. Kovasti minun olisi tehnyt mieli kuitenkin mennä muiden joukkoon, mutta ylpeys ei antanut periksi.
Kolmantena iltana jäin heti iltateen jälkeen odottamaan rukouskokouksen alkua päärakennukseen.
Kun tilaisuus alkoi, minua ei enää itkettänyt. Jumala kuitenkin puhui minulle hyvin voimakkaasti. "Anna sovittaa itsesi Jumalan kanssa, päästä Jeesus sydämeesi asumaan".
Tilaisuuden johtajan sanat "kuka haluaisi tänä iltana antaa elämänsä Jeesukselle" saivat minut nostamaan käteni merkiksi.
Menin jonkun leirin aikuisen luo. Hän julisti minulle synnit anteeksi ja pyysi rukoilemaan perässään myös omalla suullani uskoni tunnustaen.
Sen illan jälkeen olen voinut sanoa: "olen uskossa, olen Jeesuksen oma, olen saanut syntini anteeksi, minulla on iankaikkinen elämä ja olen matkalla taivaaseen."
Kun leirin loppupuolella iltanuotiotilaisuudessa sain kertoa ratkaisustani muille leiriläisille, sanoin lopuksi:
- Jos koet, että Jumala kutsuu sinua ja sinun pitäisi tehdä oma ratkaisusi, niin kokeile Jeesusta.
37 vuotta myöhemmin suosittelen edelleen, että voithan "kokeilla Jeesusta". Anna Jumalalle mahdollisuus näyttää, mitä kaikkea Hän voi antaa elämääsi.
Usko Jeesukseen perustuu vapaaehtoisuuteen. Jos asia ei kiinnosta, en minäkään sitä sinulle tuputa. Jos olet vähänkin miettivällä kannalla, kannustan sinua puhumaan asiasta Jeesukselle. Hän tulee taatusti näyttämään sinulle, että on puheesi kuullut ja ottaa asiasi tosissaan. Raamatussa sanotaan: "joka minun luokseni tulee, sitä minä en heitä pois". (Joh.6:37)
En halua loukata ketään ja toivottavasti sen sitä teekkään, mutta mieltäni askarruttaa uskonnossa monet asiat. Ja ihan mielen kiinnosta niistä haluaisin tietää. Osaan kysymyksistäni saan vastauksia ex-lestadiolaiselta kaveriltani, mutta osa on ihan hämärän peitossa.
VastaaPoistaEn usko Jumalaan (tai Jeesukseen), enkä ole ikinä lukenut raamattua niin tarkkaan että tietäisin missä yhteydessä tuo "ketään Hän ei heitä pois" sanotaan. Valottaisitko hieman?
Mielestäni tuo on hieman harhaan johtavasti sanottu, koska eikös "ei-uskovaiset" Jumala heitä sinne helvettiin ja eikö sen voi tulkita pois heittämiseksi?
T, minua "uskoontulo" terminä vierastuttaa kovasti, vaikka itseni kristityksi laskenkin. Äidinmaidossa olen kuitenkin uskoni perinyt ja aikuistuttuani löytänyt tieni körttien piiriin, jossa usko on varsin ujoa ja epävarmaa, oikeastaan vaan sitä, että toivotaan ja pyydetään Jumalalta armoa ja ymmärrystä ihmisen arkeen ja elämään. Siitä, mitä "ei-uskoville tapahtuu" on varmasti yhtä monta ajatusta ja mielipidettä kuin on kristittyjäkin ja siitä juontuu paljon kristillisen kirkon jakavia käytäntöjä. Jos pelastukseen tarvitaan usko ja kaste, tuleeko lapset kastaa vai kaste ottaa vasta aikuisena? Miksi luterilaisessa kirkossa tunnustetaan "meidän yhteinen uskomme" eikä jokaisen yksilön omaa henkilökohtaista uskoa? Antti Kylliäisen Kaikki pääsevät taivaaseen on yksi, paljon sekä kritiikkiä että kiitosta, saanut näkökulma siihen, mitä tapahtuu ihmisille - myös ei-uskoville.
PoistaKiitos, "T", tarkkaavaisesta kommentistasi. Ajattelin kirjoittaessani Jeesuksen sanoja "...joka minun tyköni tulee, sitä minä en aja pois." (Joh.6:37)
PoistaKoska asiayhteys on tärkeä, korjaan tekstin.
Selvennän vielä ajatustani: sitä, joka haluaa seurata Jeesusta, Jeesus ei jätä tai hylkää.
Neitinomad, minun mielestäni uskon olemus on moninainen.
VastaaPoistaEsimerkiksi edesmennyt isäni ei kovin usein uskostaan puhunut - äitini kanssa usko on jokapäiväinen puheenaihe.
Oleellista on se, että Jeesuksen sovitustyö on saanut elämässämme merkityksen ja nimemme on kirjoitettuna Elämän kirjaan.
Kiitos postauksestasi! Kirjoitit todella henkilökohtaista ja mielipiteitä jakavaa ja se on rohkeaa tässä maailmanajassa.
VastaaPoistaOlen itsekin tullut uskoon elämänkeväässä. 14v. päätin tehdä tietoisen uskonratkaisuni, vaikka olin koko siihen astisen elämäni kulkenut vanhempieni mukana kirkossa, körttien herättäjäjuhlilla ja seuroissa yms. Olin kirkon isosena ja kerhonohjaajana. Touhuissa mukana ja varmaan jonkun mittapuun mukaan kirkkouskovainen aktiivisemmasta päästä.
Koin kuitenkin, että tarvitsen tehdä yksilökohtaisen sopimuksen Jeesuksen kanssa siitä, kuka elämääni valvoo, johtaa ja " hallitsee " . Se oli konkreettinen päätös enkä ole sen jälkeen epäillyt, ettenkö olisi matkalla taivaaseen. Enkä ole katunut tuota päätöstä.
Samaan yhteyteen raamattua lukiessani tulin johtopäätökseen, että haluan ottaa uskovien kasteen. Jouduin keskustelemaan siitä vanhempieni kanssa syvällisesti, koska olinhan lapsena kastettu luterilaiseksi.
En halunnut loukata vanhempiani ja neuvoteltuani heidän kanssaan, sain luvan mennä uskovien upotuskasteelle vuosi uskoontulon jälkeen.
Kaikella tällä on ollut siunaus elämässäni. Kuuliaisuus sille, mitä raamattu ( kyllä, ihan se tuiki tuttu kirkolliskokouksen hyväksymä raamattu ) sanoo on tuonut elämääni iloa, valoa ja turvallisuutta näinä vuosina.
Tänään ihmisen pitää olla " oman elämänsä herra " . Minusta on ihanaa, ettei minun tarvitse kannatella itseäni näinä epävarmuuden aikoina. Voin luottaa siihen, että minua " kantavat iankaikkiset käsivarret" eikä Taivaallinen Isä irroita kättään kädestäni, ellen itse omaani siitä ota pois.
Siunausta päivääsi, Sirkku!
t. se savolainen ;)
Olen itse ollut 30-vuotta uskossa, ja täytyy sanoa, että se on ollut rankkaa. Ei mitään onnen tai ilontäyteistä elämää ollenkaan. Erityisen pettynyt olen karismaattisiin piireihin - tyhjiä lupauksia. Erosin seurakunnasta, ja mietin nyt mitä teen.
VastaaPoistaÄlä nyt ainakaan uskoasi menetä. Ihmisiin voi pettyä, mutta Jumalaan ei. Hän ei jätä eikä hylkää, jos vaan meillä itsellämme on halu elää ehdoitta lähellään.
Poistaanonyymina minäkin
Ilon ja onnen täyttämä elämä ei tulekaan ihmisten ja seurakunnan mukana, vaan sen saa ainoastaan elävältä Jumalalta. Välillä elämä voi ulkoisesti olla kovinkin vaatimatonta, mutta sisäinen ilo ja rauha senkin suurempaa. Rukoilepa asiaa ja pyydä, että Hän johdattaisi sinua eteenpäin. Että löytäisit uskovia ystäviä ja hyvän seurakunnan itsellesi.
PoistaHyviä vastauksia sait, Anonyymi, sillä aikaa, kun pohdin, mitä Sinulle sanoisin.
PoistaJumala on antanut meille elämän täällä maailmassa nautittavaksi ja ilolla elettäväksi. Maata Hän kehoittaa meidän "viljelemään ja varjelemaan".
Ihmisen suurin synti on elää erossa Jumalasta, Luojastaan.
En voi - eikä minun tarvitsekaan tietää, millaisia vaikeuksia olet elämässäsi läpikäynyt. En edes tiedä, oletko mennyt vaikeuksien kohdatessa pyytämään kotiseurakuntaasi sisariesi ja veljiesi rukousapua. Kotiseurakunta on myös sitä varten. Toivottavasti olet myös voinut purkaa painolastiasi luotettavan sielunhoitajan kanssa. Ihmisten ongelmat ovat tänä päivänä niin vaikeita ja monisyisiä, että yhä useampi tarvitsee jatkuvaa sielunhoitoapua, jotta saa selkiytettyä asioitaan.
Etsi käsiisi TODD BURPOn kirja TAIVAS ON TOTTA. Kannattaa kysyä ensin kirjastosta.
Jumala voi johdattaa meitä niin käsittämättömiin vaikeuksiin, että tilanne saa meidät raivoamaan Jumalalle.
Kirjan kirjoittanut perheenisä koki elämässään vaikeuksia isolla kauhalla, mutta jälkeenpäin on kirjoittanut kokemuksistaan tämän yhden maailmanhistorian hätkähdyttävimmän kirjan.
Jos petyt ihmisiin ja seurakuntiin, nosta silmäsi tarkemmin Jeesukseen. Seurustele Hänen kanssaan hiljaisuudessa kaikessa rauhassa. Puhu Hänelle, kuin puhuisit hyvin rakkalle Isälle. Kerro tilanteesi Hänelle ja kuuntele, mitä Hän haluaa sinulle sanoa. Ja pyydä neuvoa ja apua. Jos haluat keskusteluapua, etkä tiedä, kenen puoleen kääntyä, varaa aika kotipaikkasi ev.lut. seurakunnan diakonin luo. Heidät on koulutettu kuuntelemaan ja auttamaan.
Saanko minä ja blogiani lukevat kymmenet esirukoilijat rukoilla puolestasi?
Ja muista ennenkaikkea: olet Jumalalle korvaamattoman arvokas!
Tuli taas sellaisia uutisia, että tämä kaikki muu jäi toiseksi. Tässä lyhyesti. Minä olen 30-vuotta ollut mukana aktiivina, joten olen kyllä noita teidän neuvoja noudattunut aikaisemmin - ja tunnen myös sielunhoidon fraasit. Mutta kun ei niillä ole vaikutusta. Enkä ole aikaisemminkaan ripustautunut seurakuntaan, vaan jumalaan.
PoistaToivoisin, ettei uskoa kaupattaisi lupaamalla sitä ja tätä. Kun ei niiden lupausten täyttymisestä voi mennä takuuseen.
Minulla on järistyttävä uskoontulokokemus, jonka jälkeen en ole voinut epäillä Jumalan olemassaoloa tai Jeesuksen sovitustyötä. Mutta takana on myös läheisen SUURTA pettymystä seurakuntiin, pastoreihin, muihin uskoviin. Ja tämä laakso on kestänyt vuosia. Nyt ehkä alkaa näkyä valoa tunnelin toisessa päässä, enkä voi muuta sanoa, kuin että joku tarkoitus on tälläkin täytynyt olla. Ehkä läheinen (ja minäkin) osaamme ymmärtää muita kirkkoon pettyneitä paremmin? Uskon, että Jumala kantaa näiden pimeiden laaksojen aikana myös.
VastaaPoistaKiitos, Sirkku, postauksestasi!