Ensimmäistä kotilomaa odotellessa

"Armeijapoika" - joksi armeijaan lähtenyttä poikaamme on kotioloissa tähän asti kutsuttu, pääsee ensimmäiselle
lomalleen vasta ensi viikolla. Ne, jotka armeijassaolosta jotakin tietävät, ovat äitiä lohdutelleet, että "jos sinne asti pärjää, niin selviää loppuunkin asti".
Mielenkiinnolla olen pannut merkille, että olen kirjoitellut sähköpostin välityksellä pojan kanssa viestejä ja vaihdellut kuulumisia enemmän, kuin pojan koko tähänastisen elämän aikana yhteensä. Eilen illalla tärkeitä kysymyksiä lähettivät myös pikkusisarukset - kuten: "millaisen karkkipussin ostit", "saako sinun suklaakonvehteja sitten maistaa, kun tulet lomalle".
Isi muisteli yöllä töistä kotiuduttuaan, kun Armeijapoika tuli puheeksi, millainen tämä oli vauvana ja pikkulapsena. Asuimme vielä "vanhassa kodissa" Koskelassa. Isi kyläili usein naapurissa tämän Armeijapojan kanssa. Isi jutteli naapurinmiehen kanssa ja poika istui hiiren hiljaa rentona isin sylissä koko kyläilyn ajan lukuunottamatta letunsyöntihetkeä naapurin keittiössä. Naapurin venäläissyntyinen viehättävä vaimo tarjosi usein vieraille teen kanssa sokerilla kuorrutettuja lettuja ja meidän miehille ne luonnollisesti kelpasivat hyvin.

Armeijapojalla oli myös yksi suloinen tapa, jota hymyssäsuin aina muistelemme. Poika oli vauvanakin kova juomaan maitoa. Kun sana "maito" ei vielä kielessä taipunut, maitopullon sai hokemalla jääkaapin oven edessä  "täh-tyh". Maitopullon saatuaan poika haki tyynynsä, asetteli ja taputteli sen lattialle sopivaan muotoon, laittoi päänsä tyynylle ja kävi suurella nautinnolla, kaikessa rauhassa juomaan maitoaan. Käsi, joka oli vapaana pullonpitelystä, varjosti silmiä.

Suloinen muisto vakaasta, rauhallisesta lapsesta oli hänen toiselta ikävuodeltaan.
Isi oli kotona pojan kanssa ja minä olin käyttämässä toisia lapsia neuvolassa. Jostain syystä kotiintulomme venyi ja isillä tuli töihinlähdön aika. Kännyköistä emme tuolloin tienneet vielä mitään. Isi otti pojan mukaansa töihin ja varikolta ajoon lähtiessään soittaa meille kotiin, että "poika on mukana ja siihen ja siihen aikaan olemme Rautatientorilla kellotornin juurella".
Muistan, kuinka sydän pamppaillen kiirehdin toisten lasten kanssa tapaamispaikalle.
En kuunaan ole nähdyt suloisempaa näkyä, kun nousin etuovesta isin ohjaamaan bussiin ja auton etupenkillä istuu tyynen rauhallinen poika suuret kumisaappaat jalassaan. Poika oli istunut hievahtamatta koko matkan siinä, mihin isi oli hänet varikolla lähtiessä istuttanut.
Isin kanssa on ollut puhetta myöhemmin siitä, että sama temppu tuskin olisi onnistunut kenenkään muun lapsen kanssa.
Tuon tapauksen jälkeen pidin kyllä huolen siitä, että isin ei ole tarvinnut tosissaan harkita töihinlähtöä lapsi mukanaan.